torstai 15. helmikuuta 2018

Terveisiä palmujen alta!


Täällä me nyt ollaan, Kanarian auringon alla. All inclusive -rannekkeet kädessä, flipflopit jalassa. Teneriffan Teide-tulivuoren luminen huippu häämöttää taustalla, kun pulikoimme kellukkeet viuhuen lastenaltaassa. Ja hei Bamsea saa halata märkänäkin. Tyty oli eilen kuumeessa, Heppu on jo polvet peruspikkupojan kesälookissa eli ruhjeilla ja mustina. Tredje nukkuu parikymmenminuuttisia päikkäreitä parituntisten sijaan.

Tältä nimenomaiselta lomalta tultiin hakemaan sitä, ettei viikkoon tarvitse valmistaa kenellekään ruokaa, pyykätä, tiskata eikä pukea toppavaatteita kenenkään päälle. Ruokaa ei ole tehty puurojauheen veteenliottamista enempää, mutta pieniä hupparitakkeja olen muina pyykkimuijina ehtinyt jo lavuaarissa pyykätä. Bonuksena olen nyt kolmatta päivää kohteessa oltuamme huomannut ainakin seuraavaa: omat lapset ovat ihanaa seuraa, joiden kanssa on kivaa hengailla, kun kotityöt ja muut näennäiset velvollisuudet eivät jatkuvasti kuumota niskassa.

Ihanaa seuraa on myös ystäväperhe, joiden kanssa tällä reissulla jaetaan myötähäpeä raflassa huutavista vauvoista ja pelkotilat ympäriinsä huitelevista kolmevuotiaista. Lisäksi jaetaan Coronat, purkkiruuat, uimavaipat ja lasten tuikkivat silmät viisivuotiaan pitämässä kirjanlukuhetkessä ja palkintotikkarit trampoliinipomppujen päätteeksi. Ystävät, pienet ja isot, tekevät tästä(kin) reissusta antoisamman.

Sitä kuuluisaa Äidin Omaa Aikaa on tarjolla silloin, kun tepsuttelen hotellin ravintolassa hakemaan noutopöydästä aikuisten jätskiannoksia, lasten näpertäessä jo pelejään tai puuhakirjojaan jätskimahat täynnä. Se parikymmenmetrinen kävelymatka sinne jätskiosastolle on sitä ylenpalttista omaa aikaa, mutta valehtelisin, jos jättäisin kertomatta, että pötköttelinpä päivällä ihan aurinkotuolissakin äänikirjaa kuunnellen, kun Tredje veti samalla nokoset rattaissa. Ja omaa aikaa on myös nyt, kun Mies vei koko pesueen leikkipaikalle. Paras partner in crime - mutta senhän jo tiesittekin.

Hehkuti hehkuti. Mutta näin se vaan on. Ihanaa olla lomalla! Ja just näin, just nyt, ei mitenkään muuten.

Kanariffa vaikenee - mutta vain hetkeksi.

- Suzie Q

maanantai 12. helmikuuta 2018

Vauva 9kk - miten meillä menee?


Tredje on nyt yhdeksän kuukautta vanha! En juurikaan liioittele, kun totean, että vauva on tönöttänyt koko kuluneen kuukauden pystyssä. Milloin mitäkin vasten seisten, mutta pystyssä. Koko ajan. Oikeastaan mikään lelu tai leikki ei kiinnosta, vaan pystyyn on päästävä, maanisesti ja tauotta. Pahimmat muksahtelut ovat onneksi jo hiukan vähentyneet, ja etenkin olohuoneen pehmeän maton päälle jätämme beebon jo itsekseenkin seisoskelemaan pöytää, sohvaa, rahia, nojatuolia, kaikkea vasten.

Vauva on alkanut nyt kunnolla jokeltaa, mikä on ihanaa kuultavaa. Tytöllä on suloisen käheä kapoinen ääni, jolla hän kertoilee mielellään kuinka asiat ovat etenkin mammam, nännännää, tättät tai pääpää. Välillä suusta pääsee ”äittä” tai ”äittii”, mutta ne taitavat kaikessa pakahduttavuudessaankin olla vielä vain sattumanvaraisia äänneyhdistelmiä.

