Naiset, äidit, sankarit

”Päässä vaan suhisee, kun yrittää rentoutua.”

”Kaikki omat harrastukseni on kadonneet pois. Ei vain ehdi.”

”On ollut tosi rankka syksy."
”Sain työuupumusdiagnoosin keväällä.”
”Sydän särkyy, kun lapsia ei ehdi nähdä kuin pari tuntia illalla.”
”Me kolkutellaan aamuisin 7.30 päiväkodin ovea, että ehditään töihin.”
”Läpsystä vaihdolla mennään miehen kanssa. Yhteistä perheaikaa on kerran-pari kuussa.”
”Olisi ihanaa saada olla omassa kodissa tunnin ajan yksin.”

Tapasin viikonloppuna naisia, jotka tunnen jo viiden vuoden takaa, jolloin tutustuimme ollessamme samaan aikaan raskaana. Kirjava porukka tekee töitä kouluissa, ambulanssissa, labrassa, virastossa, päiväkodissa, toimistoissa, eikä todennäköisesti olisi kohdannut toisiaan muussa elämässä - mutta odotus ja vauvat toivat meidät aikanaan yhteen. Kävi tuuri, sillä kemiat klikkasivat, ja nyt viisivuotiaiden äiteinä polkumme käyvät yhä yhteen säännöllisen epäsäännöllisesti.

Tässä porukassa kaikki tietävät, mitä ruuhkavuodet tarkoittavat. Ei tarvitse pyydellä anteeksi, ettei ehditä nähdä usein, tai että sovitutkin treffit joskus peruuntuvat lasten sairastellessa tai elämän muiden asioiden ajaessa yli. On muuttoa, remppaa, opiskelua, työnhakua, uudessa työssä aloittamista, työuupumusta, uudelle paikkakunnalle kotiutumista, eroperheenä uusien kuvioiden hakemista. Ja kaiken tämän keskellä nämä daamit ovat jokainen yhden tai useamman lapsen äitejä. Ihan sankareita - vaikkei ruuhkavuosien tai elämän ylipäänsä pitäisikään olla mikään sankaruutta vaativa gladiaattoriareena.

Jokainen meistä kipuilee riittämättömyyttään tavalla tai toisella. On kurjaa kuulla toisten tukalista tilanteista, mutta samalla niin paljon helpompi hengittää, kun kuulee että kaikki muutkin painivat lapsiperhearjessa erikokoisten haasteiden keskellä. Huoli lapsista ei katoa koskaan, eikä valitettavasti myöskään äitien kiire, paine eikä itsekritiikki.

Välillä on helpompi nähdä kirkkaammin katsomalla itsensä sijaan toisia. Kuinka vaativia ja ankaria ihanat naiset voivatkaan itselleen olla. Vähemmänkin riittäisi, sillä lapset voivat hyvin, perheet tarpeeksi hyvin, jopa parisuhteetkin siedettävästi. Nyt voitaisiin yhdessä keskittyä siihen, että me äiditkin voimme paremmin.

Nämä mammat on mun ”inttikaverit”. Vuosikerta syksy 2012, still going strong. Pidetään huolta toisistamme - ja itsestämme!

- Suzie Q

Kuva: Pixabay.

Vertaistuen voima

Olen aiemminkin fiilistellyt, kuinka tärkeää vertaistuki ja "mammakaverit" ovat minulle äitiyslomilla olleet. Työelämässä on työkaverit, joiden kanssa työarjen haasteita jaetaan. Mammalomallakin kaipaa kollegoja!

Hankalilla hetkillä ja vauva-arjen ongelmilla on taipumus paisua turhaan, koska niitä toistuvasti erehtyy luulemaan ainutlaatuisiksi. Ah sitä helpotuksen tunnetta, kun kuulee muiden painivan täsmälleen samojen kitkutteluiden parissa. Jaettuna tatti otsassa puolittuu.

