torstai 19. lokakuuta 2017

Me too - niin minäkin


Facebookissa ja Twitterissä pyörivä #MeToo-somekampanja tekee näkyväksi kokemuksia seksuaalisesta häirinnästä. Suhtauduin itse tähän ensin nuivasti: taas jotain näennäistä some-möyhäystä, jolla ei saavuteta oikeaa muutosta tai vaikutusta mihinkään? Asenteeni muuttui, kun tajusin, että vaikenemalla olen itse osa ongelmaa.

Kymmenet ystäväni ovat nyt kertoneet häirintäkokemuksistaan, joita itsellänikin riittää. Järkytyksekseni huomasin suhtautuvani asiaan kuin johonkin luonnonlakiin: ikäänkuin verbaalisesti tai fyysisesti kajotuksi tuleminen olisi jokin tyttönä ja naisena olemiseen automaattisesti liittyvä oletus. Ööö mmmmmitä?

En edes ryhdy purkamaan kaikkia minun ja ystävieni aikuisiän häirintäkokemuksia. Lääppimistä baareissa, miespomojen härskejä jutusteluita, väijytystä jopa kotiovelle. Lukuisia firmojen bileitä, joissa olemme saaneet kuunnella ehdotuksia, arvosteluja, liian pitkälle meneviä kehuja ja väistellä taputteluja, silittelyjä, kaulasuudelmia. Anteeksi mutta oksensin just suuhuni.

Se, mihin nyt palstatilani käytän, on lasten häirintä, joka voi olla överiä ja vähemmän överiä, koettu pienenä tai isompana, mutta aina silti jälkensä jättävänä. Yhteistä seuraaville kokemuksille on se, että niistä ei ole puhuttu ”koska eihän mitään pahaa onneksi tapahtunut”.

Ollessani 8-vuotiaana leikkimässä koulupäivän jälkeen koulun pihalla itsensäpaljastelija esitteli vehkeitään minulle ja ystävälleni. Hän lähti seuraamaankin meitä, ensin jalan ja sitten autolla, mutta saimme eksytettyä hänet. Emme oikein ymmärtäneet, mitä oli tapahtunut, mutta asia tuntui pelottavalta, väärältä ja häpeälliseltä. Emme kertoneet tapahtuneesta kellekään.

Kaverini kertoi, että häntä seurattiin lapsena kotipihaan - ”mutta onneksi isi oli kotona ja kävi pesismaila kädessä juttelemassa”. Toinen kaverini kertoi, että häntä lääpittiin ensimmäisen kerran 11-vuotiaana. Siis 11-vuotiaana. Kolmas kertoi ahdistelusta bussissa yläasteikäisenä. Neljäs suorasta ehdottelusta lukitun oven takana ensimmäisessä kesätyöpaikassa.

Ahdistelua on monenlaista, eivätkä nämä minun ja ystävieni lapsuuden kokemukset rajoitu mihinkään tuntemattomiin pervoihin setiin. Yläasteella luokan pojat kokivat oikeudekseen kesäloman jälkeen avoimesti kommentoida meille tytöille että ”sun tissit on kasvaneet” ym. Nuorena aikuisena kuulin toistuvasti baaritiskillä arvuutteluja esimerkiksi rintojeni kuppikoosta. Lukion vanhojentanssipäivänä sain kuulla ”kehuna” (aikuiselta), että ”jos laihtuisit vähän, voisit olla vaikka Miss Suomi”. Olin 16-vuotias. Ja normaalipainoinen - ikäänkuin sillä edes olisi mitään väliä.

”Ei saa olla niin herkkänahkainen”

”Etkö ymmärrä harmitonta läppää?”

”Eikö sulla ole huumorintajua?”

”Rakkaudesta se hevonenkin potkii” (- ehkäpä ei potki enää, kun sille kerrotaan, että toiseen ei kosketa edes leikillään, jos toinen sanoo ei.)

”Pojat on poikia”

...