Tredje on oppinut heiluttamaan päällään ”ei”, kun häntä kielletään tai jopa kun lauseessa vain mainitaan sana ”ei”. Pään heilutusta täydentää velmu hymy. Tredje antaa myös ”suukon” maiskauttamalla suutaan. Ehkä maailman suloisinta. Juuri, kun ennätin jo miettiä, miten ankeaa puhekyvyn puuttumisen takia vuorovaikutus vauvan kanssa oikeastaan onkaan, purskautti pieni ihminen itsensä taas ihan uudelle ymmärryksen ja kommunikoinnin tasolle.

Viime viikkojen sairastelut verottivat Tredjenkin vointia - räkä ja roiskis iskivät vääjäämättä, mutta vauva säästyi onneksi pidemmiltä ja pahemmilta pöpöiltä. Myös yläetuhampaita vauva teki kipeästi viikon verran. Ja noita valkoisia timantteja onkin suussa jo kuusi: neljä ylhäällä ja kaksi alhaalla. Tredje puree aivan hullun kovaa ja erityisesti vanhempien sormia sen kymmenen kertaa päivässä, kun hänen suustaan kaivetaan sinne kuulumattomia pikkukiviä tai kasvinlehtiä.

Tredjen hymy on yhä sellainen, että se näkyy hymykuoppina aivan poskipäiden ylänurkissa asti. Tumma syntymätukka on vaihtunut nyt kokonaan lähes vitivalkoiseksi pörheäksi eloveenaksi. Kuluneen kuukauden uusiin kokemuksiin kuuluvat ainakin pensasmustikoiden mutustelu ja pulkassa taljan päällä kölliminen. Jonkinlainen äiti-vaihe on vauvalla mielestäni nyt käynnissä - äidin syli on paras paikka ja etenkin pienten erossaolojen jälkeen äidin lähelle on pienen kiihkeästi päästävä.

Kuukausi sitten olen kirjoittanut, että ”yöunille käyminen on itkua ja taistelua”. Kehitys näköjään kehittyy, koska viime aikoina iltanukutukset ovat sujuneet leppoisasti. Ja Tredje siis nukkuu tyypillisesti iltakahdeksasta aamuseitsemään, heräten kerran aamuyöstä hörppimään pienen tilkan maitoa. Kiitos universumille tästä(kin) hyvin nukkuvasta lapsesta! Tsemppiä kaikille, joilla näin ei ole.

Odotan vauvan kasvamista tavallaan jo hirveästi - kunpa se istuisi, kävelisi, osaisi tulla alas sohvalta peppu edellä ja pääsisi hiekkalaatikolle tönöttämään. Ja samalla en haluaisi ollenkaan päästää irti viimeisestä vauvastani, suloisesta jokeltavasta vaippapepusta, joka nukahtaa iltaisin mieluiten minun kättäni omallaan hiljaa silitellen.

- Suzie Q

Aiemmat etapit:
Vauva 1kk
Vauva 2kk
Vauva 3kk
Vauva 4kk
Vauva 5kk
Vauva 6kk
Vauva 7kk

keskiviikko 7. helmikuuta 2018

Vain yhden tunnin tähden


Elämä pienten lasten ja vauvan kanssa on niin intensiivistä, ettei rutiinien ja yleisen sekamelskan keskellä rämpiessä aina näe seuraavaa iltapuuroa pidemmälle. Viimeiset kolme viikkoa ovat menneet omalta osaltani sairastaessa - eilen oli ensimmäinen päivä, kun kurkkukipu vihdoin alkoi hellittää ja olo oli hetkittäin jopa normaali. Kun elämä on useamman viikon ajan lähinnä selviytymistä tilanteesta ja päivästä toiseen, unohtaa että tilaa muullekin kuin lapsille ja perheelle oikeasti lopulta on.

