lauantai 30. syyskuuta 2017

Myin mun pumpun - byääääääh!



Voi hyvänen aika sentään. Täällä minä nyt itkeä pillitän sitä, että myin (lähes käyttämättömän) rintapumpun eteenpäin ystävälleni, joka odottaa esikoistaan syntyväksi marraskuussa.

Näin kävi viimeksikin. Kolme vuotta sitten myin tuollaisen samanlaisen pumpun, senkin lähes käyttämättömänä, toiselle ystävälleni, joka hänkin odotti silloin esikoistaan. Silloinkin tuhersin itkua heti kaupat tehtyäni.

Noihin muovinkappaleisiin kiteytyy niin paljon odotusta, toiveita, yritystä, pettymystä. Siis imetyksen suhteen. Ja jotain sellaista pikkuvauvahaikeutta ja jotain, äh ja huoh en todellakaan tiedä mitä. Onpa noloa.

En tosiaan tarvitse pumppua enää mihinkään, koska en sillä alkuviikkojen yritysten jälkeen saanut muutamaa tippaa enempää koskaan irti, ja nyt Tredje latkii jo suurimman osan maidoistaan kaupan korvikkeina ja maistelee jo soseitakin. Imetys kyllä jatkuu vielä, maitomäärältään vähäisenä mutta meille molemmille sitäkin tärkeämpänä.

Hei hei pumppu. Minä ja mun vauva pärjätään nyt ilman, omalla tavallamme.

Se on vain muovia, tiedän.

On tää hullua.

Hormonit.

- Suzie Q


Kuva: Pixabay

keskiviikko 27. syyskuuta 2017

Joustavasti takaisin sorvin ääreen

Tämä on (ehkä) sorvi.
Parhaillaan vellovassa keskustelussa perhevapaiden uudistamisesta kinastellaan siitä, mitä on perheiden valinnanvapaus lastenhoidossa ja sukupuolten välinen tasa-arvo vanhemmuudessa. Kunpa keskityttäisiin siihen, että vauvanhoidon jälkeen paluu työelämään olisi realistinen ja sujuva, sukupuoleen katsomatta.

Viisi vuotta sitten määräaikainen työsuhteeni päättyi ensimmäisen vanhempainvapaani aikana. Se, ettei minulla ollut työpaikkaa, johon palata, toimi osittain jopa kannustimena antaa pikkusisarukselle mahdollisuus tulla pienellä ikäerolla. Logiikka meni jotakuinkin niin, että hoidetaan tämä perhehomma nyt pois alta ja haetaan sitten rauhassa töitä ja rakennetaan uraa, kun muksut on tehty.

Olin periaatteessa melko lyhyen aikaa kotona - ensin kaksin Hepun kanssa 1v4kk, kun seuraava äitiyslomani jo alkoi, ja perään kahden lapsen kanssa siihen asti, kun Tyty oli 1v3kk vanha. Kun äitiys-/vanhempain-/hoitovapaat laittaa yhteen, tuli työelämästä poissaoloaikaa kuitenkin lähes kolme vuotta yhtä pötköä.

Työn tekemisen muotoja on nykyään niin monia, että ei vakituisten työsuhteiden mallille rakennettu perhevapaajärjestelmä voi enää millään toimia. Koska minulla ei ollut työpaikkaa, johon palata, ei Mies voinut jäädä hoitovapaalle. Tämäkö on persun jonkun mielestä valinnanvapautta tai tasa-arvoa? Ei siinä kukaan mitään valinnut - ei ollut vaihtoehtoa.

Kotiin jää jumiin, jos ei ole työtä johon palata. Vaikka kuinka olisit korkeakoulutettu, tehokas ja urasuuntautunut, niin siinä vaan käy. Oli yllättävää, miten suhteellisen lyhytkin aika kotiäitinä näivetti ammatillisen itsevarmuuden pohjalukemiin. Ja kun ei ollut työsuhdetta, johon palata, oli helppo suojautua epävarmuuden tunteilta uskottelemalla itselleen, että näin on oikeastaan ihan hyvä, tässä hiekkalaatikon ja puurokattilan välissä.

Oli rankka paikka hakea töitä niin, että toisessa kainalossa oli kaksivuotias ja toisessa vauva. Rankinta siinä oli avata itsensä perheympyröistä ulkomaailmalle ja altistaa itsensä työnhakuun väistämättä liittyville haasteille ja pettymyksillekin. Piti uskaltaa vauva ja taapero kainalossa kakaista että minä haluan töihin, haastaviin töihin, itseäni motivoiviin töihin. Että vaikka olen nyt äiti, niin se ei ole pois ammatillisesta kunnianhimostani.

Olisi kiinnostavaa nähdä tilasto siitä, kuinka suuri osa naisista Suomessa, jotka pysyvät kotona lasten kanssa esimerkiksi vuotta-puoltatoista pidempään, tekevät sen omasta valinnastaan, eivätkä sen vuoksi, ettei heillä ole (mielekästä) työtä, johon palata. Onko tätä tutkittu, vai mutullako näissä mennään?

