Yli pyykkivuorten, läpi lasikattojen

Hei kanssamutsi - milloin viimeksi otit aikaa omiin juttuihisi tai keskityit ihan vain itseesi? Näin naistenpäivän kunniaksi on oikea hetki muistuttaa mieleeni, että naiseuteni, persoonani ja elämäni on muutakin kuin äitiyttä. Tässä kolmen alle 6-vuotiaan kanssa päiviä ja öitä jakaessa vanhemmuus lipsahtaa helposti katkeamattomaksi suorittamiseksi ja olemisen ja tekemisen ainoaksi sisällöksi.

Haluan että lapseni näkevät minussa kuinka siistiä on olla aikuinen nainen. En halua antaa heidän kasvaessaan esimerkkiä, että aikuisuus tai äitiys tarkoittaisi kotona raatamista ja 24/7 muiden palvelemista, lopulta helposti jopa uhrautumista. Aikuisuuden, aikuisen elämän ja aikuisena olemisen kuuluu olla lapsillekin kiinnostavaa ja houkuttelevaa - jotta hekin haluaisivat kasvaa aikuisiksi omine kiinnostuksen kohteineen, aikuisiksi jotka huolehtivat omista rajoistaan ja hyvinvoinnistaan. Miksi he muuten haluaisivat kasvaa isoiksi ja ylipäänsä innostua elämästä?

Poikkeuksen itsenäiseen aikuisuuteen ja "oman elämän" priorisointiin tekee vauva- ja pikkulapsiaika, jolloin äitinä jatkuvaa henkistä ja fyysistä läsnäoloa on vaikeampi vältellä. Pienet tyypit tarvitsevat meitä, ja tarpeita riittää välillä joka minuutille, limittäin ja lomittain. Silti ainakin viisivuotiaalle Hepulle olen alkanut vetää reippaastikin rajoja, että ”tämä on äidin juttu, teen tätä nyt oman aikani ja sitten on sinun leikkisi aika”.

Viime lauantaina tapasin rakkaita ystäviäni ruuan ja viinin merkeissä. Supernaisia. Ihmisiä, joiden seurassa sai sanoa ääneen sen, että joskus perhe-elämä tuntuu pelkältä suurelta larppaukselta: roolipeliltä, jossa hyörin ja pyörin ja kärpäsenä katosta katselen, että ihan kuin tuo olisin minä joka tuolla lastensa keskellä touhuilee. Minä?

Korkkarit kattoon, tää ilta on meille 

Mun sielunsiskoille, supernaisille 

Laseissa kuohuvaa, silmissä kultaa 

Ja auringonnousuun on ikuisuus aikaa

(san. Iisa Pykäri)

- Suzie Q


Kuva: Pixabay.

Miksi on mahtavaa saada lapsia

Sain korvanappiini tiedon, että syntyvyys laskee Suomessa seitsemättä vuotta putkeen. Väestöliiton tuoreen Perhebarometrin 2017 mukaan vanhemmuutta lykätään, koska lapsiperhearki ei houkuta, eikä esimerkkejä iloisesta perhe-elämästä tai onnellisesta vanhemmuudesta näy tarpeeksi. Miksi näin on?

Ilmeinen syy perhe-elämän hyvien puolien hautaamiseen on sen yksityisyys: kel’ onni on, se onnen kätkeköön. Tunnen myös piston sydämessä: tällaiset hassunhauskat perheblogitkin takertuvat monesti vain piehtaroimaan kurahousupyykin ja flunssakierteen parissa. Puolison puute ja tahaton lapsettomuus lähipiirissä tekevät myös osansa, sillä välillä tuntuu julmalta hehkuttaa edes ystävien kesken jotain, mitä toinen ei voi ainakaan tällä hetkellä saada.

Myös verkkoon siirtynyt (!) laajentunut sosiaalinen vuorovaikutuksemme tekee tehtävänsä. Ei vanhemmuuden onni välity somesta, vaikka sen lataisi täyteen kuvia lapsistaan. Napue GT:stä ja palmusta Balilla on helppo tällätä kuva someen, ja kaikki ymmärtävät niiden ihanuuden ja "tavoiteltavuuden": rentous, vapaus, huolettomuus, ah ihanaa olispa mullakin! Sen sijaan perhe-elämän ja vanhemmuuden aitoja hyviä puolia ei millään saa ikuistettua, ja siksi ne eivät missään näy. Silti niitä hetkiä koetaan kaikkialla: kotona, kaupassa, ravintolassa, reissussa, leikkipuistossa - mutta ne eivät välity muulle maailmalle.

Jos miettii, onko valmis vanhemmaksi, todennäköisesti on. Jos pohtii, meneekö kaikki pilalle, niin ei varmasti mene. Sen sijaan, jos elämässä ja sydämessä ei ole tilaa millekään uudelle, ei ehkä kannata. Jos ei halua hypätä tunne-elämän osalta tuntemattomaan, ei kannata. Vanhemmuus on oppimista, tutustumista, uuden ihmettelyä. Antautumista. Tässä annetaan itselleen lupa rakastua, kiintyä, välittää, pakahtua, antaa sen pienen ihmisen tulla niin tärkeäksi, että jo pelkkä ajatuskin sen menettämisestä sattuu aivan s**tanasti. Eikö olekin siistiä?

Välillä vanhemmuus on ihan kamalaa, koska tästä ei ole pause-nappulaa, jota painaa silloin, kun itsellä on huono hetki. Silti edes vanhemmuuden shokkialoitus eli vauvavuosikaan ei jatku ikuisesti. Ihmislapsi syntyy aivojensa vaatiman kallotilan takia melkoisen keskeneräisenä ja avuttomana tähän maailmaan. On ihan kohtuullista ”uhrata” omasta aikuisiästään vuosi-pari oman muksunsa intensiivisimpään hoivaamiseen, ennenkuin alkeelliset omatoimisuuden taidot ja jonkinlainen päivähoitokondis on saavutettu.  (Ei se toki siihen lopu, vaikeuskerroin pikemminkin vain kasvaa, mutta shokkiefekti laimenee.)

Kun kaikessa muussa on tosi cool hypätä oman mukavuusalueen ulkopuolelle, miksi lasten hankinnassa ja elämässä heidän kanssaan kaiken ”pitäisi” olla koko ajan vain tosi helppoa, tuttua, latenhuuruista ja ihanaa? Elämä ylipäänsä olisi aika tylsä matka, jos parhaiden juttujen eteen ei tarvitsisi yhtään välillä ponnistella.

Ja hei sinä lapseton uratykki, joka rankan työviikkosi keskellä ajattelet, että pääset sen päätteeksi nollaamaan pääsi crossfittiin tai hot joogaan. (Ja sen jälkeen lasi viiniä aah!) Että yäk ei ainakaan sinun elämääsi mitään räkänokkia kieppumaan jaloissa ja pilaamaan tuota kaikkea? Kliseitä puolin ja toisin, mutta ripaus totuuttakin, ja siksi voin jakaa ilouutisen: sinne crossfittiin pääsee senkin jälkeen, kun on saanut lapsia! Mun mies menee taas tänään. Itse olin eilen hot joogassa. Ja todellakin otan lasin viiniä taas perjantaina.

Sitten ne disclaimerit siitä että joo joo, tottakai mielekkään upean antoisan elämän voi elää myös ilman lapsia. Ja joo joo olen onnekas että minulla on terveet lapset ja hyvä tukiverkosto, ja pitää ymmärtää että kaikilla ei ole ja voimavarat voi olla tosi vähissä. Kyllä.

Pointti onkin se, että mielekästä upeaa antoisaa elämää voi elää myös lasten kanssa. Jos siihen on edes orastavaa mielenkiintoa, uteliaisuutta ja mahdollisuus, niin anna palaa ja perusta se perhe! Sun oma, pieni perhe.

