Olin lupautunut eilen yhden tunnin ajaksi vapaaehtoishommiin eli apuriksi partiolippukuntani sudenpentulauman laumailtaa vetämään. Yksi tunti. Ei kuulosta paljolta, eikä sitä olekaan, mutta käsittämättömän paljon säätämistä ja järjestelyä tuollaisen yksittäisen tunninkin irroittaminen pikkulapsiperheen arjessa vaatii. Jo se, että jonkinlainen oma elämä kuten semisäännöllinen liikunta, puhumattakaan satunnaisista kampaajakäynneistä tai ystävien tapaamisista, onnistuu edes joskus, vaatii äärimmäistä kalenterijumppaa ja tukijoukkoja. Mikään "ylimääräinen" ei yleensä mahdu agendalle, mutta nyt oli mahduttava. Lupaus on lupaus.
Päivällä ehdin jo ajatella, että onko tässä mitään järkeä. Että Mies yrittää kiiruhtaa överiaikaisin töistä kotiin, jotta ehdin ajoissa partiokololle. Tredjen päiväunet menivät räkäisyyden ja pakkasen ja planeettojen virheasentojen takia munilleen. Oma olonikin oli iltaa kohti yhä mallia toipilas, ja mietin että olenko hullu laittaessani viimeiset energianrippeeni muualle kuin kotinurkkiin. Muistin yhtäkkiä, että kauppatilauskin on tehty ja toimitus tulossa juuri samaan aikaan kuin partiohommaa pitäisi olla hoitamassa. Olin jo luovuttamassa, kun tilanne kääntyikin ympäri, sillä äitini menot olivat peruuntuneet ja hän tarjoutui ottamaan koko lapsikolmikon pariksi tunniksi heille hoitoon.
Säätöä, märinää, rään pyyhkimistä, isommat lapset päiväkodista ja koko troikka mummolaan. Kävelin lumisateessa puolisen kilometriä partiokololle ja innostuin, kuten aina partiossa. Opin hetkessä yhdentoista uuden pienen partiokaverini nimet. Ihmettelin, kuinka isoilta 9-vuotiaat sudenpennut tuntuvatkaan, kun omassa arjessani pyörii vain alle kouluikäisiä! Pohdimme yhdessä talvisia vaaratilanteita ja kertasimme niissä tarvittavia ensiaputaitoja. Laumaillan jälkeen hipsuttelin puolijuoksua samaa lumista reittiä takaisin mummolaan, jossa tiesin erityisesti Tredjen jo odottelevan kotiin- ja uneenpääsyä.
Väsymystä raivoava Tyty, pikkusiskoa tahallaan ärsyttävä Heppu ja turvakaukalossaan ulvova Tredje kyydissäni kotiin tultua ajattelin, että onneksi pääsin ja onneksi menin. En tiedä oliko se ne yksin kävellyt ihanat puolikilometriset - ei vaunuja, ei ketään huolehdittavana - vai pieni pala entistä partiontäyttämää omaa elämää, vai ehkä pelkkä kolmen viikon sairastelun jälkeen hyvältä tuntuva olo, mutta kylläpä teki hyvää.
- Suzie Q
Kuva: Pixabay.