Työ on osa tavallista elämää ja itsensä elättämistä. Se ei ole mikään arvovalinta - eikä elämä ole jana, jonka toisessa päässä olisi työ ja toisessa lapset. On pahanlaatuista päänsä puskaan pistämistä jäädä kotiin muhimaan työttömänä lasten kanssa, ja perustella sitä sillä, että minä nyt priorisoin tässä lasten kanssa olemista ja minulla on vapaus valita, jos kerran niin ei oikeasti ole. Perhevapaiden uudistaminen on välttämätön askel oikeaan suuntaan - kunpa se askel harpattaisiin nyt vauhdilla!

- Suzie Q


Kuva: Pixabay

maanantai 25. syyskuuta 2017

Vinkki vakuutusmyyjälle


Hei sinä reipas Fennian vakuutusmyyjä, joka pirautit minulle tänään maanantaiaamuna klo 8.12 myydäksesi - eikun anteeksi, kutsuaksesi minut tapaamiseen kilpailuttamaan nykyisiä vakuutuksiani. 

Valitettavasti vastasin akuutiksi olettamaani puheluusi sängyssä, rintani vauvan suussa samalla, kun listasin päässäni Hepun päiväkotiretkellä tarvittavia varusteita (reppu, eväät, juomapullo, ulkohousut) ja kuulostelin toisella korvalla onko Tyty hereillä, Heppu jo pukemassa ja Mies valmis suihkusta. Tällaista aika normaalia maanantaiaamun toimintaa, tiedäthän.

Olit ottanut näppärästi selvää siitä, että ajan Volkswagenilla ja asun Espoossa (passeli yhdistelmä, TJEU). Ennen seuraavaa puheluasi kannattaa ottaa selvää lisäksi vaikkapa perhekoosta ja vilkaista kalenteria ja kelloa astetta sopivamman yhteydenottoajan arvioimiseksi. 

Saatoin olla vähän kireän kuuloinen - sori siitä. Ota itse nelikuinen vauva nänniisi roikkumaan puhelun ajaksi.

Parhain terveisin,
Suzie Q

ps. Vakuutusasiamme ovat kunnossa, kiitos huolenpidosta.

sunnuntai 24. syyskuuta 2017

Se on elämää ja sitä todellakin riittää

Tämmöinen löytyi puhelimestani.
Kolmen alle viisivuotiaan kanssa yhteen sunnuntaipäivään mahtuu holtittoman paljon elämää. Tilanteita, tapahtumia, tunteita, kerrottuja juttuja, kysymyksiä ja vastauksia, itkuja, rähinöintejä, suukkoja, haleja. Pyyhittyjä suita, pestyjä käsiä, vaihdettuja vaippoja.

Ne jokapäiväiset viisi ateriaa valmisteluineen ja jälkisiivoineen. Selviteltyjä riitoja, komentamista, kiukkua, ylpeyttä, kannustusta, suuttumusta. Ja tänään myös muuta:

- yksi nelivuotiaan kanssa jaettu aamusuihku

- yksi koko perheen jumppa crossfitissä

- yksi vauva, joka korvasi päiväunet tänään neljillä vartin torkuilla

- kaksi (!) koneellista pestyä ja kuivattua pyykkiä

- yhdet ratkenneet puvunhousut ystävän vauvan nimiäisissä

- yksi nelivuotiaan isoveljen kolmivuotiaalle pikkusiskolleen suorittama kakkapepun pyyhkiminen, koska äiti pyysi (kyllä!)

- yhdet takapihaulkoilupuuhat, joiden jäljiltä näkyvissä enemmän muoviämpäreitä ja muuta krääsää kuin nurmikkoa

- yksi koottu ikealainen tv-tasokalustesäilytysjärjestelmähässäkkä

- kaksi (!) kertaa persikkasoseen maistatusta vauvalle

- yksi nelivuotiaan omatoimisesti itselleen ja siskolleen valmistama välipala (kaupan vispipuuroa, turkkilaista jugurttia ja omenasosetta)

- yksi vanhempien salaa syömä rocky road -jälkkärijätski

- yksi pahvilaatikoista rakennettu kirjastoauto

- yksi nelivuotiaan täyttämä, lämmittämä ja vauvalle syöttämä maitopullo

Tällaisena tavallisena sunnuntaipäivänä jo pelkkä jatkuvan vuorovaikutuksen ja erilaisten ärsykkeiden määrä on päätähuimaava. Siihen päälle touhu ja tekeminen sekä kirsikaksi kakun päälle vielä valonnopeudella vaihtuvat tunteet, niin lasten kuin vanhempienkin, niin tota juu - onhan tässä elämää isolla E:llä.

Mies menee huomenna töihin (lepäämään). Lapset menevät päiväkotiin höyryämään. Kun Tredje todellakin huomenna nukahtaa parituntisille aamupäiväunilleen, käännän katseeni kohti Hepun kanssa kokoamaani valkoisena hohtavaa Beståta, huokaisen ja hengähdän.

Päivät pitkiä, vuodet lyhyitä.

- Suzie Q



perjantai 22. syyskuuta 2017

Tartu hetkeen ja muita viisauksia


Olimme sopineet Hepulle ja Tytylle arkiyökyläilyn mummolaan viime yöksi, koska Miehellä oli alkuillasta työmenoa ja Tredjellä tänään aamulla neuvola. No tietysti eilisaamuna lapset sitten olivat uhkaavasti köhäisiä - mutta äitini otti heidät hoitoon silti.

Illasta tulikin minitreffit! Syötiin sushia ja juotiin skumppapullo puoliksi. (Ai kauhee.) Mies kipaisi lähikaupasta vielä jätskiäkin. Ja tv-viihde tarjosi parastaan: Idolsia ja Napakymppiä! Tredje nukahti tavallista sopuisammin ja nukkui aamuun asti.

