keskiviikko 13. joulukuuta 2017

Näpit irti tontusta! Eli jouluvalmistelut lapsiperheessä.


Joulukuu, itse joulusta puhumattakaan, sujahtaa nykyään niin humauksessa ohi, että jouluisen tunnelman virittelyyn ja joulupuuhiin ryhdyttävä mieluummin ennemmin kuin myöhemmin. Moni dissaa joulua, mutta en tajua miten he porskuttavat läpi tämän kaamoksen ilman sitä. Meillä jouluvalmistelut ovat jo pitkällä. Ne etenevät spontaaneissa ryöpsähdyksissä, menevät välillä överiksi ja välillä jäävät vajaiksi, mutta ovat kaikki osaltaan osa meidän perheen joulua.

Heti kärkeen se murskaavin tieto. Olen jo jonkin aikaa miettinyt kehtaanko tätä tunnustaa. Ettei kenestäkään tuntuisi jotenkin kurjalta. Tai kateelliselta. Tai ettei syntyisi meikäläisen yleisestä järjestäytymisasteesta mitään väärinkäsityksiä. Hei totta se on: kaikki lasteni joululahjat löytyvät jo hankittuina ja paketoituina kasseista saunan ylälauteelle piilotettuna. Ovat olleet siellä jo pari viikkoa - siis marraskuusta lähtien. Tralalaa. Laa. Lalaa!

Noin muutenkin olen jouluvalmisteluissani sangen suoraviivainen. Koristeet esiin, kuusi tilaukseen ja pakkaseen pari pakettia kaupan valmistaikinoita. Tämän joulun megahitti eli tonttuovi, tuli suoraan isovanhemmilta. Ovi kiinnitettiin paikoilleen porrastasanteen seinään, jotta se on Tredjen ulottumattomissa. Tonttu pyörii meillä öisin jättämässä pieniä kirjelappuja ja piparinmuruja. Lapset on ihan fiiliksissä tästä - parasta.

Joulukuusikin saapui jo. Tänään onkin luvassa joulun ajan idyllisin hetki, todellinen kodak-moment, kun lapset ripustavat kuusenkoristeita. Tämä tosin edellyttää, että isoäiti löytää koristeet mummolan kellarista, jonka uumeniin olen ne viime joulun jälkeen liian hyvin piilottanut. Kuusen lisäksi täällä tuoksuu myös pipari, koska eilen niitä leivottiin. Tatu ja Patu -muotti oli ykkönen, Nuuskamuikkunen hyvä kakkonen.

Joulukuu kokonaisuudessaan on parasta joulun aikaa, tunnelman kasvattelua ja joulurauhaan hiljentymistä. Anteeksi mitä just kirjoitin? Joulurauhaa tässä sirkuksessa? No nimenomaan! Tarvitsen todellakin nämä kaikki 24 päivää, jotta löytäisin edes ohikiitäviksi hetkiksi itselleni sen lämmön, valon ja hiljentymisen, jota joulu on.

- Suzie Q

tiistai 12. joulukuuta 2017

Vauva 7kk - miten meillä menee?


Tredje on tänään seitsemän kuukautta vanha! Vauva on lähtenyt kunnolla ryömimään, mikä on tuupannut koko perheen taas ihan uuteen vaiheeseen. Sisarukset piilottavat paniikissa lelujaan pois vauvan ulottuvilta ja vanhemmat pohtivat, missäs niitä pistorasian tulppia olikaan jemmassa. Heppu totesi asiaankuuluvan besserwisseristi tänään aamulla, että "no isillä ja äidillä alkaakin pitää kiirettä nyt, kun Tredje liikkuu". Totta joka sana - ja tähän astihan ollaankin vaan toimettomina syljeskelty kattoon. 😆

Vauvan viihtyminen pomppasi ryömimisen myötä samantien uusiin sfääreihin. Tirpalla on nyt koko kotimme alakerta tutkiskeltavana, joten maailma avartui hetkessä leikkimaton rajaamaa neliömetriä hurjasti suuremmaksi. Eilen Tredje ryömi ensimmäistä kertaa raollaan olleen wc:n ovelle, kurkkasi sisään ja hymyili leveintä hymyään aivan hurmaantuneena. Niinpä, tyttäreni, siinäpä ihan uusi huone, sangen tarpeellinen sellainen.

Tredje syö neljä kertaa päivässä kiinteää ruokaa, siis puuroa ja soseita. Lisäksi hän on kokeillut omin sormin ruokailua ainakin kurkkutikkujen, vesimelonin ja uunilohen parissa. Ja tietysti The Maissinaksut ovat tehneet tähän huusholliin jälleen vahvan paluun! Sotku on niin järkyttävä, että äidin siivousinnon puute hiukan vielä rajoittaa poloisen lapsukaisen sormiruokailukertojen tiheyttä.