- Suzie Q

ps. Kaikki te perhebarometrin haastatteluissa avautuneet parikymppiset perhe-elämää pelkäävät nuoret miehet (jotka tätä blogia toki sankoin joukoin luette) kuulkaa tämä: ei se kammoksumanne tuulipuvuissa suhisteleva (??) lapsiperhe käy siellä Prismassa kuin kerran viikossa tunnin ajan. Kaikki loput seitsemän kertaa kakskytneljä tuntia miinus yksi ovat heilläkin ihan muuta elämää.

TGID eli LUOJAN KIITOS ON JOULUKUU!

Viisivuotias.

Viikkoraportti! Räkätautia pukkaa edelleen, nyt myös vauvalla. Tredje on tosiaan flunssassa, mikä tarkoittaa räkää, rohinaa ja sylinkipeyttä. Pieni räkäinen olento saa kyllä kaikki sympatiat, mutta äidillekin kelpaisi pikkuhiljaa glögi, lepo ja sohvannurkka.

Eilen juhlittiin Hepun viisivuotissyntymäpäivää. Meinasin kirjoittaa tähän kliseisen "miten esikoiseni voi olla jo viisivuotias"-huokauksen, mutta enpäs kirjoita. Hän nimittäin todellakin on viisivuotias, ja vaikka vuodet ovat menneet nopeasti, tuntuu samalla jo siltä, että hänhän on ollut elämässäni aina - vähintään nämä viisi vuotta.

Viisivuotiaamme mellasti eilisillan synttärikemujen merkeissä HopLopissa. Oli ihanaa ulkoistaa juhlakaaos tällä kertaa kaupalliselle toimijalle ja kulkea itse lähinnä vauva sylissä kassan kautta. Iloinen 3-5-vuotiaiden kavereiden juhlaseurue räjähti lihapullien ja ranskalaisten jälkeen noin sekunnissa ympäri HopLoppia. Hikisen iltapuhteen ja viilentävän jätskikakun jälkeen kotiin lähti sangen punaposkista ja ryytynyttä juhlakansaa!

Tänä aamuna pakkauduimme päiväkodin joulujuhlaan, jota varten paikalla piti olla kello 7.45. Jjjjjjep. No melkein oltiin, kello 7.55 kuitenkin, mikä on mielestäni aika huippusuoritus kolmen lapsen kanssa räntäsateisena aamuna huonosti nukutun yön jäljiltä. Tonttulakitkin löytyi.

Olen aina se päiväkodin tilaisuuksien nolo mutsi, jonka silmät täyttyvät kyynelistä jo ennen kuin lasten laulu edes ehtii alkaa. Pari vuotta takaperin jännitin hurjasti, miten pikkuiseni muiden keskellä pärjäävät. Nyt seuraan rentoutuneena, kun reipas, kuuluvaääninen poikani kasvot loistaen latelee lorut ja tanssii tanssit. Ja katselen liikuttuneena, kun tyttäreni tarttuu piirissä ystävää kädestä ja korjaa vierustoverinkin tonttulakin kuntoon.

Onkohan joulukuun tulo yhtenäkään vuonna tuntunut näin helpottavalta! Nyt edessä 24 ihanaa päivää kalenterinluukkujen availua, korttien väkerrystä ja riisipuuron maistelua. Kun vaan lähtisi nämä flunssat pois. Leppoisaa joulukuuta toivottelee pesuineen Suzie Q.

Olen pukin poroista nuorin,

ensi kerran matkaan lähden.

Saan kaulaani tiu’un hopeisen

ja otsaani tuikkivan tähden.

Olen ylpeä: minut valittiin,

moni iso ei pääse mukaan.

Vien lahjakuormani perille,

eikä lujempaa juokse kukaan!

Ihan vähän minua pelottaa,

kun me ollaan ulkona yötä

ja lennetään maailman ympäri

pitkin välkkyvää tähtivyötä.

Mutta pukki minua taputtaa

ja jäkälää antaa salaa.

Silti hauskinta on kumminkin,

kun emo taas kotona halaa.

– Tuula Korolainen –

Universaalisti jaettu vanhemmuus

Ystäväni synnytti viikko sitten esikoisensa. On suorastaan herkistävää ajatella, miten ihana uusi elämänvaihe hänellä nyt vanhemmuuden myötä alkaa. Kaikki on kuten ennenkin, ja samalla kaikki on muuttunut. 

Vaikka oman lapsen saaminen ja kaikki siihen liittyvä on jokaiselle oma, henkilökohtainen kokemus, on se silti myös universaalisti jaettu, yhteinen tunne kaikkien äidiksi tai isäksi tulleiden kesken. Vähän niinkuin nämäkin fiilikset:

Se tunne, kun ajatte lapsen kanssa sairaalasta kotiin. Auto tuntuu maailman vaarallisimmalta kulkuneuvolta ja koko ympäröivä liikenne uhkaavalta ja hasardilta.

Se tunne, kun kannatte lapsen turvakaukalossa kotinne kynnyksen yli. Vauva on tullut kotiin.

Se tunne, kun työnnätte vauvaa ekaa kertaa vaunuissa ulkona. Ylpeinä, pakahtuneina. Tässäkö hän nyt todella on.

Se tunne, kun lapsi sairastuu ensimmäisen kerran. Vaihtaisit paikkaa hänen kanssaan milloin vaan.

Se tunne, kun olet ensimmäistä kertaa vähän pidemmän hetken vauvan luota poissa. Vapaus, riemu ja fyysinen polttava kaipaus yhdessä solmussa.

...

Useamman lapsen vanhemmat tietävät myös nämä:

Se tunne, kun lapset nukkuvat ekaa kertaa yhtäaikaa. Jumaleissön me pystytään mihin vaan!

Se tunne, kun sisarukset leikkivät spontaanisti ekan kerran yhdessä. Ehkä tässä rallissa on sittenkin jotain järkeä. 

Se tunne, kun isompi sisarus lohduttaa pienempää. No words.

...

Ja tätä listaahan voisi jatkaa loputtomiin, eikö? Omia, henkilökohtaisia, ja silti niin yleisiä kokemuksia tulee näiden natiaisten kanssa vuosi vuodelta lisää. Jokainen kokee, tuntee ja sanoittaa vanhemmuuden kokemuksensa omalla tavallaan, mutta tunne on jaettu, yhteinen.

Maailma mullistuu silti pysyvästi vain kerran. Esikoisen syntyessä.

- Suzie Q

Kuva: Pixabay.

Yksi, kaksi tai kolme lasta - mikä on erilaista?

Ystäväni kysyi minulta, että mikä on erilaista nyt kolmen lapsen kanssa kahteen tai yhteen verrattuna. Välitön spontaani vastaukseni oli, että pyykin ja tiskin määrä! Jäin kuitenkin miettimään asiaa, ja tulipa tässä mieleen pari muutakin muuttunutta asiaa:

Meteli ja öykkämöykkä. Heppu ja Tyty ovat kovaäänisiä (mistä lie perittyä). Nyt kun Tredjekin tykkää harjoitella äänenmuodostusta ölisemällä, komentohuudoilla ja kaikenmaailman kurnutuksilla, on kotonamme jatkuva kakofonia.

Joku tarvitsee koko ajan jotakin. Mutta niin tarvitsi mielestäni ennenkin. Ei muutosta siis.

Lasten kiinnittely autoon kestää. Kauan. Isommat kiipeää kyllä itse istuimiinsa, mutta turvavöiden kiinnikliksauttelut ja palkin asettelut ja turvakaukalon rusikoinnit telakkaan ja ja ja...

Jemmalaatikot vie tilan kaikelta oikeasti tarpeelliselta. Siis kaikenkarvaiset säilytysboksit, joihin jemmaan pieneksi jääviä vaatteita ja muita vermeitä. Ja minähän jemmaan tosi vähän mitään, mutta silti näitä kertyy. "Tredjelle hanskoja jne" "Talvikenkiä 25-27" "Sandaalit yms 26-30" "Kesärompetta 104-122". 