Nyt makaan sohvalla ja pohdin, miksi väsyttää ja päätä särkee. Haha, mullahan on krapula! Villiä menoa kotiäitityyliin - sen siitä saa kun kehtaa vähän irroitella. Ja oikein kauppisaikojen tapaan torstai-iltana. Ei olla vissiin ihan nuoria enää, ei.

Mitä opimme tästä? Torstai-ilta on ihan yhtä hyvä pieneen irtiottoon arjesta kuin viikonloppu. Hetkeen (ja kuohuviiniin) kannattaa tarttua silloin, kun siihen tarjoutuu mahdollisuus. Ja että jäätelö voittaa sushin hinta-nautinto-suhteessa ihan 6-0.

Terveisiä mummolaan, täällä jo vähän ikävöidään! Mutta ensin nukutaan päikkärit.

- Suzie Q

keskiviikko 20. syyskuuta 2017

Vertaistuen voima



Olen aiemminkin fiilistellyt, kuinka tärkeää vertaistuki ja "mammakaverit" ovat minulle äitiyslomilla olleet. Työelämässä on työkaverit, joiden kanssa työarjen haasteita jaetaan. Mammalomallakin kaipaa kollegoja!

Hankalilla hetkillä ja vauva-arjen ongelmilla on taipumus paisua turhaan, koska niitä toistuvasti erehtyy luulemaan ainutlaatuisiksi. Ah sitä helpotuksen tunnetta, kun kuulee muiden painivan täsmälleen samojen kitkutteluiden parissa. Jaettuna tatti otsassa puolittuu.

Viimeisen kolmen päivän sisään mahtuu kolme kohtaamista kolmen tutun äidin kanssa kolmi-nelikuisini vauvoineen: ystävä, vanha tuttu, uudempi tuttu. Jokaisella heistä on omanlaisensa ote vauvan hoitoon ja vanhemmuuteen. Ihania naisia. 

On siis muitakin, jotka eivät pääse vaunulenkille ilman puolen tunnin huutoa. Eikä minun vauvani olekaan ainoa, joka vihaa autossa yksin takapenkillä istumista. Kuinka turhauttavaa on yrittää rakennella päivärytmiä, joka hajoaa palasiksi heti ensimmäisten päiväunien mennessä päin mäntyä. Ja miten kipeältä tuntuu, kun se imetys ei toisella tai kolmannellakaan kerralla suju.

Että miten voi koko päivän tehdä koko ajan kaikkea eikä silti saa tehdyksi (muka) mitään. Tai miten koko päivä voi oikeasti välillä mennä tekemättä oikeasti mitään. Miten töihin paluuta ei jaksaisi odottaa. Ja miten silti samalla ruuhkavuosiralli kaikkine aikataulutuksineen ja paineineen kuristaa jo etukäteen.

Kellään muullakaan ei ole "manuaalia" vauvanhoitoon - kunhan nyt päivä kerrallaan kokeillaan, mikä kuhunkin tilanteeseen parhaiten toimisi. Näiden läsnäolevien ja huolehtivien äiti-ihmisten rinnalla tunnen itseni hätäiseksi hermokimpuksi.

Kiitos naiset, kun olette. Äidit rokkaa.

- Suzie Q

maanantai 18. syyskuuta 2017

Kun muut nukkuvat, minä valvon


Meillähän on hävyttömän hyvin nukkuvat lapset. Siksi niitä on kolme. Ainoa, joka tässä talossa ei nuku, olen minä.

Iltaisin no problem, nukahdan nuijanukutuksella useimmiten jo tv:n ääreen sohvalle, josta lopulta kapuan miehen patistaessa puolitajuissani yläkertaan sänkyyn asti, ja uni jatkuu samantien.

Kunnes. Herään kolmen kieppeillä Tredjen ähinään. Vauva ei yleensä tarvitse minua, hän osaa jo öisin hakea unen uudestaan itse. Mutta minä en.

Jään hereille käytännössä aamuun asti - useimmiten murskaava väsymys tuo unen uudestaan vasta puoli seitsemän - seitsemän aikaan. Ei kiva. Onneksi Mies tällaisina aamuina puristaa kaikkien lasten aamutoimet kuntoon ja olen saanut monesti nukkua nuo pari kriittistä ekstratuntia.

Silti tuollaisen yön jälkeen korvissa suhisee, silmiä kirveltää ja otsa jyskyttää koko päivän. Kaikki normaali toiminta tuntuu vähän ylivoimaiselta ja jatkuva johtoajatus on lähinnä se, että haluan nukkumaan. Joillain on tällainen olo koko vauvavuoden, taaperoiän ja en edes uskalla ajatella kuinka pitkään.

Ei tässä muuta, mutta ajatus ei kulje. Ainakaan blogiin asti. Radiohiljaisuus on valitettavasti varma merkki valvotusta yöstä.

Mutta hei, ajatellaan positiivisesti! Kuten ystäväni, kolmekuisen ja kaksivuotiaan äiti itsekin sen totesi: onpahan omaa aikaa - vaikka sitten aamuyöllä.

Öitä!