Olin lupautunut eilen yhden tunnin ajaksi vapaaehtoishommiin eli apuriksi partiolippukuntani sudenpentulauman laumailtaa vetämään. Yksi tunti. Ei kuulosta paljolta, eikä sitä olekaan, mutta käsittämättömän paljon säätämistä ja järjestelyä tuollaisen yksittäisen tunninkin irroittaminen pikkulapsiperheen arjessa vaatii. Jo se, että jonkinlainen oma elämä kuten semisäännöllinen liikunta, puhumattakaan satunnaisista kampaajakäynneistä tai ystävien tapaamisista, onnistuu edes joskus, vaatii äärimmäistä kalenterijumppaa ja tukijoukkoja. Mikään "ylimääräinen" ei yleensä mahdu agendalle, mutta nyt oli mahduttava. Lupaus on lupaus.

Päivällä ehdin jo ajatella, että onko tässä mitään järkeä. Että Mies yrittää kiiruhtaa överiaikaisin töistä kotiin, jotta ehdin ajoissa partiokololle. Tredjen päiväunet menivät räkäisyyden ja pakkasen ja planeettojen virheasentojen takia munilleen. Oma olonikin oli iltaa kohti yhä mallia toipilas, ja mietin että olenko hullu laittaessani viimeiset energianrippeeni muualle kuin kotinurkkiin. Muistin yhtäkkiä, että kauppatilauskin on tehty ja toimitus tulossa juuri samaan aikaan kuin partiohommaa pitäisi olla hoitamassa. Olin jo luovuttamassa, kun tilanne kääntyikin ympäri, sillä äitini menot olivat peruuntuneet ja hän tarjoutui ottamaan koko lapsikolmikon pariksi tunniksi heille hoitoon. 

Säätöä, märinää, rään pyyhkimistä, isommat lapset päiväkodista ja koko troikka mummolaan. Kävelin lumisateessa puolisen kilometriä partiokololle ja innostuin, kuten aina partiossa. Opin hetkessä yhdentoista uuden pienen partiokaverini nimet. Ihmettelin, kuinka isoilta 9-vuotiaat sudenpennut tuntuvatkaan, kun omassa arjessani pyörii vain alle kouluikäisiä! Pohdimme yhdessä talvisia vaaratilanteita ja kertasimme niissä tarvittavia ensiaputaitoja. Laumaillan jälkeen hipsuttelin puolijuoksua samaa lumista reittiä takaisin mummolaan, jossa tiesin erityisesti Tredjen jo odottelevan kotiin- ja uneenpääsyä.

Väsymystä raivoava Tyty, pikkusiskoa tahallaan ärsyttävä Heppu ja turvakaukalossaan ulvova Tredje kyydissäni kotiin tultua ajattelin, että onneksi pääsin ja onneksi menin. En tiedä oliko se ne yksin kävellyt ihanat puolikilometriset - ei vaunuja, ei ketään huolehdittavana - vai pieni pala entistä partiontäyttämää omaa elämää, vai ehkä pelkkä kolmen viikon sairastelun jälkeen hyvältä tuntuva olo, mutta kylläpä teki hyvää. 

- Suzie Q


Kuva: Pixabay.


perjantai 2. helmikuuta 2018

Älä kerro äidille


Eräänä tammikuisena perjantai-iltana ollessani ystävieni kanssa iltaa viettämässä, saapui luuriini viesti Mieheltä:

"Silmä vältti ja munchkinit on parturoineet pikku-ukon 😱"

Kyyy-llääää. Tytyn joululahjaksi saama keppihevonen mallia Peppi Pitkätossun täplikäs Pikku-ukko oli kokenut saksikäsittelyn. Tai tarkemmin sanottuna sen oranssista villalangasta koostuva harja oli lyhentynyt merkittävästi. Tapahtuma kuvituskuvineen aiheutti räjähtävät huutonaurut koko seurueessani. Perään tuli toinen viesti:

"Heppu on ihan paskana että oot sille vihainen 😢"

Muksut olivat hetken mielijohteesta yhteistuumin leikelleet keppihevosen hiukset saksilla lyhyiksi. Oranssia villalankaa oli kaikkialla, ja Mies oli heitä jonkin verran aiheesta tylyttänyt, pointteinaan lähinnä a) miten pöljää on silpoa mitään tavaroita, ja että b) poisleikattua tukkaa ei hepalle enää takaisin saa.