Oma aika. Huutonaurua. Mmmmmitä se on? Tämäkään ei kyllä pidä ihan paikkaansa, koska "omaa" aikaa kyllä piisaa arkisin Tredjen päiväuniaikoina, kun isommat lapset ovat päiväkodissa. Ei se toki mitään varsinaisesti omaa vapaa-aikaa ole, mutta ehdinpähän vaikkapa pyykätä nakutella blogia. Tähän on myös tulossa muutos: kalenteristani löytyy loppuvuodelle useampi lapsivapaa ilta! (Onnea Mies.)

Kaksi lasta on maailman helpoin rasti. Tämä ei ole pelkästään (eipä!) sitä perus-useamman-lapsen-äidin-mahtailua että more is more, mutta ihan oikeasti: nyt jos kaitsettavana on vain kaksi kolmesta, se tuntuu melkein kuin ei olisi lapsia mukana ollenkaan. Ei ole väliä millä kombolla ne kaksi on mukana: esimerkiksi neuvolareissulla Tredje + Heppu = ooh mikä vapaus ja helppous, mennäänpä vielä vaikka smoothielle ja kierretäänkös vähän kauppoja ja työnnäpä Heppu vähän noita rattaita niin minä sovitan parit kengät ja ja ja. .. (HUOM: tämä ei pätenyt silloin kun lapsia oli oikeasti vain kaksi. Silloin yhden kanssa hengailu tuntui samalta.)

En (aina) stressaa jokaista valintaa. Tiedän jo, että on monta tapaa kahlata ainakin vauva- ja taaperovuodet läpi aiheuttamatta sen suurempaa positiivista tai negatiivista vaikutusta omalle pallerolleen. Kunhan halaa ja suukottaa, huolehtii unesta ja puhtaudesta ja muistaa ruokkia säännöllisesti, niin kaikki muu on oikeastaan aika triviaalia.

Niin ja se pyykkivuori. Ihan käsittämätön määrä kalsaria, puklurättiä, paitaa, mekkoa, lakanaa, pyyhettä. Ihan jokaisena päivänä en jaksa/muista/ehdi pyykätä, mutta jos paria päivää pidempään antaa pyykkikorien (joita on nykyään kolme, eikä edes riitä) täyttyä, käy urakka jo ylivoimaiseksi.

Ja tiskivuori, vaikkei Tredje edes tuota siihen vielä muuta kuin tuttipulloja ja vähän sosekuppeja ja lusikoita. Tätä taidan paisuttaa eniten minä itse, koska nyt äitiyslomalla tuotan tietenkin enemmän tiskiä kun lusin työssäkäyntiä enemmän kotona.

Yllättävän vähän kolmas lapsi on siis mitään muuttanut kahteen verrattuna. Ehkä eniten sen, että koko revohkan saaminen hoitoon on paaaaljon isompi ponnistus kuin aiemmin yhden tai kahden. Ja vauvan tulo taloonhan on aina muutos, mutta se ei juurikaan liity lasten määrään sinänsä. Sunnuntai-iltakin on jo vuosia tuntunut helpottavalta työleirin päätökseltä nuoruusaikojen katkeransuloisen sunnuntaihaikeuden sijaan. 😉😅

- Suzie Q


Kuva: Pixabay.

Never forget

Sitten niitä oli kolme.

Vauvakirjojen tunnollisen täyttämisen sijaan olen kirjannut itselleni satunnaisesti muistiin tunnelmia, joita en halua pikkulapsivuosilta unohtaa. Kuten nämä Hepun ja Tytyn vauva- ja taaperovuosien hetket, jotka pystyn palauttamaan niin muistona mieleen kuin tuntemuksena kroppaani vieläkin:

Hepun ensimmäiset halit ja suukot. Autoon nukahtaneen Hepun kantaminen tokkuraisena kotiin.

Lukemattomat leikkipuistoreissut hyvässä ja huonossa säässä, pihlajanmarjat, vaahteranlehdet, pakkaspäivien upea auringonpaiste rannalla.

Hepun nukahtaminen syliin illalla viimeisinä viikkoina ennen Tytyn syntymää. Kuinka iso pieni poika 1v5kk olikaan rakas.

Tyty pikkuvauvana syliin nukahtaneena maitotippa poskella.

Hepun ensimmäinen anteeksipyyntö. ”Ansee.”

Tyty vaunupäikkäreiltä heränneenä: hikinen takkuinen tukka, ihana lapsen tuoksu, aurinkoinen hymy, lämpöinen iho.

Heppu muskarissa ensimmäistä kertaa lasten piirileikissä mukana ilman äitiä. Iso poika!

Tytyn ekat pikku saparot. Taapero-Tytyn märät suukot.

Hepun ensimmäinen ”äiti” sana. Ikää 2v4kk. Olin juuri edellisenä päivänä käynyt tukiviittomakoulutuksen pojan kommunikoinnin tukemiseksi. Ei tarvittu äiti-viittomaa - eikä pian muitakaan.

Uudessa kodissa pienten jalkojen vikkelä töpinä portaissa yläkertaan. Tämä ääni kuuluu yhä.

”Äiti sinä olet superäiti.”

...

Muistoja kertyy tietenkin koko ajan lisää. Arkisimmat monesti niitä parhaita. Tredjen kanssa vauvatunnelmat ovat vielä muisteluun liian lähellä - palataan asiaan parin vuoden kuluttua.

- Suzie Q


Kuva: Anna Dammert

Ajatus empatiasta

Kyllä te tiedätte: vauvan hoito on välillä rankkaa. Uuvuttavinta perusterveen ja ”helponkin” palleron hoidossa on se, että on aina oltava saatavilla. Ei baby kysele, onko sinulla huono hetki, painaako väsymys tai viekö flunssa voimat. Vauva tarvitsee huomiota ja hoivaa omien tarpeidensa mukaan, eikä silloin kun aikuiselle parhaiten sopisi. 

Moneen asiaan vauvavuoden nihkeämmissä puolissa auttaisi suklaa ja lasi punkkua kuunteleva korva ja ripaus empatiaa. Silti välillä tuntuu, että lapsensaantiin, raskauteen, äitiyslomaan tai vanhemmuuteen liittyen ei saisi valittaa mistään. Että ”itsepähän olet sen lapsen tehnyt ja halunnut niin hoida se nyt sitten myös”. Tai että lapsen syntymä on niin mieletön ihme, että siitä täytyisi päivästä ja viikosta toiseen olla vain hekumoissaan ja kiitollinen.

Olen miettinyt viime aikoina paljon, mitä empatia on. Olen pitänyt empatiana sitä, kun minusta tuntuu pahalta toisen puolesta ja haluaisin auttaa häntä - miettimällä ratkaisuja, kannustamalla, neuvomalla. Nyt olen tajunnut, että eihän se ole empatiaa. Vaan se on empatiaa, että yritän pysähtyä, hiljentyä, uida hänen nahkoihinsa, pois omistani, siitä miltä hänen läpikäymänsä asia minusta tuntuisi - ja keskittyä ymmärtämään, miltä se hänestä tuntuu. Ehkä apua ei tarvitakaan?

Jos sympatia on myötätuntoa ja ehkä huoltakin toisesta, on empatia "astumista toisen saappaisiin", kykyä jakaa toisen tunnetila. Ja siitä seuraavan tason hommaa on osata ilmaista se kykynsä toiselle pikaisten ratkaisuehdotusten sijaan. Hyvää tarkoittava neuvominen ja ”ongelman”ratkaisuyritykset nimittäin parantavat vain minun, siis neuvojan oloa. Eivät sen, joka empatiaani kaipaisi.

Eikö olekin säälittävää, että tämä on minulle uutta?

Että olipa vauvoja tai ei, murheet isoja tai pieniä: kun seuraavan kerran kerrot minulle jotain, niin minä yritän kuunnella ja kuulla. Ja olla vaan, jakaa fiiliksesi, vaikka kuinka haluaisin heti ryhtyä auttamaan. Kuuntelen ymmärtääkseni, en vastatakseni. Kokeile sinäkin?

