maanantai 26. maaliskuuta 2018

Miksi Monni on niin ilkeä?


Tyty on viime päivinä pohtinut, miksi jotkut käyttäytyvät ilkeästi. Välillä on mietityttänyt, mikseivät päiväkodin isommat tytöt ota leikkeihin mukaan, tai miksi yksi poika ei "koskaan" ole kiltti muille. Tyty on kysellyt erityisesti, miksi satukirjan Monni-kissa on aina ilkeä Pekka Töpöhännälle ja miksi lastenohjelma Anton Siilisessä ne-yhdet-tytöt haluavat jatkuvasti pahaa kaikille.

Mitä tuohon voi sanoa? Että joskus jotkut toimivat hölmösti ja tekevät väärin toisia kohtaan. Ja että se on tuhmasti tehty - tästä pääsimme yksimielisyyteen. Ja että kaikkien kaveri ei tarvitse olla, mutta kaikkien kanssa pitää opetella tulemaan toimeen.

Ehdotin myös varovasti selitykseksi, että ehkä joku on joskus ollut (lastenohjelman) ilkeilijöille liian tuhma, ja siksi he ovat alkaneet itse toimia ilkeästi. Tästä Tyty suorastaan riehaantui, että "Anton Siilisen (kiltit) ystävät eivät varmaan ole ottaneet (ilkeitä) tyttöjä mukaan leikkiin, ja siksi heistä on tullut ilkeitä". Tytyn suurta kiusaajien ymmärtämistä ja heidän väärinkohteluaan sitten kuitenkin vähän toppuuttelin - että valitettavasti jotkut vain ovat joskus ilkeitä, eikä heitä tarvitse välttämättä yrittää sen enempää ymmärtää.

Miten selittää empaattiselle lapselle "kauniisti", että jotkut tässä maailmassa vaan ovat ku*ipäitä? Ja että me harjoittelemme olemaan kilttejä, vaikka muut eivät välttämättä sitä ole? Ja että kiltteydelläkin on rajansa, ja sen rajan vetämisen opettelu on vielä vaikeampi harjoitus kuin kilttinä pysyminen.

Kiihkeintä keskustelua taustalta kuunnellut Heppu tarjoili pikkusiskolle vastauksen: "ehkä hän on ilkeä, koska ei uskalla olla kiltti".

- Suzie Q


tiistai 20. maaliskuuta 2018

Mitä näitä harrastuksia nyt olikaan


Heppu askarteli meille "harrastuskortit". Keltaisille pahviläpysköille ilmestyi kunkin perheenjäsenen nimi, alle suuri sydän ja teksti, mitä kyseinen henkilö tykkää harrastaa. Tältä pojan hengentuotos näytti:

Heppu: rumpujen soittaminen ja laulu
Tyty: tanssi ja laulu
Tredje: ryömiminen ja konttaminen
Isi: jumppaaminen
Äiti: hoitaa Tredjeä

Niinpä niin. Että mitäs mä niinkun juuri kirjoitinkaan siitä omasta elämästä ja identiteetistä ja muusta höpöhöpöstä...? Kyllä - lapsen suusta (tai kynästä) kuulee valitettavan usein totuuden.

Toki menin mielessäni heti puolustuskannalle, että kyllähän mä joskus vähän auttelen partiossa. Ja melkein kerran kuussa raahaudun joogaankin! Ja kyllä kavereiden kanssa whatsappaaminenkin voidaan laskea harrastukseksi, ja lastenkirppiksellä luuhaaminen ajan tappamiseksi ainakin on harrastus... Tai tämä blogi! Mutta ei ilmeisesti viisivuotiaan harrastuskorttiin asti yltävä harrastus.

Tästä suivaantuneena olen nyt asettanut itselleni tavoitteeksi, että viimeistään kesään mennessä Heppu kirjoittaa spontaanisti minulle ihan erilaisen harrastuskortin. Äitikin nimittäin haluaa jumpata. Ja vaikka laulaa. Tai soittaa ehkä rumpuja? Äiti ei vaan just nyt enää muista, miten pääsee alkuun.

Mites sun harrastuskortti?

- Suzie Q


Kuva: Pixabay.

maanantai 12. maaliskuuta 2018

Vauva 10kk - miten meillä menee?


Tredje on nyt kymmenen kuukautta vanha! Kuvittelenko vain, vai onko vauva saamassa jo ripauksen taaperomaisia piirteitä? 

Jokeltamisen seasta alkaa erottua ”mammam”, kun on kyse maidosta, ”äitöö”, kun on kyse äidistä ja liikuttava ”höy-yä”, kun on illan tullen aika sanoa hyvää yötä. Sivuttaisia askeliakin vauva jo ottaa, kun pitelee sohvasta käsillä kiinni seistessään. Tredje konttaa varovaisesti, huolellisesti ja harkiten, ja edelleen vaihtaa mieluummin armeijatyyliseen liskoryömintään, silloin kun haluaa edetä oikein vauhdilla.