- Suzie Q


Kuva: Pixabay

perjantai 15. syyskuuta 2017

Jos lapsia ei olisikaan


Lasten myötä elämään on avautunut uusi kerros, jonka takia on vaikea tehdä mielikuvitusmatkaa siihen, että tuota kerrosta ei olisi. Äidiksi tulo ja äitinä oleminen on niin kokonaisvaltainen kokemus, että se muuttaa ihmistä väistämättä pysyvästi. Millainen minä olisin, jos en muun olemiseni ohessa olisi myös äiti? 

En pysty varsinaisesti kuvittelemaan elämääni ilman lapsia. Tekisin paljon töitä, mutta niin teen perheellisenäkin. Matkustelisin enemmän! Todennäköisesti liikkuisin enemmän. Rahaa jäisi pakollisten menojen jälkeen enemmän käteen: tuhlaisin ne ravintoloihin, omiin vaatteisiin, irtiottoviikonloppuihin. Kaikkeen edellämainittuun tuhlaan nykyäänkin, mutta paaaaljon harvemmin.

Ilman lapsia olisin varmaan toisenlainen. Vähän kyynisempi, vähän kovempi. Paljon huolettomampi. Vähän rohkeampi? Lasten saamisessa kipeimmältä on tuntunut se, että yhtäkkiä onkin niin paljon menetettävää, että keuhkoja puristaa. Ilman lapsia oli helpompi hengittää.

Olisin rypyttömämpi ja ryhdikkäämpi. Ehtisin nähdä ystäviäni enemmän. Tosin luulen tämän olevan vähän illuusio: ikäänkuin ystävilläni ei olisi omia ruuhkaisia elämiään elettävänä, omien lastensa kanssa tai ilman.

Äitiys ja vanhemmuus on tietenkin vain yksi osa identiteettiäni. Tällä hetkellä vanhemmuuteen liittyvä tekeminen - vauvan- ja lastenhoito - vie leijonanosan arjestani, mutta se on väliaikaista. Tätä pikkulapsiperhemössöä mutustaa nyt mielellään, kun tietää, miten nopeasti sitten taas jo uudet tuulet puhaltavat. Lapset silti pysyvät.

Pikkulapsiarki ei suinkaan ole ainoa tapa elää näitä kolkytplus-vuosia. Minulta jää paljon myös kokematta. Itsenäisyys, irrallisuus? Yhteisöllisyys? Mahdollisuus toteuttaa itseään juuri nyt? En saa koskaan tietää, millaista olisi ollut aloittaa neljättä vuosikymmenettä ilman lapsia, vapaampana menemään ja tulemaan, miten haluan. Elämä lasten kanssa ei ole parempaa tai edes syvempää. Se on erilaista. Peruuttamatonta, koska vanhemmuudelle ei löydy sydämestä on-off-katkaisijaa.

Minulla on perheellistyneiden kavereideni lisäksi paljon 35 ikävuoden molemmin puolin pörrääviä lapsettomia ystäviä. Osa heistä ehkä tulee kokemaan vanhemmuuden, saamalla joko biologisen lapsen tai bonuslapsen uusioperheenä. Osa jää lapsettomiksi, tahattomasti tai omasta halustaan. He kokevat sellaista elämää, josta minulla ei ole aavistustakaan, koska jo alle kolmikymppisenä rysäytin mukaan perheellisten kerhoon.

Lapset ovat lahja, sehän on selvää. Lahjan vastaanottamisella on kuitenkin vaihtoehtoiskustannus: toisenlainen elämä (tai elämänvaihe) ilman lapsia. Se jää minulle arvoitukseksi.

- Suzie Q


Kuva: Pixabay

















tiistai 12. syyskuuta 2017

Vauva 4 kk - miten meillä menee?



Tredje on nyt neljä kuukautta vanha. Hän on hymyilevä, rauhallinen ja seurallinen. Suloinen typykkä, joka tekee oikeastaan kaiken herkästi, söpösti ja hiukan varovaisesti. Syli on ollut kuluneenkin kuukauden ykköspaikka.

Tredje nauttii suuresti ”keskusteluista”. On suorastaan ihastuttavaa, miten hän lukee vuorovaikutusta oikein, eikä ryysää päälle tohottaen, vaan vasta sopivan hetken henkäisee oman sanottavansa. Tredjen nauru on ihanaa kuultavaa. Eniten sitä saa vauvasta ulos Tyty - kuopuksen ykkösidoli tällä hetkellä.

Vauva ei (tietenkään) halua olla yksin. Ei leikkimatolla, ei sitterissä, ei sohvannurkassa, ei missään. Omissa ajatuksissaan harsonnurkkaa lussuttava vaavi on muisto vain - nelikuinen Tredje haluaa olla muiden lähellä, koko ajan. Kuukausi sitten valitin vauvan heikosta autossa istumisen sietokyvystä, ja tässä ollaan menty vain huonompaan suuntaan. Etenkin yksin takapenkillä istuessaan Tredje ei sinnittele itkutta paria minuuttia pidempään. Tämän vuoksi ei ole kovin montaa äiti-vauva-roadtrippiä tällä hetkellä suunnitteilla.

Tarttumisote on alkanut kehittyä, ja Tredje viekin käsillään kaiken mieluusti suuta kohti: tutit, harsoliinat ja lelut. Äidin laulu on vauvasta silminnähden ihanaa: etenkin ”tiitiäinen, metsäläinen, pieni menninkäinen” juuri tietyllä tavalla laulettuna saa koko tytön rentoutumaan onnesta.