- Suzie Q

Kuva: Pixabay

Beibibrunssilla naisten kesken

Ystäväni odottaa esikoistaan yhdeksännellä kuulla raskaana. Viikonloppuna pistimme naisjoukolla pystyyn babyshower-henkisen brunssin tulevan äidin ja pienokaisen kunniaksi. Ensikertalaiselle mammalle kasattiin muhkea vaippakakku ”kaikilla herkuilla”: kuohuviiniä, suklaata, kahvijuomaa, Seiskan kestotilaus ja lahjakortti jalkahoitoon. Vauvaa varten mukaan ladattiin uniriepua, kuolalappua, sukkia, tutteja, kosteuspyyhkeitä, tuttipullo ja D-vitamiineja.

Brunssailun ohessa tuleva äiti testasi äitiysvalmiuttaan listaamalla tarpeellista sanastoa vauvavuotta varten. Tiedättehän - koska vauvat saavat meidät ja kielenkäyttömmekin muuttumaan! Alamme rakkauspakkauksen synnyttyä puhua omituisessa ”meillä tehdään sitä ja tätä” -passiivissa. Meillä kontataan, meillä tehdään hampaita. Joko teillä käännytään? (Öö okei.) Vedämme yllemme paitulit, jalkaan kenkulit ja ihastelemme sinappikoneemme puuhia vuorokauden ympäri. Onneksi isimies on apuna, jos äipän aika menee kokonaan tissittelyyn.

Ah, vauvat. Nuo kuolaavat palleroiset, joiden silmissä näkyy ensin (0kk) ajaton ikuisuus, sitten (1kk) maitohumala, seuraavaksi riemunpilke (3kk), jonka jälkeen velmu ähhähhää (6kk) ja lopulta 1-vuotiaan itsevarma ja maailmaa syleilevä katse. Juuri, kun jotenkuten opimme hoivaamaan vastasyntynyttä, alkaakin jo seuraava vaihe. Mikä lie milloinkin: tiheän imun kausi, eroahdistus, rintaraivarit, hampaiden tulo kutiavine ikenineen, planeettojen pari viikkoa kestävä vika-asento.

Tervetuloa kerhoon, rakas ystävä, tuleva äiti. Ja tsemppiä viimeisiin raskausviikkoihin! 👊

- Suzie Q

Vauva 5kk - miten meillä menee?

Tredje on tänään viisi kuukautta vanha. Herkästä söpöstelijästä on kuoriutunut touhukas ja tomera vauva, jonka komentohuuto kaikuu kodissamme tiuhaan. Tredje ei pötköttele enää selällään, vaan kääntyy sekunnissa vatsalleen: sängyssä, hoitopöydällä, lattialla, leikkimatolla, ihan kaikkialla. Huolet heikosta kyynärnojasta ovat taakse jäänyttä elämää - tyttö ponnistaa jo koko ylävartalon ylös käsiin nojatessaan, ja viihtyy mahallaan mainiosti. 

Seurallinen vauva haluaisi olla koko ajan tapahtumien keskipisteessä ja erityisesti isosisarusten leikeissä ”mukana”. Hän hekottelee Tytyn ja Hepun touhuille ja aivan kiemurtelee kokovartalo-onnessaan, kun häntä nauratetaan. Myös kaikenlaiset loruttelut ja laululeikit ovat kuuminta hottia tällä hetkellä.

Ylivoimaisesti parasta viisikuisen elämässä äidin näkökulmasta on päivärytmi. Siis päivärytmi! Vielä kerran: meillä on päivärytmi! Tredje nukkuu päivittäin parituntiset aamupäiväunet ja iltapäivällä vielä toiset. Molemmat päiväunet nukutaan vaunuissa, joko parvekkeella tai takapihallamme. On aivan käsittämättömän ihanaa paketoida bebe tamineisiinsa ja heijailla parissa minuutissa vaunuihin uneen.

Tredje on jo parin viikon ajan maistellut kasvis- ja hedelmäsoseita. Varovaisen alun jälkeen sosemäärät ovat kasvaneet nopeasti, ja vauva onkin useimmiten jo innokkain ja malttamattomin ruokailun aloittaja muun perheen vasta kokoontuessa ruokapöydän ääreen. Imetys on jäänyt korvikkeen takia taka-alalle, mutta löytänyt nyt oman paikkansa minun ja vauvan välisenä hellyyshetkenä. Tredje käy rinnalla viitisen kertaa päivässä, ja nuo ovat spesiaaleja herkku- ja rauhoittumishetkiä, vaikka rintamaitomäärältään lähinnä symbolisia.

Useamman kuukauden ajan jatkunut kuolaaminen saavutti viime viikolla huipennuksen, kun ensimmäinen pikkuruinen vitivalkoisena hohtava hammas tuli esiin alaleuan ikenestä. Hammas on terävä kuin mikä! Luulen, että hampaita on tulossa vauhdilla lisääkin, sillä Tredje työntää kaiken mahdollisen kiihkeästi suuhunsa. Miehen nyrkki ja Isoäidin olkapää ovat suosikkijyystettävien joukossa - kuminen Simo Sammakko tulee hyvänä kolmosena.

Viime kuussa vaivanneet oman kroppani fyysiset krempat lonkkasärkyineen, pahimpine hiustenlähtöineen ja yöhikoiluineen ovat helpottaneet. Syytän edelleen hormonaalista epätasapainoa, mitä-lie-estrogeenivajausta siitä, että mielialani heittelevät voimakkaasti. Popsin nyt tehokuurina D-vitamiinia, omegakolmosta ja muita vitamiineja, lepään enemmän ja opettelen tunnistamaan, milloin ns. paha paikka on lähestymässä. Silloin hengitän.

Meillä skulaa siis ihan hyvin: viisikuisen kanssa on ihanaa touhuta. Neuvolalääkärikin totesi tarkastuksessa, että "joo tää vauva on ihan kondiksessa". Nyt keskityn huolehtimaan, että olen itsekin kondiksessa - korvien välissä ja muutenkin. Ja hei mainitsinko ne vauvan päivittäiset kahdet päiväunet? Vaunuissa! Kahdet päiväunet ulkona vaunuissa! Joka päivä! Kestän.

- Suzie Q

Mamman matalalentoa

Tiedättehän: kun kaikki on hyvin. Lapset terveitä. Tukiverkosto kunnossa, ystävät ihania. Kaunis koti, jossa uusi pehmeä matto. Työpaikka odottamassa ja ties mitä dinnereitä tiedossa. Ei silloin ole lupa valittaa. Silloin purraan hammasta, kiitetään kaikesta hyvästä mitä on ja ollaan tyytyväisiä, ettei ole syöpää tai nälänhätää.

Mutta nyt valitan. Koska fakta on se, että mielialani heittelevät ja rintakehän päällä on pysyvä möykky. Koko ajan väsyttää, vaikka nukun pääsääntöisesti hyviä yöunia. Yleinen moodi on alakulo, mikä on tosi vierasta itselleni. Tukka lähtee (edelleen), iho kukkii ja koko kroppaa turvottaa. Olo on fyysisesti yhtä hehkeä kuin sellaisella talipallolla, joita ripustetaan talvipakkasella verkkoon tiaisten tökittäväksi.

Mikä minua oikein vaivaa? Googlaamalla löytyy tunnetusti parhaat diagnoosit. Sen sijaan, että tätä alettaisiin leipoa synnytyksen jälkeiseksi masennukseksi tai puhtaaksi kilpirauhaskrempaksi, osoittaisin syyttävän sormen kohti hormonitasapainoa - tai pikemminkin sen puutetta. Äitituttavani vinkkasi tästä artikkelista, jossa avataan sitä, kuinka imetyksen aikainen estrogeenivaje aiheuttaa tuoreelle äidille väliaikaiset vaihdevuodet. Juurikin siltä tämä ärtyneisyyden ja haluttomuuden värittämä arki yöhikoiluineen ja yleisine uupumuksineen vaikuttaa! Normaalia? En tiedä.