Viimeisen kolmen päivän sisään mahtuu kolme kohtaamista kolmen tutun äidin kanssa kolmi-nelikuisini vauvoineen: ystävä, vanha tuttu, uudempi tuttu. Jokaisella heistä on omanlaisensa ote vauvan hoitoon ja vanhemmuuteen. Ihania naisia. 

On siis muitakin, jotka eivät pääse vaunulenkille ilman puolen tunnin huutoa. Eikä minun vauvani olekaan ainoa, joka vihaa autossa yksin takapenkillä istumista. Kuinka turhauttavaa on yrittää rakennella päivärytmiä, joka hajoaa palasiksi heti ensimmäisten päiväunien mennessä päin mäntyä. Ja miten kipeältä tuntuu, kun se imetys ei toisella tai kolmannellakaan kerralla suju.

Että miten voi koko päivän tehdä koko ajan kaikkea eikä silti saa tehdyksi (muka) mitään. Tai miten koko päivä voi oikeasti välillä mennä tekemättä oikeasti mitään. Miten töihin paluuta ei jaksaisi odottaa. Ja miten silti samalla ruuhkavuosiralli kaikkine aikataulutuksineen ja paineineen kuristaa jo etukäteen.

Kellään muullakaan ei ole "manuaalia" vauvanhoitoon - kunhan nyt päivä kerrallaan kokeillaan, mikä kuhunkin tilanteeseen parhaiten toimisi. Näiden läsnäolevien ja huolehtivien äiti-ihmisten rinnalla tunnen itseni hätäiseksi hermokimpuksi.

Kiitos naiset, kun olette. Äidit rokkaa.

- Suzie Q

Tukiverkolle kiitos

Näiden(kin) tossujen takana on 17 vuotta ystävyyttä ja tukea.

Haluaisin kirjoittaa siitä, miten onnekkaita olemme, että emme elä tätä elämänvaihetta lastemme kanssa yksin. Neuvolassa kysyttiin, millainen tukiverkosto meillä vauvaperheenä on. Niinpä - kunpa kaikilla olisi tällainen. 

Onnesta kirjoittaminen on vaikeaa, koska itsesensuuri iskee saman tien. Niin moni lapsiperhe kärvistelee yksinäisyydessä ja tukiverkon puutteessa, että enhän minä voi leijua sillä, miten upea läheisten joukko meitä ympäröi. Mitä muutkin ajattelee? Ai kauhee. Kuulostaapa imelältä / kehuskelulta / omahyväiseltä / jne. 

Mutta tästä juuri pitää puhua! Että näinkin voi olla. Ettei pikkulapsiajan tarvitse olla vuosikymmenen pituinen musta aukko, vaan se voi olla täyttä elämää - tukiverkoston tuella.

Tukea on monenlaista. Lastemme isoäiti on sellainen arjen tukipilari, ettei sanat riitä kuvailemaan. Useampi ystävistäni jaksaa tsempata imetyshankaluuksissa ja toisten kanssa kilistellään kuohuviinillä. Yksi leikittää väsymättä Heppua ja Tytyä aina meillä kyläillessään ja toinen kutsuu mökilleen kesävieraaksi. Naisystävien porukka, jossa olen ainoa jolla on lapsia, kuuntelee Whatsapissa sepustuksiani vauvanhoidosta ja ihastelee vauvakuvatulvaa. 

Meitä ja vauvaa on muistanut moni ystävistämme - vaikka lapsi on meille jo kolmas, on hänet toivotettu maailmaan vähintään yhtä tervetulleena kuin esikoisemme Heppu aikanaan. Vauvaa on muistettu ihanilla lahjoilla, ja minua hellitty herkuilla. Jokainen muistaminen on tuntunut äärettömän hyvältä.

Kiitos muistamisesta, kiitos tuesta. Ei nyt, vaan aina. Kiitos siitä, että olette. Olisipa kaikilla näin!

- Suzie Q

Äiti, verkostoidu!