Tredje kääntyi selältä vatsalleen viikko sitten. Hän pötkötteli tapansa mukaan hiljaisena peitollaan äitien hikoillessa crossfit-treenissä, ja täysin nonchalantisti kiepautti itsensä masulleen. Jee! Pientä huolta minulle, ikuiselle huolestujalle, on tuonut vauvan melko heikko kyynärnoja vatsalla ollessa. Tredje ei tuo kyynärpäitä eteen, vaan jää yhä vastasyntyneen tapaan lötköttelemään pää melko alhaalla ja kädet kippurassa kainaloiden vieressä.

Valitin viime kuussa myös särkevästä kropastani. Tilanne vain paheni entisestään, mutta nyt on toivottavasti suunta ylöspäin, kun sain pahimpaan hätään viime viikolla apua osteopatiasta. Hiukan yllätyksenä tuli se, että osteopaatti arvioi lantioni virheasennon johtuvan ensisijaisesti syöksysynnytyksestä. Eipä olisi tullut mieleen! Koitan nyt välttää liikaa istumista, venytellä ahkerasti pakaroita ja lonkankoukistajia ja vahvistaa lantionpohjaa ja syviä vatsalihaksia.

Yöunet ovat edelleen täyttä kultaa. Noin suurinpiirtein puoli kymmenestä illalla puoli kahdeksaan aamulla. Uskomatonta, tiedän! Ajattelenkin, että kaikki muut pienet vaivat tai vastoinkäymiset ovat täysin yhdentekeviä, kunhan vain on unta. Niin ihanaa, ettei oikein uskalla ääneen sanoakaan. Yösyötöt ovat jääneet lähes poikkeuksetta kokonaan pois. Mutta niin on rintaruokailu noin muutenkin.

Kaksikuisena iloitsin (täys)imetyksen onnistumisesta ja painokontrollien vähenemisestä, vaikka Tredjen paino jatkoi vaatimatonta nousuaan huolestuttavan hitaasti. Kolmikuisena tuskailtiin hiipuvaa painonnousua, tehostettiin jälleen imetystä ja tartuttiin lopulta korvikepulloon. Imetys on nyt hiipumassa vauhdilla, kuten pelkäsinkin, sillä korvikeannokset vähentävät rytinällä maidontilausta, johon kroppani reagoi salamana laittamalla hanat kiinni.

Nyt vauvan paino on kuitenkin lähtenyt turvallisesti nousuun, ja se on tärkeintä, vaikka koville ottaa (minulla) välillä. Yritän ylläpitää maidontuotantoa niin, että vähäinenkin osittaisimetys pysyisi mahdollisena. Ja tiedän, että vanhemmuuteni ei riipu vauvani ruokinnasta. Äitiys on paljon muutakin kuin rintamaitoa. Pakko uskoa, kun itse niin kirjoitin.

Niin ja mikä tärkeintä, nelikuinen vauvamme on siis edelleen tosi ihana pieni ihminen. Meidän kulta.

- Suzie Q

maanantai 11. syyskuuta 2017

Poikani, ihana poikani


Pari sanaa Hepusta. Viikonlopun ajan taas katselin ja seurasin onnesta ymmyrkäisenä, kuinka isoksi pojaksi hän onkaan ennättänyt kasvaa. Pitkä poika on fyysisestikin pian ekaluokkalaisen kokoinen, ja taidotkin kirivät tällä hetkellä sellaisella turbovaihteella eteenpäin, että aivan kuulen sen suhinan, jolla leikki-ikä vilisee paraikaa ohi.

"Viskarivuosi" päiväkodissa tuntuu sopivan Hepulle kuin nenä päähän. Tyyppi riemuitsee päiväkotiin menemisestä joka päivä, koska ohjelmassa on nykyään muutakin kuin vapaata leikkiä tai laulupiirejä. Viskarit toimivat yhdessä eskariryhmän kanssa, ja Heppu nauttii selvästi tehtävistä ja jäsennellystä ohjelmasta.

Hän lukee. Kaikki alle seitsemän kirjaimen sanat, jotka on kirjoitettu tikkukirjaimilla. Ja oppii koko ajan lisää. Hän luettelee lempilevyjensä biisit suvereenisti ulkoa, mitä nyt vaikkapa putkeen 22 Frööbelin palikoiden kappaletta. Hän käyttelee tv:n sovelluksia näppärämmin kuin äitinsä ja pyöräyttää padista sujuvasti esiin niin musiikit, videot kuin lastenohjelmatkin.

Konsertit ja kaikenlaiset esitykset ovat edelleen kova juttu, vaikka pikkupapuista ja satusopasista on kiihkeimmän tykityksen (esim. viisi konserttia päivässä) on viime aikoina ollut hiukan taukoa. Hän rakastaa järjestää mielikuvitusleikkejä, joissa toimii itse "tirehtöörinä".

Hän herää meistä ensimmäisenä joka aamu, seitsemältä, ja käy oma-toimisesti alakerrassa aamusuihkussa. Heppu kokkailee mielellään, bravuurinaan jauhelihapizza. Hän laittaa itselleen ja pikkusiskolle tarvittaessa iltapalan. Hän on myös armoton herkkusuu. Ei ole sellaista sokerista herkkua, joka tälle pojulle ei maistuisi.