Annan tälle mörököllimeiningille nyt vielä pari lisäviikkoa laantumisaikaa ja sitten marssin jonkun estrogeenitohtorin pakeille. Heppu nimittäin kysyi äsken spontaanisti, että ”äiti mitkä on sun mielestä 10 kivaa juttua huomisessa”. Niin. Koitan keksiä edes yhden nukkumaanmenoaikaan mennessä.

- Suzie Q

ps. Jos jollain on kokemusta vastaavasta olotilasta, kuulisin mieluusti, mikä auttoi! Muukin kuin vaunulenkit ja positiivinen asenne 😏

Kuva: Pixabay

Myin mun pumpun - byääääääh!

Voi hyvänen aika sentään. Täällä minä nyt itkeä pillitän sitä, että myin (lähes käyttämättömän) rintapumpun eteenpäin ystävälleni, joka odottaa esikoistaan syntyväksi marraskuussa.

Näin kävi viimeksikin. Kolme vuotta sitten myin tuollaisen samanlaisen pumpun, senkin lähes käyttämättömänä, toiselle ystävälleni, joka hänkin odotti silloin esikoistaan. Silloinkin tuhersin itkua heti kaupat tehtyäni.

Noihin muovinkappaleisiin kiteytyy niin paljon odotusta, toiveita, yritystä, pettymystä. Siis imetyksen suhteen. Ja jotain sellaista pikkuvauvahaikeutta ja jotain, äh ja huoh en todellakaan tiedä mitä. Onpa noloa.

En tosiaan tarvitse pumppua enää mihinkään, koska en sillä alkuviikkojen yritysten jälkeen saanut muutamaa tippaa enempää koskaan irti, ja nyt Tredje latkii jo suurimman osan maidoistaan kaupan korvikkeina ja maistelee jo soseitakin. Imetys kyllä jatkuu vielä, maitomäärältään vähäisenä mutta meille molemmille sitäkin tärkeämpänä.

Hei hei pumppu. Minä ja mun vauva pärjätään nyt ilman, omalla tavallamme.

Se on vain muovia, tiedän.

On tää hullua.

Hormonit.

- Suzie Q

Kuva: Pixabay

Joustavasti takaisin sorvin ääreen

Tämä on (ehkä) sorvi.

Parhaillaan vellovassa keskustelussa perhevapaiden uudistamisesta kinastellaan siitä, mitä on perheiden valinnanvapaus lastenhoidossa ja sukupuolten välinen tasa-arvo vanhemmuudessa. Kunpa keskityttäisiin siihen, että vauvanhoidon jälkeen paluu työelämään olisi realistinen ja sujuva, sukupuoleen katsomatta.

Viisi vuotta sitten määräaikainen työsuhteeni päättyi ensimmäisen vanhempainvapaani aikana. Se, ettei minulla ollut työpaikkaa, johon palata, toimi osittain jopa kannustimena antaa pikkusisarukselle mahdollisuus tulla pienellä ikäerolla. Logiikka meni jotakuinkin niin, että hoidetaan tämä perhehomma nyt pois alta ja haetaan sitten rauhassa töitä ja rakennetaan uraa, kun muksut on tehty.

Olin periaatteessa melko lyhyen aikaa kotona - ensin kaksin Hepun kanssa 1v4kk, kun seuraava äitiyslomani jo alkoi, ja perään kahden lapsen kanssa siihen asti, kun Tyty oli 1v3kk vanha. Kun äitiys-/vanhempain-/hoitovapaat laittaa yhteen, tuli työelämästä poissaoloaikaa kuitenkin lähes kolme vuotta yhtä pötköä.

Työn tekemisen muotoja on nykyään niin monia, että ei vakituisten työsuhteiden mallille rakennettu perhevapaajärjestelmä voi enää millään toimia. Koska minulla ei ollut työpaikkaa, johon palata, ei Mies voinut jäädä hoitovapaalle. Tämäkö on persun jonkun mielestä valinnanvapautta tai tasa-arvoa? Ei siinä kukaan mitään valinnut - ei ollut vaihtoehtoa.

Kotiin jää jumiin, jos ei ole työtä johon palata. Vaikka kuinka olisit korkeakoulutettu, tehokas ja urasuuntautunut, niin siinä vaan käy. Oli yllättävää, miten suhteellisen lyhytkin aika kotiäitinä näivetti ammatillisen itsevarmuuden pohjalukemiin. Ja kun ei ollut työsuhdetta, johon palata, oli helppo suojautua epävarmuuden tunteilta uskottelemalla itselleen, että näin on oikeastaan ihan hyvä, tässä hiekkalaatikon ja puurokattilan välissä.

Oli rankka paikka hakea töitä niin, että toisessa kainalossa oli kaksivuotias ja toisessa vauva. Rankinta siinä oli avata itsensä perheympyröistä ulkomaailmalle ja altistaa itsensä työnhakuun väistämättä liittyville haasteille ja pettymyksillekin. Piti uskaltaa vauva ja taapero kainalossa kakaista että minä haluan töihin, haastaviin töihin, itseäni motivoiviin töihin. Että vaikka olen nyt äiti, niin se ei ole pois ammatillisesta kunnianhimostani.

Olisi kiinnostavaa nähdä tilasto siitä, kuinka suuri osa naisista Suomessa, jotka pysyvät kotona lasten kanssa esimerkiksi vuotta-puoltatoista pidempään, tekevät sen omasta valinnastaan, eivätkä sen vuoksi, ettei heillä ole (mielekästä) työtä, johon palata. Onko tätä tutkittu, vai mutullako näissä mennään?

Työ on osa tavallista elämää ja itsensä elättämistä. Se ei ole mikään arvovalinta - eikä elämä ole jana, jonka toisessa päässä olisi työ ja toisessa lapset. On pahanlaatuista päänsä puskaan pistämistä jäädä kotiin muhimaan työttömänä lasten kanssa, ja perustella sitä sillä, että minä nyt priorisoin tässä lasten kanssa olemista ja minulla on vapaus valita, jos kerran niin ei oikeasti ole. Perhevapaiden uudistaminen on välttämätön askel oikeaan suuntaan - kunpa se askel harpattaisiin nyt vauhdilla!

- Suzie Q


Kuva: Pixabay

Vertaistuen voima

Olen aiemminkin fiilistellyt, kuinka tärkeää vertaistuki ja "mammakaverit" ovat minulle äitiyslomilla olleet. Työelämässä on työkaverit, joiden kanssa työarjen haasteita jaetaan. Mammalomallakin kaipaa kollegoja!

Hankalilla hetkillä ja vauva-arjen ongelmilla on taipumus paisua turhaan, koska niitä toistuvasti erehtyy luulemaan ainutlaatuisiksi. Ah sitä helpotuksen tunnetta, kun kuulee muiden painivan täsmälleen samojen kitkutteluiden parissa. Jaettuna tatti otsassa puolittuu.

Viimeisen kolmen päivän sisään mahtuu kolme kohtaamista kolmen tutun äidin kanssa kolmi-nelikuisini vauvoineen: ystävä, vanha tuttu, uudempi tuttu. Jokaisella heistä on omanlaisensa ote vauvan hoitoon ja vanhemmuuteen. Ihania naisia. 

On siis muitakin, jotka eivät pääse vaunulenkille ilman puolen tunnin huutoa. Eikä minun vauvani olekaan ainoa, joka vihaa autossa yksin takapenkillä istumista. Kuinka turhauttavaa on yrittää rakennella päivärytmiä, joka hajoaa palasiksi heti ensimmäisten päiväunien mennessä päin mäntyä. Ja miten kipeältä tuntuu, kun se imetys ei toisella tai kolmannellakaan kerralla suju.

Että miten voi koko päivän tehdä koko ajan kaikkea eikä silti saa tehdyksi (muka) mitään. Tai miten koko päivä voi oikeasti välillä mennä tekemättä oikeasti mitään. Miten töihin paluuta ei jaksaisi odottaa. Ja miten silti samalla ruuhkavuosiralli kaikkine aikataulutuksineen ja paineineen kuristaa jo etukäteen.