Imetys on nyt päättynyt. Se tapahtui viimeisten viikkojen aikana päivä päivältä hiipuen ja lopulta loppui kuin seinään, kun viimeiset syöttöyritykset tyssäsivät joka kerta vauvan kipeään puraisuun neljällä (!) terävällä hampaallaan. Meidän imetyspolku oli nyt tässä. Ja se on ihan ookoo. Aiemmat pettymyksen tunteeni ja pieni haikeus ovat vaihtumassa jo hyväksynnäksi ja varovaiseksi ylpeydeksi kolmen lapsen imetyksestä. Hyvä niin.

Viimeisen kuukauden suurin ponnistus on ollut unikoulu. Tredjen pinnasänky siirrettiin omaan huoneeseen. Sitten iltanukahtaminen meni mahdottomaksi, kun rintakaan ei enää kelvannut iltaisin rauhoittumiseen. Käännyimme tutun ja loistavan avun eli Unijunan Liisan puoleen ja saimme tukea Tredjen lempeään unikouluttamiseen, jotta hän oppisi nukahtamaan rauhassa itse. Hyvän alun jälkeen unihommat menivät kuitenkin taas huonommiksi flunssakierteen ynnä muun ylimääräisen myötä, ja tältä erää ollaan unikoulusta pienellä "tauolla". Tredje nukahtaa nyt minun kanssani iltaisin suht rutinoituneesti, mutta käytännössä syliin, joten vielä on yksi askel otettavana itsenäisempään nukahtamiseen ilman aikuisen syliä uniassosiaationa. Yöheräilyt ovat kuitenkin vähentyneet nyt yhteen, max kahteen, joten tilanne on meille tyydyttävä tältä erää. 

Nyt edessä on vauvan ensimmäinen joulu. Tredje ei itse tule vielä tästä joulusta muistamaan mitään, mutta me luomme muistot hänen puolestaan. Ennustan, että tuleva kuukausi on ohikiitävä piparintuoksuinen humaus, jonka päätteeksi kirjoitankin jo pian loppiaisen jälkeen otsikolla "vauva 8kk".

- Suzie Q

torstai 7. joulukuuta 2017

Mistä näitä viruksia oikein tulee

Olispa pelkkää (pikku)miesflunssaa.

Tilannehan on nyt siis se, että olen ollut viimeisestä viidestä viikosta neljä flunssassa. Välissä oli yksi "terve" tai ainakin oireeton viikko. Olotila on just nyt jo hyvä, jopa sellainen että jonkinlaiseen kävelyä ronskimpaan liikuntaankin voisi olla jälleen mahdollisuus. Joten: nyt lapset sairastuivat. Ten points.

Tredje pärski ja kuumeili jo viime viikolla. Nyt vuorossa on Heppu. Eiköhän Tyty seuraa perässä viikonloppuun mennessä. Miten tästä flunssakierteestä oikein selviää?! En tiedä vielä, mutta näillä me nyt ollaan sinnitelty:

- Isoäiti. Pelastava enkeli. Ilman häntä tästä ei tulisi mitään. Ei tästä blogikirjoituksestakaan.

- Käy suihkussa. Siis itse. Kaikki on valoisampaa sen jälkeen.

- Pese hampaat. Siis itse. Ja muista pestä pieniltä kuumepotilailtakin.

- Peru kaikki mahdolliset menot. Mutta ei ihan kaikkia: voi olla että flunssakierre ei helpota viikkoihin - koko loppuvuodeksi ei voi linnoittautua neljän seinän sisään. Etenkin jos flunssaralli starttaa jo lokakuussa.

- Pidä kiinni niistä pienistä jutuista. Pikkupotilasta ilahduttaa kynttilöiden sytyttäminen ja joulupuuron keittäminen (muista kaneli). Omakin mieli kirkastuu, kun väännätte ne joulutortut ja käytte vähän keinumassa Buranan voimalla.

- Kaikki ruudut on tehty katseltaviksi. On telkkaria, on pädiä, on puhelinta... voi sentään on jopa ikkunanruutua, josta tuijottaa omaa heijastustaan sillä aikaa, kun lapset tuijottavat noita ensinmainittuja.

- Alita alimmaisinkin rima perheen ruokinnassa. Keitä nuudeleita lapsille ja syö itse se thai-kuutio pakkasesta. Vaikka joka päivä.