Kun ajattelen lapsiani, sitä että joku tekisi heidän olonsa tukalaksi, ja yrittäisi kuitata sen jollain edellämainituista - … 😵

En innostu myöskään siitä, että lapsia opetetaan ”pitämään salaisuuksia”. Minusta on parempi, että lapsi ei osaa pitää yhtäkään salaisuutta kenenkään aikuisen kanssa. On parempi, että hän uskaltaa kertoa kotona jokaisesta salaisuudesta, oli se sitten kummitädiltä saatu suklaapatukka, tuleva isänpäiväyllätys tai aikuisen vääränlainen kosketus kerhossa tai pelottava setä koulun pihalla.

Typerryttävintä tässä p***amaisessa aiheessa on se, että tällaisen kirjoituksen julkaiseminen hävettää. Miksi?! On käsittämätöntä, että kaikki nämä sanat ja teot, joiden kohteena ja uhrina minä ja ystäväni, olemme olleet, saavat minut EIKÄ TEKIJÄT tuntemaan häpeää! Tämä some-kampanja on todellakin onnistunut: se tuo esiin vaietut kokemukset.

Me too. But not my kids.

- Suzie Q


Kuva: Pixabay

tiistai 17. lokakuuta 2017

Beibibrunssilla naisten kesken


Ystäväni odottaa esikoistaan yhdeksännellä kuulla raskaana. Viikonloppuna pistimme naisjoukolla pystyyn babyshower-henkisen brunssin tulevan äidin ja pienokaisen kunniaksi. Ensikertalaiselle mammalle kasattiin muhkea vaippakakku ”kaikilla herkuilla”: kuohuviiniä, suklaata, kahvijuomaa, Seiskan kestotilaus ja lahjakortti jalkahoitoon. Vauvaa varten mukaan ladattiin uniriepua, kuolalappua, sukkia, tutteja, kosteuspyyhkeitä, tuttipullo ja D-vitamiineja.

Brunssailun ohessa tuleva äiti testasi äitiysvalmiuttaan listaamalla tarpeellista sanastoa vauvavuotta varten. Tiedättehän - koska vauvat saavat meidät ja kielenkäyttömmekin muuttumaan! Alamme rakkauspakkauksen synnyttyä puhua omituisessa ”meillä tehdään sitä ja tätä” -passiivissa. Meillä kontataan, meillä tehdään hampaita. Joko teillä käännytään? (Öö okei.) Vedämme yllemme paitulit, jalkaan kenkulit ja ihastelemme sinappikoneemme puuhia vuorokauden ympäri. Onneksi isimies on apuna, jos äipän aika menee kokonaan tissittelyyn.

Ah, vauvat. Nuo kuolaavat palleroiset, joiden silmissä näkyy ensin (0kk) ajaton ikuisuus, sitten (1kk) maitohumala, seuraavaksi riemunpilke (3kk), jonka jälkeen velmu ähhähhää (6kk) ja lopulta 1-vuotiaan itsevarma ja maailmaa syleilevä katse. Juuri, kun jotenkuten opimme hoivaamaan vastasyntynyttä, alkaakin jo seuraava vaihe. Mikä lie milloinkin: tiheän imun kausi, eroahdistus, rintaraivarit, hampaiden tulo kutiavine ikenineen, planeettojen pari viikkoa kestävä vika-asento.

Tervetuloa kerhoon, rakas ystävä, tuleva äiti. Ja tsemppiä viimeisiin raskausviikkoihin! 👊

- Suzie Q

maanantai 16. lokakuuta 2017

Äiti, miten me kuollaan?


Heppu katsoi minua vakavana, kun tulin antamaan hyvänyönsuukkoa, ja kuiskasi: "Äiti. Norsu-liina taitaa olla kuollut." Yksi lasten unirievuista on siis hukassa, ja lupasin että se etsitään heti huomenna. Tämä oli kuitenkin vasta alkua. 

Poika kysyi ihan kaiken. Että miksi pitää kuolla. Ja kuolevatko hän ja Tytykin. Ja mitä on kuoleman jälkeen. Että kuka pitää Tredjestä huolta taivaassa. Että miksi vaari kuoli. Ja miten hänet haudattiin. Ja miten vaari pääsee takaisin tänne. Ja kuoleeko mummikin kohta.