Kellään muullakaan ei ole "manuaalia" vauvanhoitoon - kunhan nyt päivä kerrallaan kokeillaan, mikä kuhunkin tilanteeseen parhaiten toimisi. Näiden läsnäolevien ja huolehtivien äiti-ihmisten rinnalla tunnen itseni hätäiseksi hermokimpuksi.

Kiitos naiset, kun olette. Äidit rokkaa.

- Suzie Q

Jos lapsia ei olisikaan

Lasten myötä elämään on avautunut uusi kerros, jonka takia on vaikea tehdä mielikuvitusmatkaa siihen, että tuota kerrosta ei olisi. Äidiksi tulo ja äitinä oleminen on niin kokonaisvaltainen kokemus, että se muuttaa ihmistä väistämättä pysyvästi. Millainen minä olisin, jos en muun olemiseni ohessa olisi myös äiti? 

En pysty varsinaisesti kuvittelemaan elämääni ilman lapsia. Tekisin paljon töitä, mutta niin teen perheellisenäkin. Matkustelisin enemmän! Todennäköisesti liikkuisin enemmän. Rahaa jäisi pakollisten menojen jälkeen enemmän käteen: tuhlaisin ne ravintoloihin, omiin vaatteisiin, irtiottoviikonloppuihin. Kaikkeen edellämainittuun tuhlaan nykyäänkin, mutta paaaaljon harvemmin.

Ilman lapsia olisin varmaan toisenlainen. Vähän kyynisempi, vähän kovempi. Paljon huolettomampi. Vähän rohkeampi? Lasten saamisessa kipeimmältä on tuntunut se, että yhtäkkiä onkin niin paljon menetettävää, että keuhkoja puristaa. Ilman lapsia oli helpompi hengittää.

Olisin rypyttömämpi ja ryhdikkäämpi. Ehtisin nähdä ystäviäni enemmän. Tosin luulen tämän olevan vähän illuusio: ikäänkuin ystävilläni ei olisi omia ruuhkaisia elämiään elettävänä, omien lastensa kanssa tai ilman.

Äitiys ja vanhemmuus on tietenkin vain yksi osa identiteettiäni. Tällä hetkellä vanhemmuuteen liittyvä tekeminen - vauvan- ja lastenhoito - vie leijonanosan arjestani, mutta se on väliaikaista. Tätä pikkulapsiperhemössöä mutustaa nyt mielellään, kun tietää, miten nopeasti sitten taas jo uudet tuulet puhaltavat. Lapset silti pysyvät.

Pikkulapsiarki ei suinkaan ole ainoa tapa elää näitä kolkytplus-vuosia. Minulta jää paljon myös kokematta. Itsenäisyys, irrallisuus? Yhteisöllisyys? Mahdollisuus toteuttaa itseään juuri nyt? En saa koskaan tietää, millaista olisi ollut aloittaa neljättä vuosikymmenettä ilman lapsia, vapaampana menemään ja tulemaan, miten haluan. Elämä lasten kanssa ei ole parempaa tai edes syvempää. Se on erilaista. Peruuttamatonta, koska vanhemmuudelle ei löydy sydämestä on-off-katkaisijaa.

Minulla on perheellistyneiden kavereideni lisäksi paljon 35 ikävuoden molemmin puolin pörrääviä lapsettomia ystäviä. Osa heistä ehkä tulee kokemaan vanhemmuuden, saamalla joko biologisen lapsen tai bonuslapsen uusioperheenä. Osa jää lapsettomiksi, tahattomasti tai omasta halustaan. He kokevat sellaista elämää, josta minulla ei ole aavistustakaan, koska jo alle kolmikymppisenä rysäytin mukaan perheellisten kerhoon.

Lapset ovat lahja, sehän on selvää. Lahjan vastaanottamisella on kuitenkin vaihtoehtoiskustannus: toisenlainen elämä (tai elämänvaihe) ilman lapsia. Se jää minulle arvoitukseksi.

- Suzie Q


Kuva: Pixabay

Vauva 4 kk - miten meillä menee?

Tredje on nyt neljä kuukautta vanha. Hän on hymyilevä, rauhallinen ja seurallinen. Suloinen typykkä, joka tekee oikeastaan kaiken herkästi, söpösti ja hiukan varovaisesti. Syli on ollut kuluneenkin kuukauden ykköspaikka.

Tredje nauttii suuresti ”keskusteluista”. On suorastaan ihastuttavaa, miten hän lukee vuorovaikutusta oikein, eikä ryysää päälle tohottaen, vaan vasta sopivan hetken henkäisee oman sanottavansa. Tredjen nauru on ihanaa kuultavaa. Eniten sitä saa vauvasta ulos Tyty - kuopuksen ykkösidoli tällä hetkellä.

Vauva ei (tietenkään) halua olla yksin. Ei leikkimatolla, ei sitterissä, ei sohvannurkassa, ei missään. Omissa ajatuksissaan harsonnurkkaa lussuttava vaavi on muisto vain - nelikuinen Tredje haluaa olla muiden lähellä, koko ajan. Kuukausi sitten valitin vauvan heikosta autossa istumisen sietokyvystä, ja tässä ollaan menty vain huonompaan suuntaan. Etenkin yksin takapenkillä istuessaan Tredje ei sinnittele itkutta paria minuuttia pidempään. Tämän vuoksi ei ole kovin montaa äiti-vauva-roadtrippiä tällä hetkellä suunnitteilla.

Tarttumisote on alkanut kehittyä, ja Tredje viekin käsillään kaiken mieluusti suuta kohti: tutit, harsoliinat ja lelut. Äidin laulu on vauvasta silminnähden ihanaa: etenkin ”tiitiäinen, metsäläinen, pieni menninkäinen” juuri tietyllä tavalla laulettuna saa koko tytön rentoutumaan onnesta.

Tredje kääntyi selältä vatsalleen viikko sitten. Hän pötkötteli tapansa mukaan hiljaisena peitollaan äitien hikoillessa crossfit-treenissä, ja täysin nonchalantisti kiepautti itsensä masulleen. Jee! Pientä huolta minulle, ikuiselle huolestujalle, on tuonut vauvan melko heikko kyynärnoja vatsalla ollessa. Tredje ei tuo kyynärpäitä eteen, vaan jää yhä vastasyntyneen tapaan lötköttelemään pää melko alhaalla ja kädet kippurassa kainaloiden vieressä.

Valitin viime kuussa myös särkevästä kropastani. Tilanne vain paheni entisestään, mutta nyt on toivottavasti suunta ylöspäin, kun sain pahimpaan hätään viime viikolla apua osteopatiasta. Hiukan yllätyksenä tuli se, että osteopaatti arvioi lantioni virheasennon johtuvan ensisijaisesti syöksysynnytyksestä. Eipä olisi tullut mieleen! Koitan nyt välttää liikaa istumista, venytellä ahkerasti pakaroita ja lonkankoukistajia ja vahvistaa lantionpohjaa ja syviä vatsalihaksia.

Yöunet ovat edelleen täyttä kultaa. Noin suurinpiirtein puoli kymmenestä illalla puoli kahdeksaan aamulla. Uskomatonta, tiedän! Ajattelenkin, että kaikki muut pienet vaivat tai vastoinkäymiset ovat täysin yhdentekeviä, kunhan vain on unta. Niin ihanaa, ettei oikein uskalla ääneen sanoakaan. Yösyötöt ovat jääneet lähes poikkeuksetta kokonaan pois. Mutta niin on rintaruokailu noin muutenkin.