- Juo. Ja juota lapsiakin ekstrapaljon. Vettä ja mehua. Maitoa ja glögiä. Juo myös illalla lasi punaviiniä. Se "terve kausi", jota varten vinkkupulloasi hilloat, ei tule kuitenkaan.

- Osta se lasten otsakuumemittari.

On tässä olosuhteisiin nähden monta plussapuoltakin. Nämä ovat ensinnäkin vain perusräkätauteja, joita niitäkään meillä sairastetaan yleensä hyvin harvoin. Lasten sairaskuluvakuutukset ovat vuodesta toiseen (ihanan kalliisti) turhat, koska lääkärikäyntejä ei yksinkertaisesti tule. Onneksi olen myös vielä vanhempainvapaalla, ettei ole sairaspäivän iskiessä palkkatöitä tehtävänä tai poisjärjesteltävänä. Ja hei - vuodenaika on mitä otollisin sairastelulle, eikä sohvannurkkaan jumittuminen harmita niin paljon. (Kunpa sinne sohvannurkkaan joskus pääsisi.)

Sitä paitsi, lopulta pitkittyneen sairastelukierteen jälkeen normaali olotila ja tavallinen arki tuntuu aina ihan luksukselta. Sitä odotellessa!

- Suzie Q

sunnuntai 3. joulukuuta 2017

Making of lapsiperheen joulukortti

Yhtään vauvaa ei vahingoitettu kuvauksen yhteydessä. 

Joulukuinen must-haveni on joulukortit, siis niiden lähettäminen. Olisi ihanaa olla sellainen järkinainen, joka lahjoittaisi joulukorttirahat hyväntekeväisyyteen ja laittaisi korkeintaan digitaalisessa muodossa joulutervehdyksen ilmoille. Mutta ei. Niin kauan kuin jonkinlainen postilaitos tässä maassa palvelee, minä lähetän joulukortteja.

En askartele, enkä "osaa" ostaa valmiita joulukortteja. Teetän kortit omasta valokuvasta, jossa tietenkin on kolme pientä jouluasuista lasta, oi niin söpösti ja täysin vapaaehtoisesti hymyilevinä tonttulakeissaan likistelemässä. Helppo nakki!

Odotan sitä mystistä hetkeä, että koko perhe olisi kotona päiväsaikaan ja aurinko antaisi valoa edes hetkeksi. Puen lapsille jouluisat vaatteet ja tonttulakit päähän. Vauvalle kuiva vaippa ja lahjukset valmiina isommille, jos esim. uhma (anteeksi: tahtoikä) tai planeettojen huono asento iskeekin niskaan juuri nyt. Tässä vaiheessa on jo kiire: momentum vilahtaa ohi noin minuutissa! "Istukaas hetki vierekkäin noni ja vauva siihen väliin ja kato tänne kato tänne iiiiiihana hymy sanotteko muikku tai jee tai iiiiiihana kato tänne äiti täällä äiti täällä vielä hetki noiiiiiin iiiihania tonttuja noni okei ei tartte enää hyvä hyvä kiitos".

Sitten vähiten pieleen mennyt kuva interwebsiin, kuvakortit tilaukseen ja postista joulupostimerkit ja ne-punaiset-postituskuoret valmiiksi. Kun valmiit kortit kuorineen kolahtavat kotipostilaatikkoon, on jäljellä paras osuus eli osoitteiden kirjoittaminen. Ja kyllä - olen just se ärsyttävä ennakoija, joka yrittää pitää yllä osoitelistaa ympäri vuoden, jotta joulukorttien kirjoitushetkellä olisi kaikkien kummien ja kaimojen asuinpaikat selvillä.

Tunnen muutaman joulusta syttyvän henkilön, joilla on sama joulukorttienlähetysriippuvuus kuin minulla, mutta heillä tauti ilmenee vieläkin vakavampana, eli he askartelevat kortit itse. Siirryn tähän versioon ehkä sitten, kun lapset kieltäytyvät tonttukuvista lopullisesti ja voin teettää glitterin liimailut heillä. Siihen asti - jouluiloa puskee meiltä ympäriinsä neljälläkymmenellä valokuvakortilla, jos vain posti suo.

- Suzie Q

perjantai 1. joulukuuta 2017

TGID eli LUOJAN KIITOS ON JOULUKUU!

Viisivuotias.

Viikkoraportti! Räkätautia pukkaa edelleen, nyt myös vauvalla. Tredje on tosiaan flunssassa, mikä tarkoittaa räkää, rohinaa ja sylinkipeyttä. Pieni räkäinen olento saa kyllä kaikki sympatiat, mutta äidillekin kelpaisi pikkuhiljaa glögi, lepo ja sohvannurkka.