Yleisen märinän määrä on viime viikkoina ollut kasvussa. Tyytymättömyys ponnistaa selvästi alkavasta eroahdistuskaudesta ja tylsistymisestä, sillä siinä missä kuukausi sitten pelkkä seisomaan nouseminen riitti viihdykkeeksi, tarvitaan viihtymiseen nyt omistautunut non-stop-leikkikaveri. Leikkikaverin puutteessa kelpaa myös tv:n kaukosäädin.

Tredje pärjää jo isosisarusten leikeissä usein mukana - rooliksi pienimmälle siskolle annetaan armeliaasti useimmiten koira. Vauvan porttikielto yläkerran leikkihuoneeseen säilyy: isompien pikkulegorakennelmat, junaradat ja muut miniatyyriaarteet on sovittu pidettäväksi siellä, ja muu osa kotia on Tredjen valtakuntaa.

Yhä useampana päivänä Tredje on alkanut nukkua vain yhdet päiväunet. Mutta ei läheskään joka päivä, tietenkään, sehän kävisi suorastaan tylsäksi. Päivärytmi onkin tällä hetkellä turbulenssissa, jossa on hankala ennakoida millaiseksi kunkin päivän touhut asettuvat. Kontrollifriikki ei arvosta.

Se ”jonkinlainen äiti-vaihe”, jota yhdeksänkuiselta olin bongailevani, on selvästi yltynyt, ja on tilanteita, joissa äidin sylistä pois siirtyminen aiheuttaa aivan lohduttoman itkun. Välillä Tredje on kuin apinanpoikanen tarratessaan kiihkeästi paitaani kiinni. Ajatus töihin menosta neljän viikon kuluttua tuntuu tätä vasten välillä hiukan etäiseltä. Eiköhän äiti vaihdu isäksi kuitenkin ihan sujuvasti. Joohan?

Tredjen tulevaisuuden suuntaviivatkin on nyt piirretty: Heppu totesi tänään aamiaispöydässä, että vauvasta voisi tulla isona työmaapäällikkö. No niinpä voisi! Rumpaliveljen ja merenneitosiskon kanssa voivat sitten yhdessä valloittaa maailmaa. (Paitsi, että jos merenneito ei olekaan ammatti, tulee siskosta kuulemma astronautti, joka ”ajelee sitä pinkkiä rakettia”.)

Tähän kuukauteen mahtui myös Tredjen ensimmäinen vatsatauti, jota sairastettiinkin sitten pitkällä kaavalla ja käytiin pyörähtämässä lasten päivystyksessäkin. Neljättä päivää oksentava vauva, jolla ei pysy pieninkään nestemäärä sisällä, on niin reppana, että surkeampaa on ehkä vain auton alle jäänyt siili heti perään tautikimaransa aloittaneet isosisarukset. Eipä siitä sen enempää - onneksi koko kööri on nyt kunnossa.

Hampaita Tredjen suussa kimaltelee nyt seitsemän kappaletta. Uusia herkkuja, joita voi sormilla poimia ja hampailla jyystää, ovat esimerkiksi talkkunamurot ja kokonaiset marjat. Kuluneen kuukauden ruokavalio on tosin ollut melko suppea: lomareissullamme ruoka maistui sangen huonosti vauvalle koko viikon ajan, jonka jälkeen syömishalut vei vatsatauti. Toipuminen oksentamisen rusentamasta vatsasta on kestänyt huomattavan kauan, ja vieläkin saadaan olla varovaisia ruoka- ja maitomäärien kerta-annosten kanssa, ettei ruoka tule ulos.

Vauvaelämää on jäljellä enää muutaman kuukauden verran, vaikka justhan se syntyi. Yksivuotisjuhlille on jo päivä varattuna kalenterissa, sillä tämän ruokakunnan vilskeessä ja ohjelmatulvassa on kuopuksen tärkeälle tilaisuudelle todellakin buukattava aika jo kuukausia etukäteen. No okei, isosiskon synttäreiden yhteyteen tosin - pikkukolmosen kohtalo. 😉

- Suzie Q

Aiemmat etapit:
Vauva 1kk
Vauva 2kk
Vauva 3kk
Vauva 4kk
Vauva 5kk
Vauva 6kk
Vauva 7kk
Vauva 8kk

torstai 8. maaliskuuta 2018

Yli pyykkivuorten, läpi lasikattojen


Hei kanssamutsi - milloin viimeksi otit aikaa omiin juttuihisi tai keskityit ihan vain itseesi? Näin naistenpäivän kunniaksi on oikea hetki muistuttaa mieleeni, että naiseuteni, persoonani ja elämäni on muutakin kuin äitiyttä. Tässä kolmen alle 6-vuotiaan kanssa päiviä ja öitä jakaessa vanhemmuus lipsahtaa helposti katkeamattomaksi suorittamiseksi ja olemisen ja tekemisen ainoaksi sisällöksi.