Hän inhoaa hiusten pesua ja pelkää kovaäänisiä prätkiä. Mutta on opetellut pakotettuna kannustuksella sietämään sen tukanpesun palkintotikkarin voimalla ja itse harjoitellut kestämään pahimmatkin prätkäpörinät panikoitumatta. Urhea pieni mies. Tänään Heppu kertoi, että pelkää myös rokotuksia ja sitä, kun maailmanpyörä pyörii tosi korkealle.

Hän on ihana veli. Heppu toimii temperamenttisen Tytyn kanssa niin taitavasti, että tuon sosiaalisen pelisilmän kanssa varustettuna ei tule olemaan ainakaan vastakkaisen sukupuolen kanssa tulevaisuudessa mitään vaikeuksia.

Tunnetaidot ovat kehittyneet viimeisen vuoden aikana paljon. Tiedän jopa monta aikuista, joilla olisi tältä himpun vajaa viisivuotiaalta tässä opittavaa. Eräänä aamuna leikki Tytyn kanssa ei mennyt kuten Heppu toivoi. Pettymys purkautui kyyneleinä, ehdin oikein nähdä kuinka pettymyksen kyyneleet nousivat harvoin itkevän pojan silmiin. Räyhäämisen sijaan hän käveli vessaan, jossa rauhoittui ehkä 10 sekuntia, palasi tyyntyneenä ja ehdotti (leikin sössineelle) pikkusiskolle, että "kokeiltaiskos uudelleen, niin että molemmilla on hyvä mieli".

Pakahdun, kun katselen ja kuuntelen tätä poikaa. Jos nyt en ihan monta kertaa päivässä niin monta kertaa viikossa ainakin. Ja tätä kirjoittaessani. Ihmeellinen esikoiseni.

- Suzie Q

lauantai 9. syyskuuta 2017

Jos olisikin tullut kolmoset

Creepy?

Meille kulkeutui tällä viikolla mummolasta kotiin kaksi nukkea: Oskari ja Emma. Pallopäät jäivät kahdeksi yöksi meille ”yökylään”, mistä Heppu ja Tyty olivat aivan tohkeissaan. Lapset petasivat Oskarille nukkumapaikan Hepun sänkyyn ja Emmalle roudattiin pahvilaatikko punkaksi Tytyn sängyn viereen.

Oskarin ja Emman yökyläpussukasta löytyi röykkiöittäin vaatteita. Vain Heppu ja Tyty tietävät, mikä on kenenkin, mikä on unipipo ja mikä vaippa, minkä kesämekon Oskari laittaa villapukunsa alle ja käytetäänkö Emmalla jarrullisia vai jarruttomia sukkia. Mutta eipä lasten hienomotoriikka, kärsivällisyydestä puhumattakaan, vielä riitä näiden nukkejen pukemiseen. Joten tässä on Miehellä meillä vanhemmilla ollut pientä ekstra-aamu- ja iltapuhdetta. 

Aamulla lähtö viivästyi, koska Oskarin ulkovaatteita (?) ei saatu tarpeeksi ripeästi päälle. Illalla ei päästy nukkumaan ennen kuin Emman yövaippa (!!) oli asianmukaisesti kiinnitetty yöpikkareiden ja yöpuvun alle. Oskari ei käytä vaippaa. Kai.

Tämä parin vuorokauden viiden lapsen hoidon simulaatio onkin nyt ajanut Miehen ja minut uupumuksen partaalle. Taivas varjele, jos näitä olisi viisi. Toisaalta, nyt omien oikeiden lasten (3 kpl) iltatoimet tuntuvat taas kevyeltä nakilta, kun ei tarvitse operoida kahden lisämukelon vaaterumbaa.

Mies sen sanoi. ”Ajattele, jos Tredjen sijaan olisikin tullut kolmoset.” Kiitollisuus oli eilen aamulla suuri, kun Oskari ja Emma palautuivat muskarireissun yhteydessä takaisin mummolaan.

- Suzie Q

perjantai 8. syyskuuta 2017

Partiota parempaa en lapsilleni keksi


Lasten syksyinen harrastusmylly käy taas kuumimmillaan. Heppu ja Tyty käyvät tiistaisin päiväkotipäivän aikana lastentanssitunneilla. Perjantaisin ohjelmassa on isovanhempien fasilitoimana muskarit ja sunnuntaisin käydään koko perhe perhejumpassa tutulla crossfit-salilla. Futiskoulua ei sattuneesta syystä tältä erää jatkettu.

Oma toiveeni lasteni harrastuksille kouluiässä olisi, että kaikki harrastaisivat jotain liikunnallista, jotain luovaa - ja partiota. Ihan sama, tuleeko hiki koriskentällä vai tanssisalissa ja kukkiiko luovuus kuviskerhossa vai kanteletunnilla, kunhan on lisäksi partio. Ai miksi? Koska se on ihan ylivertainen harrastus.

Itse olen harrastanut partiota 10-vuotiaasta alkaen "2.0-versiona" eli meripartiona, jossa yhdistyvät kaikki "peruspartion" elementit metsäretkistä leireilyyn, ja lisäksi purjehditaan. Skidinä pääsin purkamaan partiossa energiaani, itse tekemisen halua ja esiintymisen tarvetta sekä kasvamaan osaksi vahvaa yhteisöä. Teini-iässä partio oli se paikka, missä pääsi kantamaan vastuuta ja järjestämään tekemistä nuoremmilleen, vaikka kaikkialla muualla olikin vasta lapsi.