Heppu oli pillahtanut itkuun kuin salamaniskusta ymmärrettyään, mitä tuli tehtyä. Kiinnostavaa tässä on se, että pojan ensimmäinen kauhunsekainen kommentti ulvonnan seasta oli ollut: "Ei kerrota äidille! Eihän tästä tarvitse kertoa äidille ei ei ei ei...!"

No tietysti Mies kertoi minulle. Ja ehkäpä olisin itsekin bongannut Pikku-ukon nyrhityn kuontalon jossain vaiheessa. Päätimme ottaa tämän kasvatuksellisena haasteena ja tähdätä timanttisuoritukseen. Tiesin, että lapset ovat jo nukkumassa kotiutuessani, joten meillä jäisi aamuun asti aikaa punoa priimoja juonia Miehen kanssa homman paketoimiseksi. Harvoin tarjoutuu mahdollisuutta valmistautua rauhassa rakentavaan keskusteluun lastensa kanssa ja pohtia argumentaatiota etukäteen kuin mikäkin viestintäammattilainen.

Päätimme ydinviestit. Ensin peruskama. Että tavaroiden silpominen on hölmön hommaa, ja seuraavan kerran kun on sakset kädessä ja tekee mieli vähän leikellä, niin pyydetään paperia. Check. Sitten se tärkein. Että tapahtuipa mitä vaan, tai tulipa tehtyä ihan mitä vaan ikinä koskaan milloinkaan, niin äidille ja isille voi aina kertoa siitä. Äidille. Voi. Aina. Kertoa.

Asia oli lapsilla mielessä aamulla heti ensimmäisenä. Herättyään he alkoivat tooooodella innokkaasti vakuutella minulle, miten Pikku-ukolla on nyt ihan kiva tukka, eikä heitä yhtään harmita, että se on leikelty.

Sitten juteltiin. Halittiin, suukoteltiin, ja painettiin mieliin, että äidille voi aina kertoa. Sitten siistittiin yhdessä saksilla hepan riekaleiset kutrit tasaisen lyhyeksi harjaksi, ja tehtiin polleparalle vielä letti.

- Suzie Q

keskiviikko 31. tammikuuta 2018

Leivotko mokkapalat vai menetkö muskariin?



Ystäväni ei pysty menemään vauvan kanssa perhekerhoon, koska se tuntuu hänestä teennäiseltä. Toinen perheellinen ystäväni vihaa muskareita, ja yksi tuttu äiti ei ole istunut hetkeäkään kahden poikansa kanssa hiekkalaatikon laidalla. Tunnen isän, joka ei halua ostaa käytettyjä lastentarvikkeita keltään kasvotusten, koska "silloin joutuu todennäköisesti näkemään millainen räkärepe sitä sählymailaa on viimeksi käyttänyt". 😀 Onneksi ei ole pakko, jos ei halua.

Kaikille epämukavuusalueilleen ei tarvitse lasten vuoksi loikata. En tarkoita pakollisia oksutaudin jälkien siivoamisia tai uhmaraivareiden sietämistä vaan asioita, joita lapsiin liittyen tulee vastaan, mutta jotka vaipanvaihdosta tai kynsienleikkuusta poiketen voi jättää väliin, koska se on ihan ok. Stop the press! Vauvaa ei ole pakko viedä värikylpyyn tai vauvauintiin. Siinä missä esimerkiksi omia tunnemyrskyjä on vanhempana pakko oppia hallitsemaan, ei perhekerhossa mammojen kanssa bondaaminen ole välttämätöntä.

Moni on mutsiskenessä kiitollinen meistä, joiden mukavuusalueilta löytyy erilaiset vanhempaintoimikunnat ja niissä höyryäminen. En yksinkertaisesti voi pidätellä itseäni silloin, kun pistetään pystyyn päiväkodin vappuriehaa tai asukaspuiston syyslystejä. Olen messissä! Ymmärrän hyvin, että moni ei ole - tässähän liikutaan jo aika hard core alueella. Mokkapalanleipojaa minusta ei noihin lysteihin kyllä saa, kun pullantuoksua ei muutenkaan oikein löydy, vaikka pulla sinänsä on vahvasti mukavuusaluettani.