Eilen juhlittiin Hepun viisivuotissyntymäpäivää. Meinasin kirjoittaa tähän kliseisen "miten esikoiseni voi olla jo viisivuotias"-huokauksen, mutta enpäs kirjoita. Hän nimittäin todellakin on viisivuotias, ja vaikka vuodet ovat menneet nopeasti, tuntuu samalla jo siltä, että hänhän on ollut elämässäni aina - vähintään nämä viisi vuotta.

Viisivuotiaamme mellasti eilisillan synttärikemujen merkeissä HopLopissa. Oli ihanaa ulkoistaa juhlakaaos tällä kertaa kaupalliselle toimijalle ja kulkea itse lähinnä vauva sylissä kassan kautta. Iloinen 3-5-vuotiaiden kavereiden juhlaseurue räjähti lihapullien ja ranskalaisten jälkeen noin sekunnissa ympäri HopLoppia. Hikisen iltapuhteen ja viilentävän jätskikakun jälkeen kotiin lähti sangen punaposkista ja ryytynyttä juhlakansaa!

Tänä aamuna pakkauduimme päiväkodin joulujuhlaan, jota varten paikalla piti olla kello 7.45. Jjjjjjep. No melkein oltiin, kello 7.55 kuitenkin, mikä on mielestäni aika huippusuoritus kolmen lapsen kanssa räntäsateisena aamuna huonosti nukutun yön jäljiltä. Tonttulakitkin löytyi.

Olen aina se päiväkodin tilaisuuksien nolo mutsi, jonka silmät täyttyvät kyynelistä jo ennen kuin lasten laulu edes ehtii alkaa. Pari vuotta takaperin jännitin hurjasti, miten pikkuiseni muiden keskellä pärjäävät. Nyt seuraan rentoutuneena, kun reipas, kuuluvaääninen poikani kasvot loistaen latelee lorut ja tanssii tanssit. Ja katselen liikuttuneena, kun tyttäreni tarttuu piirissä ystävää kädestä ja korjaa vierustoverinkin tonttulakin kuntoon.

Onkohan joulukuun tulo yhtenäkään vuonna tuntunut näin helpottavalta! Nyt edessä 24 ihanaa päivää kalenterinluukkujen availua, korttien väkerrystä ja riisipuuron maistelua. Kun vaan lähtisi nämä flunssat pois. Leppoisaa joulukuuta toivottelee pesuineen Suzie Q.


Olen pukin poroista nuorin,
ensi kerran matkaan lähden.
Saan kaulaani tiu’un hopeisen
ja otsaani tuikkivan tähden.
Olen ylpeä: minut valittiin,
moni iso ei pääse mukaan.
Vien lahjakuormani perille,
eikä lujempaa juokse kukaan!
Ihan vähän minua pelottaa,
kun me ollaan ulkona yötä
ja lennetään maailman ympäri
pitkin välkkyvää tähtivyötä.
Mutta pukki minua taputtaa
ja jäkälää antaa salaa.
Silti hauskinta on kumminkin,
kun emo taas kotona halaa.

– Tuula Korolainen –

sunnuntai 26. marraskuuta 2017

Oma koti kullan kallis (ainakin hetken)



Yksi säännöllisimmistä harrastuksistani on asuntomarkkinoiden seurailu, vähintään puolivillaisesti. Kärsin kroonisesta muuttokärpäsen puremasta, mutta ihan joka vuosi ei ole järkeä muuttaa. Onneksi asunnonmetsästystautia voi lääkitä edes virtuaalisesti surffailemalla myynti-ilmoituksissa, kun pesänrakennusvietti pörisee täysillä.

Jos varainsiirtoveroa ja mahdollista kiinteistövälittäjän palkkiota ei lasketa, on asunnon vaihto muilta osin mielestäni jopa suotavaa vähintään viiden vuoden välein. Ainakin oma elämäni ja sen myötä asumisen tarpeet ovat muuttuneet sykleissä niin, että tuntuisi jo ajatuksenakin absurdilta jämähtää yhteen asuntoon edes vuosikymmeneksi. Pystyisikö yksi tietty koti koskaan vastaamaan kaikkiin vuosien aikana muuttuviin tarpeisiin? Myöhemmin ehkä, mutta ei vielä.