Partiota parempaa en lapsilleni keksi, koska siellä oppii toimimaan kaikenlaisten kavereiden kanssa: ei pelkästään urheilullisten tai musikaalisten, vaan ihan kaikenlaisten. Mukaan pääsee 7-8-vuotiaasta alkaen. Hauskan tekemisen lisäksi partiossa oppii nousujohteisesti uutta ja astumaan pikkuhiljaa aina suurempiin saappaisiin. Minä en ainakaan olisi minä, jos en olisi ollut partiossa. 

Partiossa pääsee ylittämään itsensä. Pienelle sudenpennulle (ja sen äidille!) se tarkoittaa ehkä ensimmäistä telttayötä, vaikka jännittää, tai oman rinkan kantamista nuotiopaikalle asti, vaikka väsyttää. Myöhemmin itsensä ylittäminen voi tarkoittaa yöpurjehdusta tähtien avulla navigoiden, satojen osallistujien leirin johtamista tai 200km vaellusta tuntemattoman vaellusparin kanssa Itävallassa. Olisinko tehnyt kaikkea tuota ilman partiota? Luultavasti en.

Tällä viikolla starttasi Suomen Partiolaisten uusi Partion Ystävät -kampanja, jonka tarkoituksena on antaa yhä useammalle lapselle ja nuorelle kaikki se hyvä, mitä partiosta voi saada - metsäretkistä turvalliseen yhteisöön ja elinikäisiin ystävyyksiin. Vuosilahjoituskampanjaan liittyneet saavat Partion Ystävät -pinssin ja säännöllisesti uutiskirjeitä partion ajankohtaisista kuulumisista. Tsekkaa tarkempaa tietoa kampanjasta täältä.

Onko oma skidisi partiossa? Oletko itse ollut tai yhä olet? Saa huutaa hep!

- Suzie Q

Kuva: Suomen Partiolaiset / Joel Forsman.

torstai 7. syyskuuta 2017

"Haluan taikasauvan, possuvauvan, läppärin, timantin..."



Tuttavani tekee väitöskirjatyötä liittyen "milleniaaleihin", siis nk. y-sukupolveen, työelämässä. Hän haastatteli minua - milleniaalia - kesällä aineistoaan varten, ja varsinaisesta haastattelusta keskustelumme lähti lentoon myös perhe-elämän aiheisiin. Hän, nelikymppinen perheetön mies, kuunteli silmät säihkyen, kun puhuin siitä, miten edustamani sukupolven mielestä "on ihan ok haluta kaikki".

Jaa että mitä? No me 80-luvulla syntyneet niinku meinataan että kyllä me voidaan saada unelmiemme perhe-elämä, nousujohteinen ja antoisa työ, rikas ja rakas vapaa-aika elämyksineen ja ystävineen, omaa aikaa itsestämme huolehtimiseen ja itsemme kehittämiseen ja ehkä vielä jotain muutakin, mitä nyt kukin sattuu haluamaan. Ei ehkä ihan kaikkea samaan aikaan, mutta jotain sinne päin kuitenkin. Eikä meitä edes hävetä.

Tottakai perälauta vuotaa jostain aina. Vauva valvottaa, töitä ei löydy. Yksi ilta ystäville ja loppuviikko valvomisen paikkailua. Liikaa töitä, lapset sairastaa. Valitsenko jumppatunnin vai perheen ruokaostokset? Lyhennetäänkö lainaa vai päästäänkö lomamatkalle?

En tarkoita, että kaikkea pitää haluta nyt ja heti. Ja olla jotenkin onneton, jos ei kaikkea "saa". Mutta se asenne, vanhemmilta sukupolvilta vähän piiloteltavakin häpeilemättömyys, halu ottaa elämästä irti niin paljon kuin saa, eikä tyytyä asetettuihin raameihin, se on täällä jossain pohjalla.

Katselen ihaillen, kun tuntemani ihmiset laittavat uuden vaihteen silmään elämässään ja hyppäävät tuntemattomaan. Jollekin se merkitsee työpaikan vaihtoa, toiselle avioeroa, kolmannelle muuttoa uudelle paikkakunnalle ja neljännelle lasten kanssa kotiin jäämistä. On ok haluta muutosta, tavoitella uutta, rakentaa itselleen ja rakkailleen parempaa. Ei tarvitse jäädä ja tyytyä.

Ymmärrän kyllä, että tässä puhuu etuoikeutetun ääni. Koulutetun, taloudellisesti perusturvatun, terveen ja onnekkaankin ihmisen ääni. Mutta mitä sitä häpeilemään, koska siitähän juuri on kyse: eikö täyttä kiitollisuutta elämänsä eväistä ole eniten se, että lataa täydet panokset kehiin joka rintamalla ja nauttii kyydistä?

Häh? Yritän varmaan sanoa, että haluaisin jo vauvakuplasta takaisin työelämään, ja silti nauttia täysillä pikkulapsiarjesta, parisuhteesta, ystävistä, kaikesta. Aion onnistua! Tässä on vajaa vuosi aikaa punoa juonia ennen tulikastetta.

- Suzie Q

maanantai 4. syyskuuta 2017

Eat your veggies

Katso internet! Meidän jääkaapin sisältöä!