Itse jättäisin mieluusti kaikenlaiset hahmofiguureilla tapahtuvat leikit lasten kanssa väliin. En yksinkertaisesti osaa tönöttää niillä pikku-ukkeleilla ja keksiä vuorosanoja yrittäen samalla epätoivoisesti seurata 3,5-vuotiaan logiikkaa pahimpia konflikteja vältellen. Mielikuvitus- tai roolileikit minultakin sujuvat - olen mielelläni "lääkärin potilaana" tai konserttiyleisönä. Vielä mieluummin organisoin askarteluhetken tai vaikkapa muovailen lasten kanssa. Mutta että "leikitään äiti pliiiis Frozeneilla yhdessä". Niiiiiin.

Skippaisin mieluusti myös esimerkiksi HopLop-reissut. Meteli ja kaaos ei haittaa, vaan se, että näen joka puolella vain potentiaalisia surmanloukkuja ja onnettomuuksia. Sokkeloihin hädissään jumiin jääviä lapsia ja pomppulinnoissa vääntyviä jalkoja. Bonuksena noromeri pöpöjä kihisevine palloineen! Olenkin kiitollinen ihmisistä, jotka vievät lapseni puolestani tuonne kuolemanlaaksoon puuhaparatiisiin.

Kukin tyylillään. Ja kardemummakierteitä saa kaupastakin.

- Suzie Q


Kuva: Pixabay.

sunnuntai 28. tammikuuta 2018

Jättäkää ne ikäerot rauhaan

Toisella ikää vuosi ja viisi kuukautta, toisella viisi päivää.

Helsingin Sanomat kirjoitti männäviikolla, kuinka lasten ikäeron pitäisi olla vähintään kaksi ja puoli vuotta. Tai muuten kaikki on pilalla. No, tämänkin asian siis mokasin. Ihan väärin synnytetty.

Pardon my French, mutta voi perse miten vaikeaksi tämä perheen perustaminen onkaan meeedian edustamassa julkisessa keskustelussa tehty. Tuntuu, että lähes joka viikko saa lukea kuinka on äidiksi liian nuori, liian vanha, liian koulutettu, liian kouluttamaton, liikaa töissä, liian vähän töissä, liian sitä tai ainakin liian tätä. Ja ainakin on liian vähän lapsia, liikaa lapsia, liikaa päivähoitoa, liian vähän päivähoitoa, liikaa harrastuksia, liian vähän harrastuksia. Niin että vielä siitäkin jaksetaan nyt sormella osoitella, millä ikäerolla muksut perheisiin syntyvät? Kyllä, meni tunteisiin.

Hepulla ja Tytyllä on ikäeroa vuosi, viisi kuukautta ja kaksi viikkoa. Tytyllä ja Tredjellä on ikäeroa kuusi päivää alle kolme vuotta. En tiedä muista ikäeroista, etenkään "klassisesta" palttiarallaa kahden vuoden ikäerosta, mutta kaipa nyt on selvää, että jokaisessa ikäerovariaatiossa on omat plussansa ja miinuksensa. Huutelen kuitenkin sen verran, että enpä kadehdi yhtään niitä, joilla on se kaks vee ja risat sitä ikäeroa. Näyttää ulospäin siltä, että siinä vasta rankan laakin saakin, kun orastavaan uhmaan isketään päälle suojelusta ja äitiä 24/7  kaipaava vastasyntynyt.

Jos sisarusten välinen ikäero on sekin jälleen jotain, jota pitäisi viranomaistahoja varten laskelmoida ja optimoida, menee perhe-elämän "tukeminen" yhteiskunnalta jo holhoamisen puolelle. Kai nyt järkikin sanoo, että jos vanhemmuuden ja arjen voimavarat ja tukiverkot ovat vähäiset tai asiaan liittyy omalla kohdalla terveydellisiä riskejä, ei muksuja kannata tehtailla ainakaan montaa eikä ainakaan putkeen. Mut hei kamoon! Tässä asiassa jos jossain, on jokikisen perheen tilanne uniikki ja omanlaisensa.