Nyt kun kotiamme asuttaa viisi henkilöä, alkavat yllättäen ihan uudenlaiset ominaisuudet asumisessa nostaa arvoaan. Aiemmin en käsittänyt, miksi asuntoihin rakennetaan pieniä koppeja makuuhuoneiksi, kun yhtenäisen avoimen tilan maksimointi oli oma ykköstoiveeni. Niin. Nyt suurinpiirtein paras ominaisuus asunnossa on se, jos siellä on lukuisia ovia, joilla ihmiset voi eristää toisistaan edes hetkeksi.

Parikymppisenä halveksuin myös kodinhoitohuoneita. Oi voi. Tästä ei varmaan tarvitse edes jatkaa tämän pidemmälle. Ja tämähän juuri on homman ydin: silloin kun elämä on työntekoa ja viini-iltoja kavereiden kanssa, on turhaa asuttaa torppaa kolmella pienellä makuuhuoneella ja ah-niin-turhalla kodinhoitohuoneella. Ja sama toisinpäin: nyt kun kodilta tarvitsee ennen kaikkea toimivuutta ja äänieristystä, on pakko valita asuntonsa noiden ominaisuuksien eduksi.

Muuttovimmassanikin olen lasten myötä toki alkanut huomioida myös heidän pysyvyyden tunteensa. Päiväkotia ei haluta vaihtaa, eikä myöhemmin kouluakaan, ainakaan liian tiuhaan. Aiemmin en hoksannut, että lapsi voisi niin vahvasti kiinnittyä myös kodin seiniin. Heppu muistelee vieläkin haikeudella edellistä kotiamme, vaikka muutosta on jo puolitoista vuotta.

Silti vastustan ajatusta, että pelkästään lasten tarpeiden vuoksi jämähdettäisiin tutuille kulmille samoihin nurkkiin, jos vanhempien veri vetäisi muualle. Vaikkapa viereiseen kortteliin. Tämän suuren muuttomouhaamisen keskellä täytyy todeta, että olen koko elämäni asunut noin viiden kilometrin säteellä. Dramaattiset kuvaukseni asuinympäristön muuttumisesta tarkoittavat siis vähän muuta kuin muuttoa Rovaniemeltä Helsinkiin.

Vain yksi koti paranee vanhetessaan ja se on lasteni mummola, oma pitkäaikaisin lapsuudenkotini. Mutta se onkin käsittämätön helmi, joka saa pysyä sellaisena toivottavasti vielä pitkään. Omaa helmeämme metsästän tutulla viiden kilometrin säteellä mummolasta. Kodinhoitohuoneella, kiitos.

- Suzie Q


Kuva: Pixabay.

lauantai 25. marraskuuta 2017

Rakas päiväkirjani...

Vihdoin! Oranssi mato tulee meille asti!

No siis eihän tätä blogia ehdi millään kirjoittaa. Nyt kaikki ankeuttajat perusnegatiiviset pirkot ja pertit, jotka önisivät blogin aloitushetkellä, että "ei voi olla ylimääräistä aikaa tuollaiseen", voivat myhäillä tyytyväisenä, että olivat oikeassa. Hyvä teille, kymmenen pistettä ja jonkinlainen Ryhmä Hau -merkki rintaan.

Kulunut viikko on tosiaan jälleen ollut jokseenkin täyteläinen. Alkuviikkoon mahtui perussäädön lisäksi mm. vauvatreffit, influenssarokotukset, Hepun murjoutunut silmäkulma ja ihana kohtaaminen pienen vastasyntyneen kanssa. Sitten iski flunssa, joka on viikon edetessä vain yltynyt. Kipeäksi tuleminen on juurikin se tekijä x, joka niittaa blogin ja muun "ylimääräisen" maanrakoon. Päivät kuluvat perusasioista selviytyen ja voimia keräillen.

Aijoo, ja mainitsinko jo unikoulun? Sellainen aloitettiin Tredjen kanssa viikko sitten. Mies on hoitanut unikouluttelua päävastuullisena, koska minä olen liian lälläri. Unikoulu pirstoi alkuun muutamat yöunemme ihan palasiksi, mikä lamautti niitä seuraavat päivät aika tehokkaasti. Viime yönä Tredje palkitsi nukkumalla yhtä soittoa klo 20-07 ilman yhtäkään herätystä. Tadaa!

Eilen ajattelin, että lopetan tämän blogin, koska en ehdi kirjoittaa tarpeeksi usein. Kaikki tai ei mitään, tiedättehän? Kirjoitusaiheita on kuitenkin listalla vaikka kuinka, joten aion kyllä naputella ja kertoa kuinka maailma makaa, kunhan ehdin ja jaksan. Että hei koittakaa kestää.

- Suzie Q