Ostan yleensä runsaasti erilaisia vihanneksia, juureksia ja hedelmiä. Niistä kaikki, jotka laitetaan jääkaapin alimpaan vihanneslokeroon, unohtuvat ja homehtuvat niille sijoilleen. Erityismaininta parsakaaleille, joita ei koskaan syödä vihreinä ja tuoreina. Tsempparipiste avocadoille, joista maksetaan maltaita ja ne syödään puolimätinä. Ja voittajamerkki myöskin kesäkurpitsoille, jotka käytetään vasta niiden muututtua puiseviksi ja päistä mätäneviksi. 

Liian usein kasvikset siis unohtuvat jääkaappimme uumeniin, ja lautaselle päätyy pelkkiä iänikuisia kurkkutikkuja. Väitän, että meillä koko perhe kyllä söisi hedelmiä ja vihanneksia hyvällä halulla, jos niitä olisi jatkuvasti helposti ja kätevästi saatavilla. Näin eräällä Instagram-tilillä niin inspiroivan kuvan tuoreita kasviksia pursuilevasta jääkaapista, että hurahdin päätin tavoitella samaa. 

Ostin noita läpinäkyviä rasioita Ikeasta, jotta kasvikset näyttää kivoilta yhdellä silmäyksellä näkee, mitä missäkin purkissa on. Sisällytin seuraaviin ruokaostoksiin kilokaupalla vihreää, ja varasin aikaa koko satsin pilkkomiselle samantien, kun olin purkanut ostokset. Hikinen urakka, etenkin kun homma keskeytyy jatkuvasti vauvan hoito- ja viihdytysoperaatioiden takia. Mutta ta-daa: kun jääkaappi on himomarttailun päätteeksi täynnä kasviksia ja hedelmiä koko viikoksi, on voittajaolo aivan taattu. 

Olikos se seitsemän viikkoa, jonka verran uutta asiaa täytyy tehdä, ennen kuin siitä muodostuu rutiini? No, meidän ruokakunta kokeilee tätä nyt jo neljättä viikkoa ja hyvin on toiminut. Kolme viikkoa enää ja sitten ne porkkanat, kurkut, kukkakaalit, paprikat, parsakaalit, kiivit ja nektariinit varmaan peseytyvät, kuoriutuvat ja pilkkoutuvat itsestään purkkeihinsa.

Minä diggaan! Tyty ei edelleenkään syö kuin kurkkua. 

- Suzie Q

lauantai 2. syyskuuta 2017

Kaksin yhden lapsen kanssa

Kävin Hepun kanssa poliiseja ihmettelemässä, ihan kahdestaan.

Heppu sai valita, mitä haluaisi tehdä Miehen kanssa tänään. Poika valitsi uimahallireissun ja sushia ruuaksi. Tyty pääsee seuraavana lauantaina omalle isi-reissulleen. Hänkin valitsi (tietysti) uimahallin, mutta ruuaksi (tietysti) lihapullia ja ranskalaisia.

Puolentoista vuoden ikäero on johtanut vähän väistämättäkin siihen, että tämä kaksikko on aina kulkenut ja yhä kulkee yhtenä yksikkönä kaikkialle. Miksi turhaan keksiä ”omia” juttuja, kun lasten intressit ovat niin yhtenevät vielä tässä vaiheessa? On toki muitakin syitä kuin pieni ikäero ja käytännön helppous: Heppu ja Tyty haluavat aina tehdä kaiken yhdessä. Kun esimerkiksi molempien kummit yrittävät välillä järjestää ”omaa kivaa” kummilapselleen, kummilapsen hartain toive kuuluu, että ”saako sisko/velikin tulla mukaan”.

Nyt lasten kasvaessa voisi välillä kiinnittää huomiota siihenkin, että minulla ja Miehellä kummallakin olisi välillä jokaisen lapsen kanssa kahdenkeskistä aikaa. Ehkä he eivät ole osanneet kaivata sitä, koska eivät tiedä mistä ovat jääneet paitsi? Enkä tarkoita mitään ”laatuaikaa”, vaan ihan vaan arkista hengailua.

Kahdenkeskisen ajan ei tietenkään tarvitse olla uimahallireissuja tai sushiravintolassa käyntejä. Junarataleikki tai kirjanlukukin riittää. Tai yhteinen kokkailu tai keinuminen. Mutta välillä tekee hyvää hypätä niihin speedoihinkin. Ja Tyty ei tykkää sushista, joten siksi pääsee halvemmalla helpommalla, kun vie nigirien ääreen pelkästään Hepun.

Heppu ja Mies kyllä pyöräilevät välillä kaksistaan lähikauppaan, koska Tytyn pyöräily on vielä… noh… hiukan työlästä. Minä otan Hepun välillä seuraksi omille kauppakäynneilleni, koska Tytyn kanssa kaupassakäynti on vielä… noh… hiukan raskasta. Tai ainakin uhmantäyteistä ja hasardia.

Me viihdymme useimmiten koko porukka hyvin yhdessä - myös siksi, että se on minulle ja Miehelle yhteistä aikaa. Tällä mennään, niin kauan kuin se toimii. Luulen nimittäin, että meillä on joka tapauksessa useamman vuoden syventävät pakko-opinnot vielä edessä siinä, miten aikaa ja huomiota riittäisi tasapuolisesti jokaiselle lapselle. Sitä ehtii opetella.

- Suzie Q