Joku miettii ovatko isovanhemmat enää viiden vuoden päästä jaksavina läheisinä mukana arjessa. Toinen pohtii, ehtiikö kohtua runnova endometrioosi pahentua jälleen liiaksi, jos pikkusisarukselle ei anneta vihreää valoa mahdollisimman pian esikoisen jälkeen. Kolmas pohtii salliiko oma urakehitys toisenkin poissaolon, vai olisiko parempi pysyä poissa kertalaakista hetki pidempään. Neljännellä ei ole työtä johon palata, ja ajatus pikkusisaruksesta tuntuu siksi ajoitukseltaan parhaalta kaikkien muidenkin ei-niin-hyvien vaihtoehtojen keskellä.

Viides ei kestä ajatusta pikkulapsivuosien jatkumisesta pitkälle omaan nelikymppisyyteen asti. Kuudes ei voi uskoa todeksi lottovoiton epätodennäköisyydellä raskaustestiin piirtyviä tuplaviivoja, kun esikoista saatiin yrittää vähintään toista vuotta. Seitsemäs miettii, että tämä ikäeroasia on oikeastaan minun ja puolisoni välinen asia, ja se mikä meistä tuntuu hyvältä, ei oikeastaan ole neuvolan tai muiden huolestujien asia ottaa valistusagendalleen. Kahdeksas ymmärtää, että loppujen lopuksi lapsia saadaan eikä kalenteri kädessä tehdä.

Peace! Ihan jees, että meidän perheessä on enää yksi lapsi vaipoissa. Se on yksi kolmen vuoden ikäeron plussapuolista.

- Suzie Q


Kuva: Anna Dammert

Aiemmin aiheesta:
Ihana kamala (pieni) ikäero
Siskot ja niiden veli

torstai 25. tammikuuta 2018

Still alive!

Joskus on tahmeaa. Silti herkkupalojakin joukossa.

Okei en kestä. Edellisestä kirjoituksesta miljoona vuotta. Pardon ja tsori hei. Kuulumisina rykäisin nyt kirjoittelemaan, mitä meidän perheyksikössä on meneillään:

Ylisuorittajan loppukiri. Klassikko, jossa äitiyslomaileva henkilö ymmärtää äitiyslomapäivien hupenevan ja alkaa paniikissa hyperventiloida kaikkia päiväsaikaisia aktiiviteettimahdollisuuksia, jotka yhä loistavat suorittamattomuudellaan. Museokortti! Vauvajooga! Vaunutreffit! Vauvakino! Ennen kuin aika loppuuuuuuu....

Heppu ilmoitettiin eskariin. Ei tuntunut missään. Siis sillä tavalla, että olisi tarvinnut päivittää someen "tervetuloa eskariin"-postikortista kuvaa hästägillä #justhansesyntyi. Melkein vaan.

Freesi startti vuoteen eli suoraan sairasvuoteelle. Tämäkin on klassikko! Intoilet puolitoista viikkoa esimerkiksi kivoja uusia liikuntaharrastuksiasi ja sitten kymmenentenä päivänä tunnet illalla kaktuksen hiipivän kurkkuusi orastavan flunssan, nielutulehduksen, minkä lie adenokurkkukupan merkiksi. Tänään day 8, edelleen kurkku karhea ja kaverina räkä ja roiskis.

Lapset haluaisivat lemmikin. So it begins. Hamsteri olisi kuulemma kiva. Väistin toiveet toteamalla, että sitten kun he ovat koululaisia, voidaan palata asiaan.

Vamos a la playa! Enää kolme viikkoa, ja sitten ollaan jo kohteessa. Siis Teneriffalla. Heppu ei jaksaisi odottaa reissua enää päivääkään. Tyty sovittelee kesähattujaan. Minä haaveilen edelleen viikon tiskittömyydestä, pyykkivuoren muikeasta kerryttämisestä ja parista GT:stä.

Meillä on lauantaina Miehen kanssa treffit. Siis kahdestaan. Ensimmäistä kertaa yhdeksään kuukauteen. Kesto kaksi tuntia, sisältö fondueta, viiniä ja silmiin tuijottelua. Kotiin puoli kahdeksaksi Tredjeä nukuttamaan. Best.

- Suzie Q


Kuva: Pixabay.