Vivat academia, sanoi ruuhkavuosi-isä

Viikonloppuna kahviteltiin Miehen alkusyksystä pakettiin saaman jatkotutkinnon kunniaksi. Parin viikon päästä juhlitaan ystävien kanssa lisää - oujea oujea! Ohuemmistakin syistä kuin valmistumisen vuoksi on juhlia järjestetty, joten tämä on ihan mahtava syy keventää pimenevää syksyä.

Miten kolmen pienen lapsen työssäkäyvä isä tekee sen? Saattaa parin maisterintutkinnon jälkeen jatkotutkinnonkin pakettiin ruuhkaisimpien vuosien keskellä? Ärsyttävää suorastaan, että jotkut vaan tuntuu osaavan ja pystyvän! Ne jotkut tosin eivät tuhlaa vietä aikaansa meikäläisen tapaan Facebookin feediä selaillen tai Paratiisihotellia katsellen. Tai nettikaupoissa surffaillen. (Tai bloggaillen!) Ne jotkut suunnittelevat tekemisensä hyvin, hyödyntävät rajatun ajan tehokkaasti ja näkevät metsän puilta, eli eivät eksy yksityiskohtien tarpeettoman viilaamisen loputtomaan suohon. 

Titteleitä tai tutkintoja tuskin kannattaa hankkia niiden itsensä vuoksi. Kysehän on itsensä kehittämisestä ja siitä ah-niin-kliseisestä ikuisesta oppimisesta. Jatkotutkintotasolla oppiminen näyttää olevan enemmänkin tutkimista, havaintojen tekemistä ja intohimoista (nykyään harvinaista?) totuuden etsintää - jonkunlaista janoa ottaa selvää, miten maailma toimii ja miksi. Tuo jano on lapsissa luontaisena, eikä se oikein ruokittuna onneksi kuole kaikista aikuisistakaan.

Oleelliseen keskittymisen taito on se, millä näitä Miehen ponnistuksia tuntuu valmistuvan. Ripaus älykkyyttäkin varmaan edesauttaa asiaa myös. Vaikea keksiä montaa kateellista ”hyvähän sen on kun” -kiukutteluargumenttia, kun niitä ei juurikaan ole. Toki pieni osa on minullakin, sillä hyväksyn perheen kalenteriin ilmestyvät luentoillat ja seminaarit, sekä lomiin osuvat satunnaiset kirjoituspäivät. Ne on helppo hyväksyä, koska tuolloin(kin) saan ekstralastenhoitoapuja vanhemmiltani. Happy wife, happy life?

Olen tosi ylpeä Miehestä. Siippani ansioilla hekumoinnin sijaan keskityn itsekin tänään kuitenkin oleelliseen. Valmistujaiskahvien jäljiltä pakastimessa on nimittäin kolme kanelia ja sokeria tihkuvaa jättiläiskorvapuustia! Nami nami...

- Suzie Q

Oodi siipalle (koska mulla on niin ihana mies)

Kuinka imelää olisi blogata oman puolison ihanuudesta? Kokeillaan. Lomalla ehtii nimittäin ihastella Miehenkin toimintaa taas ihan uusin silmin. Hän on läheisin ystäväni, rakkauteni, peruskallioni ja kivijalkani - sekä kolmen lapseni isä, jonka kanssa tätä täyteenahdettua elämänvaihetta on hyvä pyörittää.

Tyyppi, jolla oli vuosia sitten vain pari mukavuusaluetta, (ja ne eivät todellakaan olleet kokkaus ja kodinhoito) pongahtelee nykyään suvereenisti roolista toiseen kuin mikäkin larppaaja. En tarkoita, että sujuva arkikameleonttius olisi ihmisen tärkein mitta, mutta kyllä se meidän yhteiseloamme ja perhe-elämää kummasti helpottaa, että olemiset ja tekemiset menevät vanhemmilla joustavasti limittäin. Ettei perheenpyörityksessä ole erikseen äidin ja isin juttuja, vaan suurin osa niistä on tarvittaessa kummankin hoidettavissa.

Mies kokkaa, leikkii, korjaa, pussaa, siivoaa, halaa ja kylvettää. Hän vaihtaa vaipat, pyyhkii pyllyt, sovittelee riidat, sanoittaa tunnemyrskyt, pumppaa pyörän renkaat, pukee Barbeille vaatteet ja soittaa kitaraa. Treenaa usein boksilla ja välillä korkkaa kaljan, mutta silti ehtii tuon kaiken.

Tiskit fifty-fifty. Pyykkirumbakin puoliksi - pesut enemmän minun heiniä, kuivien lajittelu ja viikkaus kaappeihin enemmän Miehen nakki. Lasten leikki-, peli- ja riehukaverina Mies on paljon minua enemmän, ja hän hoitaa lasten iltatoimet hammaspesuineen, iltapisuineen ja kirjanlukuineen. Läpsystä vaihto toimii tarvittaessa asiassa kuin asiassa. Harmi, ettei miehet voi imettää. Enkä minä soita kitaraa.

Mites metatyöt? No minä pyöritän kalenteria, buukkaan yökylät ja neuvolat. Hoidan lastenvaate- ja -varusterumban. Mies hoitaa pääsääntöisesti päiväkotikontaktit vasu-keskustelujen buukkauksineen ja retkipäivien muistamisineen. Mä kyllä teen eväät.

Yksi vakava puute Miehen taitoarsenaalissa on. Se ei osaa millään laittaa alkeellisiakaan pinnejä tai pampuloita Tytyn tukkaan. Nyt kun tyttäriä on Tredjen myötä toinenkin, lienee iskän syytä ottaa tuokin taito haltuun.

Tämä on vain se perheenisäosuus Miehestä - lisäksi hän on hyvä työssään, ihana aviomies ja pidetty kaveri. Eiks ookkin ärsyttävää? Jotkut ilmeisesti vaan on tuollaisia.

...

Kirjoitukseni piti käsitellä lähinnä joustavaa työnjakoamme vanhempina ja päättyä tähän. Muu on yksityisempää ja kuuluu meille kahdelle. Mutta on pakko vielä kertoa, mitä on arjen rakkaus just nyt, kun elämää on niin paljon tungettuna tähän yhteen hetkeen, näihin intensiivisiin vuosiin.

Hän tuo voileivät ja murokulhon sänkyyn, kun itse jumitan vauvaa syöttämässä. Pelaa kanssani kännykällä pöljää sanapeliä siksi, että tietää minun tykkäävän siitä. Hän jaksaa kehua meikitöntä naamaani ja tuulen sekoittamaa tukkaani. Silittää yhä just oikealla tavalla, just oikealla hetkellä vaikka itse tunnen vielä oloni vieraaksi, löllöksi ja ryhdittömäksi.

"Kaikki järjestyy." "Anna mä hoidan."

Hän hakisi vaikka kuun taivaalta, jos minä tai lapset sitä tarvittaisiin. Ihana Mies.

- Suzie Q