Oma koti kullan kallis (ainakin hetken)

Yksi säännöllisimmistä harrastuksistani on asuntomarkkinoiden seurailu, vähintään puolivillaisesti. Kärsin kroonisesta muuttokärpäsen puremasta, mutta ihan joka vuosi ei ole järkeä muuttaa. Onneksi asunnonmetsästystautia voi lääkitä edes virtuaalisesti surffailemalla myynti-ilmoituksissa, kun pesänrakennusvietti pörisee täysillä.

Jos varainsiirtoveroa ja mahdollista kiinteistövälittäjän palkkiota ei lasketa, on asunnon vaihto muilta osin mielestäni jopa suotavaa vähintään viiden vuoden välein. Ainakin oma elämäni ja sen myötä asumisen tarpeet ovat muuttuneet sykleissä niin, että tuntuisi jo ajatuksenakin absurdilta jämähtää yhteen asuntoon edes vuosikymmeneksi. Pystyisikö yksi tietty koti koskaan vastaamaan kaikkiin vuosien aikana muuttuviin tarpeisiin? Myöhemmin ehkä, mutta ei vielä.

Nyt kun kotiamme asuttaa viisi henkilöä, alkavat yllättäen ihan uudenlaiset ominaisuudet asumisessa nostaa arvoaan. Aiemmin en käsittänyt, miksi asuntoihin rakennetaan pieniä koppeja makuuhuoneiksi, kun yhtenäisen avoimen tilan maksimointi oli oma ykköstoiveeni. Niin. Nyt suurinpiirtein paras ominaisuus asunnossa on se, jos siellä on lukuisia ovia, joilla ihmiset voi eristää toisistaan edes hetkeksi.

Parikymppisenä halveksuin myös kodinhoitohuoneita. Oi voi. Tästä ei varmaan tarvitse edes jatkaa tämän pidemmälle. Ja tämähän juuri on homman ydin: silloin kun elämä on työntekoa ja viini-iltoja kavereiden kanssa, on turhaa asuttaa torppaa kolmella pienellä makuuhuoneella ja ah-niin-turhalla kodinhoitohuoneella. Ja sama toisinpäin: nyt kun kodilta tarvitsee ennen kaikkea toimivuutta ja äänieristystä, on pakko valita asuntonsa noiden ominaisuuksien eduksi.

Muuttovimmassanikin olen lasten myötä toki alkanut huomioida myös heidän pysyvyyden tunteensa. Päiväkotia ei haluta vaihtaa, eikä myöhemmin kouluakaan, ainakaan liian tiuhaan. Aiemmin en hoksannut, että lapsi voisi niin vahvasti kiinnittyä myös kodin seiniin. Heppu muistelee vieläkin haikeudella edellistä kotiamme, vaikka muutosta on jo puolitoista vuotta.

Silti vastustan ajatusta, että pelkästään lasten tarpeiden vuoksi jämähdettäisiin tutuille kulmille samoihin nurkkiin, jos vanhempien veri vetäisi muualle. Vaikkapa viereiseen kortteliin. Tämän suuren muuttomouhaamisen keskellä täytyy todeta, että olen koko elämäni asunut noin viiden kilometrin säteellä. Dramaattiset kuvaukseni asuinympäristön muuttumisesta tarkoittavat siis vähän muuta kuin muuttoa Rovaniemeltä Helsinkiin.

Vain yksi koti paranee vanhetessaan ja se on lasteni mummola, oma pitkäaikaisin lapsuudenkotini. Mutta se onkin käsittämätön helmi, joka saa pysyä sellaisena toivottavasti vielä pitkään. Omaa helmeämme metsästän tutulla viiden kilometrin säteellä mummolasta. Kodinhoitohuoneella, kiitos.

- Suzie Q


Kuva: Pixabay.

Se on elämää ja sitä todellakin riittää

Tämmöinen löytyi puhelimestani.

Kolmen alle viisivuotiaan kanssa yhteen sunnuntaipäivään mahtuu holtittoman paljon elämää. Tilanteita, tapahtumia, tunteita, kerrottuja juttuja, kysymyksiä ja vastauksia, itkuja, rähinöintejä, suukkoja, haleja. Pyyhittyjä suita, pestyjä käsiä, vaihdettuja vaippoja.

Ne jokapäiväiset viisi ateriaa valmisteluineen ja jälkisiivoineen. Selviteltyjä riitoja, komentamista, kiukkua, ylpeyttä, kannustusta, suuttumusta. Ja tänään myös muuta:

- yksi nelivuotiaan kanssa jaettu aamusuihku

- yksi koko perheen jumppa crossfitissä

- yksi vauva, joka korvasi päiväunet tänään neljillä vartin torkuilla

- kaksi (!) koneellista pestyä ja kuivattua pyykkiä

- yhdet ratkenneet puvunhousut ystävän vauvan nimiäisissä

- yksi nelivuotiaan isoveljen kolmivuotiaalle pikkusiskolleen suorittama kakkapepun pyyhkiminen, koska äiti pyysi (kyllä!)