Enpä ole tullut näin yllätetyksi pitkään aikaan. Tai ehkä ikinä? Siinä sitten sopersin pojalleni, että kuolema on osa elämää ja kaikki kuolevat joskus. Että elämä päättyy. Ja että on tärkeää elää hyvää elämä ja rakastaa ja pitää toisista huolta. Ja että vaari oli elänyt hyvän pitkän elämän ja hän oli vanha ja sairas ja sitten oli hänen aikansa kuolla.

Kuolemanjälkeistä "elämääkin" maalailin. En raaskinut sanoa, ettei sitten ole mitään, mutten halunnut valehdellakaan. Sanoin, että elämä jatkuu läheisten ihmisten muistoissa. Ja että uskomme että voi olla jotain taivaan kaltaista, jossa rakkaiden sielut jatkavat elämää kuin linnut taivaalla tai kukat kedolla. Että sitä kukaan ei tiedä millaista se on, mutta kaikilla on hyvä olla. Että ehkä vaarikin tuikkii tähtenä taivaalla.

Jostain takaraivosta joku ääni muistutti korostamaan, että nyt ja joka päivä elämme yhdessä, kukaan ei ole kuolemassa ja että äiti ja isi pitävät Hepusta, Tytystä ja Tredjestä huolta. Ja että huomenna on kiva tavallinen päivä ja nyt on aika käydä nukkumaan.

Heppu käänsi kylkeä ja rutisti Pupu-liinan kainaloonsa. Minä haukoin henkeä koko matkan rappusissa alakertaan. Missä se lastenkasvatusmanuaali on kun sitä kaivataan?

- Suzie Q

torstai 12. lokakuuta 2017

Vauva 5kk - miten meillä menee?


Tredje on tänään viisi kuukautta vanha. Herkästä söpöstelijästä on kuoriutunut touhukas ja tomera vauva, jonka komentohuuto kaikuu kodissamme tiuhaan. Tredje ei pötköttele enää selällään, vaan kääntyy sekunnissa vatsalleen: sängyssä, hoitopöydällä, lattialla, leikkimatolla, ihan kaikkialla. Huolet heikosta kyynärnojasta ovat taakse jäänyttä elämää - tyttö ponnistaa jo koko ylävartalon ylös käsiin nojatessaan, ja viihtyy mahallaan mainiosti. 

Seurallinen vauva haluaisi olla koko ajan tapahtumien keskipisteessä ja erityisesti isosisarusten leikeissä ”mukana”. Hän hekottelee Tytyn ja Hepun touhuille ja aivan kiemurtelee kokovartalo-onnessaan, kun häntä nauratetaan. Myös kaikenlaiset loruttelut ja laululeikit ovat kuuminta hottia tällä hetkellä.

Ylivoimaisesti parasta viisikuisen elämässä äidin näkökulmasta on päivärytmi. Siis päivärytmi! Vielä kerran: meillä on päivärytmi! Tredje nukkuu päivittäin parituntiset aamupäiväunet ja iltapäivällä vielä toiset. Molemmat päiväunet nukutaan vaunuissa, joko parvekkeella tai takapihallamme. On aivan käsittämättömän ihanaa paketoida bebe tamineisiinsa ja heijailla parissa minuutissa vaunuihin uneen.

Tredje on jo parin viikon ajan maistellut kasvis- ja hedelmäsoseita. Varovaisen alun jälkeen sosemäärät ovat kasvaneet nopeasti, ja vauva onkin useimmiten jo innokkain ja malttamattomin ruokailun aloittaja muun perheen vasta kokoontuessa ruokapöydän ääreen. Imetys on jäänyt korvikkeen takia taka-alalle, mutta löytänyt nyt oman paikkansa minun ja vauvan välisenä hellyyshetkenä. Tredje käy rinnalla viitisen kertaa päivässä, ja nuo ovat spesiaaleja herkku- ja rauhoittumishetkiä, vaikka rintamaitomäärältään lähinnä symbolisia.