Kaksikuisena iloitsin (täys)imetyksen onnistumisesta ja painokontrollien vähenemisestä, vaikka Tredjen paino jatkoi vaatimatonta nousuaan huolestuttavan hitaasti. Kolmikuisena tuskailtiin hiipuvaa painonnousua, tehostettiin jälleen imetystä ja tartuttiin lopulta korvikepulloon. Imetys on nyt hiipumassa vauhdilla, kuten pelkäsinkin, sillä korvikeannokset vähentävät rytinällä maidontilausta, johon kroppani reagoi salamana laittamalla hanat kiinni.

Nyt vauvan paino on kuitenkin lähtenyt turvallisesti nousuun, ja se on tärkeintä, vaikka koville ottaa (minulla) välillä. Yritän ylläpitää maidontuotantoa niin, että vähäinenkin osittaisimetys pysyisi mahdollisena. Ja tiedän, että vanhemmuuteni ei riipu vauvani ruokinnasta. Äitiys on paljon muutakin kuin rintamaitoa. Pakko uskoa, kun itse niin kirjoitin.

Niin ja mikä tärkeintä, nelikuinen vauvamme on siis edelleen tosi ihana pieni ihminen. Meidän kulta.

- Suzie Q

Sulkasato ja muuta ällöä

Tähän kuuluisi se varoitusteksti, että "ei herkimmille".

Jotenkin sitä ajattelee, että raskausvaivat ja muut lapsen saantiin liittyvät fyysiset krempat kulminoituisivat synnytykseen ja siitä toipumiseen. Niinhän sitä luulisi. Ja sitten vastaan tulevat nämä:

Tukka lähtee. Jokaisen lapsen syntymän jälkeen, noin 3kk alkaen. Ja siis tukkaa todellakin lähtee! Leijailee itsekseen maahan, irtoaa tukoittain tukanpesun yhteydessä ja harjatessa. Pari kertaa päivässä ravistelen päätäni lavuaarin päällä, ja keräilen saaliin. Hiuksia on kämpässämme useita joka neliömetrillä. Sänky on ohuen karvapeitteen peitossa. Tätä on jatkunut nyt jo viidettä (!) viikkoa.

Ja sitten tukka kasvaa hitaasti takaisin. Tämä vaihe ei ole tällä kertaa vielä alkanut. Tukka tulee kasvamaan hehkeänä pystärinä jakauksen kohdalta ja otsan hiusrajasta. Korvien kohdalle ilmestyvät ihan rehelliset sänkipulisongit. Koko kasvuvaihe on jotain ihan karseaa.

Nivelet kipeytyy. Ranteeni olivat Hepun syntymän jälkeen niin kipeät, että olin jo vakuuttunut itsetekemästäni reumadiagnoosista. Vauvan nostelu sattui, tuttipullon korkin aukikiertäminen sattui. Eniten sattui turvakaukalon kantokahvan säätämiseen tarvittu kiertoliike - vieläkin muistan ranteiden vihlaisun! Nivelsärky on kuulemma normaalia, ainakin jos katoaa viimeistään 6kk synnytyksestä.

Iho huononee. Moi finnit. Yhdessäkään raskaudessa ei näpyn näppyä. Vauva ulos ja naama alkaakin kukkia.

Ja sitten kaikki perusjutut kuten jatkuvasta imetyksestä ja vauvan kanniskelusta johtuvat lihasjumit, eteenpäin kääntyvät hartiat, jomottava lonkka, ai ai au au vali vali auuuuh byääh. Mitä täällä tapahtuu?

- Suzie Q

Uusi ystäväni

Tyty jäi eilen päiväksi kotiin parantelemaan flunssansa jämiä. Yleensä tällainen viimeistä toipilaspäivää kotona viettävä lapsi on mielestäni suoraan kauhuleffasta: energiaa pursuaa sairastelutylsyyden jäljiltä, mutta vielä pitäisi vähän jarrutella. Kotona ei ole tekemistä, mutta oikein mihinkään ei voi vielä lähteä. 

Esimerkiksi etätöiden teko onnistuu itse asiassa mainiosti ”oikeasti” sairaan lapsen kanssa, hänhän vain nukkuu, (poislukien vatsatauti!), mutta nimenomaan puolikuntoisen toipilaan kaitsemiseen onkin jo pakko paneutua täysillä. Rehellisesti sanottuna, ei suosikkipuuhaani.

Tällä kertaa jotain oli kuitenkin muuttunut. Heti, kun Mies ja Heppu painoivat oven takanaan kiinni, tunsin päällimmäisenä tunteena iloa ja lämpöä siitä, että Tyty jää seurakseni. Juujuu, hän on lapseni ja siksi tietysti aina rakas, mutta tämä fiilis oli silti jotain ihan uutta. Minulla on kaveri! On kivempaa olla 3-vuotiaan tyttäreni kanssa kuin ”yksin” pelkkä vauva seuranani.

Pakko myöntää, että tähän sekoittuu myös käytännöllisyys ja pieni lapsityövoimaulottuvuus. Sen lisäksi, että Tyty on kivaa seuraa, hän on myös todella näppärä apuri vauvan hoidossa. Hän istuu mielellään pikkusiskon leikkimaton vieressä viihdytystehtävissä: laulaa repeatilla huu-sai-saita, siirtää barbileikkinsäkin vauvan läheisyyteen, jotta sisko viihtyisi. Tyty pärisyttelee ja hulluttelee vauvalle ja saakin Tredjeltä isommat naurut kuin kukaan muu meistä.

Tyty on myös huomattavan vastuuntuntoinen pikkuihminen. Huomaan jo nyt, että hänelle täytyy yhä uudestaan muistaa kertoa, että vauvan hoito on isin ja äidin tehtävä, jossa hän saa auttaa, mutta ei tarvitse. Hän nimittäin murehtii heti, jos Tredje on tyytymätön, eikä oikein pääse tilanteesta henkisesti irti ennen kuin siskolla on kaikki hyvin.

Tätäkö se on, että lapsensa seurasta alkaa todella nauttia?

- Suzie Q

Pari sanaa multi-tääskingistä

Kyllä, on yhä trendikästä multitääskää. Koska ei se vaan toimi, että oikeasti keskittyisi tekemään vain yhden asian kerrallaan. Kyseessä on aito arjen moniottelu!

Sitä ei lasketa multitääskiksi, että imettää vauvaa / leikkii lapsen kanssa, juo kahvia ja räplää samalla kännykkää vilkuillen toisella silmällä telkkaria. Mutta seuraavanlainen toiminta on kyllä jo ihan sitäitteään:

Taso 1:
Imetät rimpuilevaa vauvaa, luet uhmikselle samalla kirjaa. Jätät vauvan uhmiksen syliin ja singahdat pyyhkimään neljäveen kakkapepun vessaan. Palaat ja jatkat syöttöä ja kirjaa siitä mihin jäit. Käyt aina välillä vauvan kanssa yläkerrassa auttamassa veskihommat finalisoinutta neljäveetä eteenpäin tietokonepelissä.

Hitsi, ruoka-aikahan alkaa jo lähestyä. Alat paketoida vauvaa rintareppuun päästäksesi kokkaamaan.

Taso 2:
Teet ruokaa keittiössä hytkytellen samalla vauvaa rintarepussa uneen. Samalla availet pöydän ääressä askarteleville muksuille muovailuvahapurkkeja ja kaivelet kovettuneita vahoja purkkien pohjilta. Välillä tyhjennät tiskikonetta, kaadat höyryäviä pastavesiä pois, täytät tiskikonetta ja pyörittelet niitä kovettuneita muovailuvahaklönttejä pehmeämmiksi. Bonarina käyt itse pissalla vauva edelleen rintarepussa.

Taso 3:
Muovailuvahalystien poisraivaamisen ja ruokailun jälkeen keksit alfamutsipäissäsi vielä, että nytpä lähdetäänkin pihalle leikkimään. Kun kaikilla on lenkkarit jalassa, hupparit tikissä ja lippikset ojossa, avaat oven huomataksesi, että ulkona sataa kaatamalla. Olisi kannattanut avata ne kaihtimet jo etukäteen.