- yhdet takapihaulkoilupuuhat, joiden jäljiltä näkyvissä enemmän muoviämpäreitä ja muuta krääsää kuin nurmikkoa

- yksi koottu ikealainen tv-tasokalustesäilytysjärjestelmähässäkkä

- kaksi (!) kertaa persikkasoseen maistatusta vauvalle

- yksi nelivuotiaan omatoimisesti itselleen ja siskolleen valmistama välipala (kaupan vispipuuroa, turkkilaista jugurttia ja omenasosetta)

- yksi vanhempien salaa syömä rocky road -jälkkärijätski

- yksi pahvilaatikoista rakennettu kirjastoauto

- yksi nelivuotiaan täyttämä, lämmittämä ja vauvalle syöttämä maitopullo

Tällaisena tavallisena sunnuntaipäivänä jo pelkkä jatkuvan vuorovaikutuksen ja erilaisten ärsykkeiden määrä on päätähuimaava. Siihen päälle touhu ja tekeminen sekä kirsikaksi kakun päälle vielä valonnopeudella vaihtuvat tunteet, niin lasten kuin vanhempienkin, niin tota juu - onhan tässä elämää isolla E:llä.

Mies menee huomenna töihin (lepäämään). Lapset menevät päiväkotiin höyryämään. Kun Tredje todellakin huomenna nukahtaa parituntisille aamupäiväunilleen, käännän katseeni kohti Hepun kanssa kokoamaani valkoisena hohtavaa Beståta, huokaisen ja hengähdän.

Päivät pitkiä, vuodet lyhyitä.

- Suzie Q

Kodinhengetär pistää parastaan

Peruspyykkisavottaa. Saa viikata!

Neljän viikon tiivis perhelomailu alkaa tuntua, sillä olen viimeiset pari päivää huomannut intoilevani kaikkea rutiineihin, järjestykseen ja yleiseen elämän selkeyttämiseen liittyvää. Konmari-henkinen tavaroiden karsiminen houkuttaa, järjestelen lasten leluja frozeneista muumeihin ja ryhmähaut erikseen - ja huomaan haaveilevani päiväkodin aukeamisesta sen tuomien aikataulujen ja rutiinien vuoksi.

Olen diagnosoinut tämän etuajassa puhjenneeksi ”elokuu-ilmiöksi”. Nuorempana samaiseen ilmiöön liittyi koulurepun hankintaa, lukujärjestyksen tekoa ja harrastuksiin ilmoittautumista. Kynien teroitusta ja penaalin järjestelyä. Nyt elokuu-ilmiö näyttäytyy mm. erilaisten kekojen kokoamisena: kavereille annettavat, kierrätyskeskukseen menevät, kirppikselle lähtevät, Facebook-ryhmissä myytävät. Ilmiö näkyy myös keittiön kaappien raivaushimona, lasten lelujen läpikäyntinä ja jopa jääkaapin järjestelynä.

Tredjeä odottaessani minkäänlaista pesänrakennusviettiä ei synnytyksen lähestyessäkään todellakaan tullut. Kaapit pursuilivat tavaraa, mutta kotiaiheinen to-do-listani säilyi koskemattomana loppuun asti. Vauvakamat ovat ilmestyneet kaiken olemassa olevan päälle, eikä erityisiä järjestelyjä olla kolmen lapsen hyörinässä nyt kesällä jaksettu tehdä. Nyt tuntuu, että on (vihdoin) aika päivittää kotipesämme vastaamaan järjestykseltään tämän hetkistä elämäntilannetta. 

Pahimmassa tohkeilussani liityin pariin hurmokselliseen motivoivaan Facebook-ryhmäänkin. "Konmari Suomi" ja "FlyLady funclub Suomi" tarjoavat kanssajärjestäjien vertaistukea, kun yön pimeinä tunteina pää höyryää pystyynviikkaussuunnitelmia. Aloin jo miettiä, olenko sekoamassa, kun katselen kuvia tuntemattomien ihmisten kaapinhyllyistä, mutta sitten hoksasin - tämähän on nykypäivän marttailua! 

Olisin varmasti muuten katastrofaalista suht käypää martta-ainesta, mutta minun tapauksessani tämä järjestäytymishurmos on aina valitettavan tilapäistä. Täytyy siis ottaa aina näistä koti-(ja-koko-elämä)-kuntoon-manioista kaikki hyöty nopeasti irti. Intoni on tähän mennessä rajoittunut asioiden listaamiseen, ja raivaussuunnitelmien tekemiseen. Minkäänlaista näkyvää jälkeä touhotuksestani ei ole vielä tullut. Jännä juttu, ettei kännykkä kädessä tunnu tulevan samanlaista jälkeä kuin rätin tai mopin kanssa.

Miltäs teidän kodit näyttää? Onko "elokuu-ilmiöstä" etiäisiä havaittavissa? 😊

- Suzie Q

(Parhaiten kodin siisteyttä olisi tänään auttanut se, etten olisi unohtanut heinäkuista siivoojan käyntiä kotonamme ja joutunut käännyttämään häntä ovelta pois, koska räjähtäneeseen aamukaaokseemme ei yksinkertaisesti voinut ottaa ylimääräistä henkilöä tekemään työtään. Anteeksi Merle! Huomenna uusi yritys.)