Useamman kuukauden ajan jatkunut kuolaaminen saavutti viime viikolla huipennuksen, kun ensimmäinen pikkuruinen vitivalkoisena hohtava hammas tuli esiin alaleuan ikenestä. Hammas on terävä kuin mikä! Luulen, että hampaita on tulossa vauhdilla lisääkin, sillä Tredje työntää kaiken mahdollisen kiihkeästi suuhunsa. Miehen nyrkki ja Isoäidin olkapää ovat suosikkijyystettävien joukossa - kuminen Simo Sammakko tulee hyvänä kolmosena.

Viime kuussa vaivanneet oman kroppani fyysiset krempat lonkkasärkyineen, pahimpine hiustenlähtöineen ja yöhikoiluineen ovat helpottaneet. Syytän edelleen hormonaalista epätasapainoa, mitä-lie-estrogeenivajausta siitä, että mielialani heittelevät voimakkaasti. Popsin nyt tehokuurina D-vitamiinia, omegakolmosta ja muita vitamiineja, lepään enemmän ja opettelen tunnistamaan, milloin ns. paha paikka on lähestymässä. Silloin hengitän.

Meillä skulaa siis ihan hyvin: viisikuisen kanssa on ihanaa touhuta. Neuvolalääkärikin totesi tarkastuksessa, että "joo tää vauva on ihan kondiksessa". Nyt keskityn huolehtimaan, että olen itsekin kondiksessa - korvien välissä ja muutenkin. Ja hei mainitsinko ne vauvan päivittäiset kahdet päiväunet? Vaunuissa! Kahdet päiväunet ulkona vaunuissa! Joka päivä! Kestän.

- Suzie Q

keskiviikko 11. lokakuuta 2017

Ostokset mallia perheenäiti


Klikkasin äsken puolipakollisen keltaisen tilauksen Stockmannilta tulemaan. Järkytyin tilausvahvistusta tutkiessani. Missä kaikki ihanat tuoksut ja turhakkeet? Bling-bling-mekot pikkujoulukauteen? Edes puolihimmeät Wolfordit kolmen pakkauksissa? Listahan on täynnä pelkkää lapsiperhekamaa!

Automme on salakavalasti vaihtunut tila-autoksi ja keittiöstä löytyy enemmän tuttipulloja kuin pinot noiria. Kenkäni ovat aina olleet ennemmin goretexit kuin korkkarit, siitä ei voi syyttää perheellistymistä. Mutta että Hullujen Päivien ostoksetkin! Ennen Hullarit tarkoitti kirjaimellisesti pientä hulluttelua: lupaa törsäillä parin päivän ajan vähän itseensä, spesiaalivaatteisiin ja ihaniin turhuuksiinkin miettimättä välttämättä jokaista hankintaa ihan loppuun asti. Ei näköjään enää.

Nyt parhaat Hullujen Päivien saaliit ovat lasten sukkia ja aluspöksyjä, pyykinpesuaineita ja miehelle duuniin kauluspaitoja. Vauvakin sai yöpukuja. Ja hei keittiö pari astiapyyhettä. Eniten rahaa meni onneksi kuohuviinilaseihin - niihin sisältyy sentään lupaus poreilevasta ajanvietosta muuallakin kuin pyykkikorin äärellä. (Vaikka voihan pyykätessäkin ottaa vähän cavaa, jos niikseen tulee..!)

Kun kaikesta arkisesta voi syyttää lapsia ja vanhemmuutta, on helppo unohtaa, että kyllä muutenkin kuin lapsia saamalla aikuistuu. Vertaan usein nykyhetkeä aikaan ennen lapsia, ja unohdan että ilmankin lapsia tässä olisi vierähtänyt viisi vuotta elämästäni. Ei se ole pitkä aika, mutta on se silti jo elämänvaihe, jossa kuuluukin tapahtua muutosta - myös ostokäyttäytymisessä.