Minulle on ollut jokaisen äitiyslomani aikana tärkeää löytää vertaistukea ja seuraa, eli muita (tuoreita) vanhempia samassa elämäntilanteessa. Olen muutenkin aina ollut sosiaalisiin ja yhteisöllisiin harrastuksiin kallellaan, joten myös perhevapailla on tuntunut luontevalta ja tarpeelliselta etsiä ympärilleen kohtalotovereita arkea ja ajatuksia jakamaan. Projektiluonteisia "työkavereita" siis!

Kolmen lapsen odotus- ja vauva-ajoilta onkin ympärille kertynyt jo jos jonkinlaista mammaverkostoa - äitituttuja, kivoja ja hyödyllisiäkin kontakteja, tukea ja turvaa, ystäviäkin. Ja lasten kasvaessa myös lapsille uusia kavereita ja leikkiseuraa. Äitiporukoita on kehkeytynyt niin odotusajan joogaryhmien kuin MLL:n perhekahvilaporukoiden ympärille. Etenkin esikoisen syntymän jälkeen tuntui lottovoitolta kaiken identiteettikriiseilyn, imetyspettymyksen ja muun sumun keskellä, että oli arjen turvaverkkona nopeasti läheisiksi muodostuneita äitiystäviä.

Astetta organisoituneempi ja uudempi verkostolöytöni on Mothers in Business MiB ry, yli 500 äidin verkosto, joka kuvauksensa mukaisesti ”yhdistää urahenkisiä ja korkeastikoulutettuja äitejä ja tarjoaa heille mahdollisuuden ammatilliseen ja henkilökohtaiseen kehittymiseen perhevapaiden aikana sekä työelämään paluun jälkeen.” MiB järjestää mm. keskustelutilaisuuksia, yritysvierailuja, koulutuksia ja erilaisia työpajoja. Toiminta on kohdistettu ensisijaisesti perhevapaalla oleville ja työelämään palanneille pienten lasten äideille. Yhdistyksen nimestä huolimatta myös miehet ovat tervetulleita mukaan.

Eilen osallistuin oman asuinalueeni MiB Mingleen, eli vapaamuotoiseen äitien kokoontumiseen, jossa ilman varsinaista agendaa on mahdollisuus tavata (päiväsaikaan) muita perhevapailla olevia samanhenkisiä äitejä. Meitä osui tällä kertaa useampi viestintäammattilainen tähän Mingleen, ja olikin kiinnostavaa pohtia uranäkymiä ja sparrailla yleisiä duunihaasteita, kun lattialla mönki samalla pari vauvaa ja yksi taapero. Lähtökohtana MiBin toiminnassa onkin, että tilaisuuksiin voi osallistua lapsen kanssa.

Kannustaisin kaikkia perhevapaalla olevia solmimaan edes joitakin kontakteja myös tuttujen ympyröidensä ulkopuolelle. Jollekin luontevinta vertaistukea tarjoaa leikkipuistot, avoimet päiväkodit tai perhekahvilat. Jollekin toiselle vaikkapa niinsanotut äiti-vauva-harrastukset muskareista vauvajumppiin. Uraorientoituneemmille tai työelämäteemoista muutoin kiinnostuneille ehkä juuri MiBin kaltaiset verkostot. Tai sitten kaikki edellämainitut, kuten minulle 👍

Joko bondaaminen tarjoaa näköaloja aivan toisenlaisten ihmisten arkeen ja ajatuksiin, tutustuttaa äiteihin, joihin ei normaaleissa kuvioissaan välttämättä koskaan törmäisi. Tai vielä paremmalla tuurilla tupsauttaa eteesi uusia sielunsiskoja, loppuelämän sydänystäviä tai vaikkapa tulevia kollegoita. Kukin tyylillään, mutta verkostoitumisessa ei voi hävitä!

Mistä sinä olet saanut vertaistukea ja seuraa perhevapailla?

- Suzie Q

MiBiä koskevat perustiedot poimin täältä ja täältä. Tule mukaan!