Kaikki edelliset esimerkit perustuvat tositapahtumiin. Niitä toteutettaessa ei vahingoitettu floraa, faunaa eikä ketään lapsenkaltaisia. Tältä kaikelta välttyy a) heittämällä pakastepizzan uuniin, b) laittamalla pipsapossun pyörimään ja c) antamalla vauvalle pullomaidot.

Aijoo, paitsi vessahommat. Opetelkoot jo itse pyyhkimään.

- Suzie Q

Puhe äidilleni 26.8.2017

Eilen juhlittiin!

Onnea Äiti syntymäpäiväsi johdosta. Mahtavaa että järjestit nämä juhlat. Haluan tyttärenä sanoa muutaman sanan tästä näkökulmasta, jota muilla ei sinuun ole.

Lapsuudesta muistan äidin, joka oli aina paikalla. Vaikka eihän niin ollut - teit pitkää työpäivää ja jouduit matkustelemaankin paljon. Olit silti aina paikalla. Miten se on mahdollista?

Olin täyttämässä yhdeksän, kun muutimme tähän taloon. Luulen, että tämä on sinulle se elämäsi koti? Minulle tämä on The Lapsuudenkoti ja nyt lasteni rakas mummola.

Taisin vähän järkyttää sinua, kun pakkasin täällä tavarani ja järjestin kaverini isän vanhan ambulanssin muuttoautoksi kohti ensimmäistä omaa asuntoani. Sori siitä.

Ja sori siitäkin, kun naarmutin autoanne Hangon regatassa. Itkuisen puhelinsoittoni päätteeksi moittimisen sijaan käskit pyyhkiä kyyneleet ja avata valkoviinin. Sattuuhan sitä. Kiitos siitä.

Muistan rehellisen ja oikeudenmukaisen äidin, joka näytti, että työelämän lasikatot on tehty murskattaviksi ja että kovalla työnteolla voi saavuttaa mitä vaan. Sinä olet aina ollut se, joka kantaa vastuun silloinkin, kun kukaan muu ei sitä tee.

Päätöksesi jäädä työelämästä pois omalla kustannuksellasi jo ennen varsinaista eläkettäsi oli yksi parhaistasi. Olin ja olen todella ylpeä siitä, että asetit silloin työn kakkossijalle ja annoit muille asioille tilaa.

Olet opettanut minua tekemään arjesta hyvää. En tule koskaan yltämään tehokkuuteesi ja organisointikykyysi - mutta ei tule kukaan mukaan täällä. Olet siinä aivan omaa luokkaasi.

Myös siivousvimmasi on omaa luokkaansa. Häviät siinä vain äidillesi. Onneksi.

Arjen vastapainoksi olet aina osannut järjestää juhlia. Edes yksikään nimipäivä ei jää juhlimatta, kun huomioit ihanasti kaikki pienetkin juhlan aiheet lähipiirissäsi.

Arvokkainta, mitä olen sinulta oppinut on se, että kaiken uurastuksen ja elämystenkin keskellä perhe on tärkein. Nykyään perheessäsi on kolme pientä perheenjäsentä lisää. Heppu, Tyty ja Tredje. Niin ja yksi isompikin, Mies. Nyt kelvataan demareillekin, kun #synnytystalkoot on hoidettu.

Maailma muuttuu. Ja sinä sen mukana. Arvomaailmasi leppoistuu ja avartuu. Olet aina valmis muokkaamaan mielipiteitäsi, se on hieno piirre jota arvostan.

Täytät tänään 65. Sinulla on täysi höyry päällä ja kalenteri aina täynnä. Se täyttyy tällä hetkellä toisten hoivaamisesta: oman äitisi ja minun lasteni. Tiedän, että siellä on paljon muutakin: liikuntaa, kulttuuria, matkailua, päiväretkiä Ukin kanssa, ystävien tapaamista.

Toivon, että asetat tässä iässä jo omat rajasi niin, että suuri enemmistö tekemisestäsi on sinulle iloa tuottavaa. Suorittaa ei enää tarvitse.

Muistan erityisesti parikymppisenä ajatelleeni, etten koskaan voi maksaa takaisin valtavaa velkaani minuun käyttämästäsi ajasta, tuesta, ihan kaikesta. Nyt omien lasteni myötä tajuan vihdoin, ettei sellaista velkaa olekaan. Se on kuitattu sillä, että sinä ja minä olemme äiti ja tytär.

Tämä ei kuitenkaan ole äitienpäivä, vaan sinun syntymäpäiväsi. Siispä juhlitaan! Koska elämä yhdessä, tärkeimpien kanssa, on juhla. Onnea Äiti!

- Suzie Q

Kroppa kuntoon raskauden jälkeen

Äidille hiki, vauvalle uni.

En ole mikään fitness-mamma, mutta haluan olla toimintakykyinen ja kivuton. Jos aiemmin kroppamurheet keskittyivät ulkonäköön, niin nyt ne kyllä pyörivät särkyjen ympärillä. Makselen nyt velkoja loppuraskauden liikkumattomuudestani ja näistä Tredjen ensikuukausien imetysmaratoneista. Selkää särkee, lonkkaa jomottaa. Keskivartalo on täyttä höttöä vailla mitään tukea. Pakko tehdä jotain!

Viime viikolla alkoi tutulla crossfit-salilla äiti-vauva-jumppatunti, jota vetää (ihana ja osaava) valmentaja, joka on itsekin yksivuotiaan äiti, ja siksi ymmärtää ”mammajumpan” lähtökohdat. Siellä me äidit kuulkaa nyt punnerretaan ja kyykätään vauvojen toimiessa lisäpainoina tai köllötellessä leikkimatolla ja nukkuessa. Crossfithan on ihan parasta liikuntaa kelle tahansa monipuolisuutensa takia, ja haaveilen löytäväni tieni vielä omiinkin treeneihin boksille taas uudestaan. Mieskin on ihan hurahtanut wodeihinsa, ja ne runnotaan kalenteriin vaikka väkisin, koska häntä vuosia piinanneet selkäkivut pysyvät crossfitin myötä poissa (!).

Lisäksi perheellisiä hemmotellaan samalla salilla viikonloppuisin myös perhejumpalla, eli koko perheen crossfit-treenillä. Viime sunnuntaina Heppu ja Tyty pomppivat kanihyppyjä, möyrivät karhukävelyä, roikkuivat renkaissa ja köysissä, kiipeilivät puolapuissa ja puubokseilla, kun itse tahkosin burpeita ja rengassoutuja hiki päässä. Tredje möllötteli tyytyväisenä turvakaukalossaan ja ihmetteli ympäröivää vilinää.

Oma asenne liikuntaan vauva-aikana pitää olla sellainen, että on valmis tarttumaan pieniinkiin treenimahdollisuuksiin ja tekemään edes jotain silloin, kun voi. Se on vaikeaa, jos on tottunut siihen, että jumppa on omaa aikaa ns. täydellisissä olosuhteissa, eikä mikään muu kuin alusta loppuun laadukkaasti tehty jumppa ole hyvä suoritus. Haloo. Tuolla logiikalla pikkulapsiaikana ei tule liikuttua ollenkaan.

Vauvajumpan vetäjä sanoi tämän niin hyvin: tehdään kunnolla se, mitä voidaan vallitsevissa olosuhteissa. Eli ei jäädä sohvalle makaamaan odottelemaan sitä täydellistä maailmaa, jossa vihdoin olisi liikunnan aika. Tätä siis yritän opetella! Vaikka yhä parin seuraavankin vuoden ykköstreeni onkin crossfit-tyyliin ”Lapsiperhe-elämä - AMRAP - For quality and minimum rest”.

- Suzie Q

ps. Äitiyslomalaisille tuputetaan aina vaunulenkkeilyä. Joo. Vaunulenkit ovat tällä hetkellä pelkkä haave, sillä Tredje ei todellakaan viihdy vaunukopan pohjalla. Ehkä tilanne muuttuu viimeistään sitten, kun kopan voi vaihtaa kallistettavaan istuinosaan.