Oikein tarkoituksella laitoin ostoskoriin mukaan myös pari meikkituotetta itselleni. Vaikka olisin keski-ikäistyvä (en sentään vielä), -luokkaistuva ja keskinkertaistuva, on minulla sentään silmät ja kulmat päässä. Noin niinkuin kerran kahdessa kuussa. Kun on joku juhlahetki. Vaikka night-out muiden mammojen kanssa. Kotiin iltakymmeneltä. Mmmmoikka.

- Suzie Q

maanantai 9. lokakuuta 2017

Vivat academia, sanoi ruuhkavuosi-isä



Viikonloppuna kahviteltiin Miehen alkusyksystä pakettiin saaman jatkotutkinnon kunniaksi. Parin viikon päästä juhlitaan ystävien kanssa lisää - oujea oujea! Ohuemmistakin syistä kuin valmistumisen vuoksi on juhlia järjestetty, joten tämä on ihan mahtava syy keventää pimenevää syksyä.

Miten kolmen pienen lapsen työssäkäyvä isä tekee sen? Saattaa parin maisterintutkinnon jälkeen jatkotutkinnonkin pakettiin ruuhkaisimpien vuosien keskellä? Ärsyttävää suorastaan, että jotkut vaan tuntuu osaavan ja pystyvän! Ne jotkut tosin eivät tuhlaa vietä aikaansa meikäläisen tapaan Facebookin feediä selaillen tai Paratiisihotellia katsellen. Tai nettikaupoissa surffaillen. (Tai bloggaillen!) Ne jotkut suunnittelevat tekemisensä hyvin, hyödyntävät rajatun ajan tehokkaasti ja näkevät metsän puilta, eli eivät eksy yksityiskohtien tarpeettoman viilaamisen loputtomaan suohon. 

Titteleitä tai tutkintoja tuskin kannattaa hankkia niiden itsensä vuoksi. Kysehän on itsensä kehittämisestä ja siitä ah-niin-kliseisestä ikuisesta oppimisesta. Jatkotutkintotasolla oppiminen näyttää olevan enemmänkin tutkimista, havaintojen tekemistä ja intohimoista (nykyään harvinaista?) totuuden etsintää - jonkunlaista janoa ottaa selvää, miten maailma toimii ja miksi. Tuo jano on lapsissa luontaisena, eikä se oikein ruokittuna onneksi kuole kaikista aikuisistakaan.

Oleelliseen keskittymisen taito on se, millä näitä Miehen ponnistuksia tuntuu valmistuvan. Ripaus älykkyyttäkin varmaan edesauttaa asiaa myös. Vaikea keksiä montaa kateellista ”hyvähän sen on kun” -kiukutteluargumenttia, kun niitä ei juurikaan ole. Toki pieni osa on minullakin, sillä hyväksyn perheen kalenteriin ilmestyvät luentoillat ja seminaarit, sekä lomiin osuvat satunnaiset kirjoituspäivät. Ne on helppo hyväksyä, koska tuolloin(kin) saan ekstralastenhoitoapuja vanhemmiltani. Happy wife, happy life?

Olen tosi ylpeä Miehestä. Siippani ansioilla hekumoinnin sijaan keskityn itsekin tänään kuitenkin oleelliseen. Valmistujaiskahvien jäljiltä pakastimessa on nimittäin kolme kanelia ja sokeria tihkuvaa jättiläiskorvapuustia! Nami nami...

- Suzie Q





sunnuntai 8. lokakuuta 2017

Merenneito, lääkäri ja palomies


Heppu: "Mistä sä Tyty unelmoit?"

Tyty: "Öö ai mikä se on?"

Heppu: "Niin mikä on sun unelma? Se on Tyty jotain mikä on susta kivaa tai ihanaa tai vaikka mikä niinkun haluut olla isona."

Tyty: "Joo mä haluan olla merenneito."

Heppu: "Ai. Mä haluan olla lääkäri."

Tyty: "Joo mä haluan olla isona merenneito. Tredje voi olla palomies."

.

Leppoisaa sunnuntain jatkoa kaikille! 😊 Saa unelmoida.

- Suzie Q