Haluan että lapseni näkevät minussa kuinka siistiä on olla aikuinen nainen. En halua antaa heidän kasvaessaan esimerkkiä, että aikuisuus tai äitiys tarkoittaisi kotona raatamista ja 24/7 muiden palvelemista, lopulta helposti jopa uhrautumista. Aikuisuuden, aikuisen elämän ja aikuisena olemisen kuuluu olla lapsillekin kiinnostavaa ja houkuttelevaa - jotta hekin haluaisivat kasvaa aikuisiksi omine kiinnostuksen kohteineen, aikuisiksi jotka huolehtivat omista rajoistaan ja hyvinvoinnistaan. Miksi he muuten haluaisivat kasvaa isoiksi ja ylipäänsä innostua elämästä?

Poikkeuksen itsenäiseen aikuisuuteen ja "oman elämän" priorisointiin tekee vauva- ja pikkulapsiaika, jolloin äitinä jatkuvaa henkistä ja fyysistä läsnäoloa on vaikeampi vältellä. Pienet tyypit tarvitsevat meitä, ja tarpeita riittää välillä joka minuutille, limittäin ja lomittain. Silti ainakin viisivuotiaalle Hepulle olen alkanut vetää reippaastikin rajoja, että ”tämä on äidin juttu, teen tätä nyt oman aikani ja sitten on sinun leikkisi aika”.

Viime lauantaina tapasin rakkaita ystäviäni ruuan ja viinin merkeissä. Supernaisia. Ihmisiä, joiden seurassa sai sanoa ääneen sen, että joskus perhe-elämä tuntuu pelkältä suurelta larppaukselta: roolipeliltä, jossa hyörin ja pyörin ja kärpäsenä katosta katselen, että ihan kuin tuo olisin minä joka tuolla lastensa keskellä touhuilee. Minä?

Korkkarit kattoon, tää ilta on meille 
Mun sielunsiskoille, supernaisille 
Laseissa kuohuvaa, silmissä kultaa 
Ja auringonnousuun on ikuisuus aikaa
(san. Iisa Pykäri)

- Suzie Q


Kuva: Pixabay.

tiistai 6. maaliskuuta 2018

Takaisin normaaliin, kiitos


Moi internet. Tässä on ollut vähän kaikenlaista. Nautiskelua Kanarian auringon alla (suosittelen!), vuorokauden verran kotiinpaluupöhinää, jonka jälkeen 8 päivää oksennustautia (en suosittele!). Oksennusmaraton pyyhki orastaneet lomaltapaluuangstit hetkessä tiehensä - tavallisen normaali arki tuntuu nyt enemmän kuin hyvältä. Voin kirjoitella yrjöämpäreistäkin vaikka survival-vinkkejä tai muuta myöhemmin, mutta vielä en halua palata ajattelemaan noita Floridralin, oksupyykin ja uupumuksen täyteisiä päiviä uudelleen.

Kanariaa sen sijaan ajattelen mielelläni! Lomailimme ystäväperheen kanssa viikon verran Teneriffalla Playa las Americasissa. Omat aiemmat muistoni samasta paikasta sijoittuvat abivuoden bilereissuun ystävän kanssa ja pari vuotta myöhemmin matkaan appiukon (!) ja Miehen kanssa seurustelumme alkuvuosina. Lapsiperhekokemus samaisesta turrelokaatiosta oli nyt köh, hiukan erilainen.

Reissun jälkeinen oksennustautisaaga osaltaan oikein alleviivasi, kuinka leppoisaa ja stressitöntä perhelomalla oli. All inclusive toimi, lapset viihtyivät ja aikuisetkin pääsi relaamaan. Pikkulasten kanssa lomaillessa relaaminen ei toki ole romaaniin uppoutumista tai koko päivän seikkailupatikkaretkiä tulivuorelle. Atlantin kohisevat aallot, yleinen olemisen helppous ja rantakadun leikkipuiston kupeessa olevan ravintolan sohvat tarjosivat lomamoodia aikuisillekin.

Perhevapaata on minun osalta jäljellä nyt viisi viikkoa. Leveä hymy nousee naamalleni tuota lausetta kirjoittaessa. Tiedän, että napakkaa aikataulutusta ja haikeuttakin on luvassa, kun töihin meno hetken päästä koittaa,  mutta etukäteisriemua on tällä hetkellä aikas hankala pidätellä. Meitsin vauvanhoitolegi alkaa olla paketissa ja on aivan suunnattoman ihanaa, että Mies ottaa vetovuoron seuraavasta puolivuotisesta.

- Suzie Q