torstai 12. huhtikuuta 2018

Vauva 11kk


Tredje on 11 kuukautta vanha! Pikkuneiti on viikko viikolta määrätietoisempi ja kovaäänisempi. Platinanvaalea tukkapehko pystyssä vauva tönöttää huonekaluja vasten ja haluaa olla tiiviisti mukana kaikessa, mitä muu perhe touhuaa.

Ilmapallot saavat Tredjen huokaisemaan ihastuksesta. Äidin lisäksi nuket ja pehmolelut nauttivat vauvan suloisista ja alkeellisista hellyydenosoituksista. Parin viime viikon aikana vauva on alkanut yhdistää tiettyjä esineitä oikeisiin käyttötarkoituksiin. Saadessaan isosiskon hiusharjan käteensä Tredje alkaa harjata sillä tukkaansa. Muut esineet ovat useimmiten ”puhelimia”, jotka vauva nostaa korvalleen ja henkäisee a-oo? 

Tredje palvoo isosiskoaan. Tyty on vastavuoroisesti aidosti hyvin kiintynyt vauvasiskoonsa ja haluaa ”moikata Tredjeä” ensimmäisenä aamulla ja viimeisenä illalla ja ”hassutella siskolle” minkä kerkiää. Suurimmat ja onnellisimmat naurut vauvasta kajahtavat isosiskon seurassa.

Kaikki kielletty kiinnostaa, ja ”ei” on vauvalle melko tuntematon käsite. Palmuvehkan lehtien repiminen ja tiskikoneen haarukkatelineen irti kiskominen kiinnostavat. Äidin ”ei saa”-tiuskaisuille vauva kajauttaa suuren naurun silmät tuikkien. Kaikenlainen touhu ja toiminta on nyt kova sana ja kokonaiset kotipäivät hajottavat niin Tredjen kuin hoitovastuussa olevan aikuisen pään. Suosittelenkin hoitovapaansa startanneelle Miehelle lämpimästi, että suuntaa vauvan kanssa muinakin kuin muskariperjantaisin vähän hiekkalaatikkoa kauemmas elämää ihmettelemään.

Askelia Tredje ottaa jo esimerkiksi sohvapöydän reunaan nojaten, mutta ei vielä suoraan eteenpäin esimerkiksi taaperokärryn kanssa. Kuukaudessa konttaamisesta on tullut tytön pääasiallinen liikkumismuoto, ja ryömiminen on jäämässä pois. Ihmettelemme usein Tredjen istumisasentoa, joka on joko polviseisonta peppu maassa jalat W-muodossa tai toinen jalka ojentuneena aitajuoksijan asennossa. Ei koskaan perinteisesti pepullaan ja jalat edessä.

Tredje todellakin huutaa, kun haluaa jotain ja märisee välittömästi, kun äiti tai isä astuvat muutamaa metriä kauemmaksi. Märinän määrä lienee jonkinlaisessa huipussaan tällä hetkellä. Seisomista ja kävelyä odotellaankin jo, jotta beebon viihtymisaste jälleen nousisi.

11-kuinen Tredje on silmissäni yhä ihan vauva. Perspektiivi kolmannen lapsen kohdalla tuntuu olevan aivan uusi, sillä Heppu oli samanikäisenä mielestäni jo valtavan iso poika, ja Tytykin vähintään yhtä toimelias kurahoususankari. Tredje sen sijaan köllöttää rattaiden pohjalla tuttipullo käpälissään ja nauttii, kun palvelu pelaa.

- Suzie Q

Aiemmat etapit:

Vauva 1kk
Vauva 2kk
Vauva 3kk
Vauva 4kk
Vauva 5kk
Vauva 6kk
Vauva 7kk
Vauva 8kk
Vauva 9kk

torstai 5. huhtikuuta 2018

Kuulumisia ja lopun ajan tunnelmia

Saa suorittaa!

Huhtikuu, vaikkei ulkona siltä näytä! Lumesta huolimatta kurahousuralli on kuumimmillaan meidänkin perheessä. Tiedäthän sen hiekkaisen tunteen jalkapohjien alla suihkussa käydessä, kun ne kurakamppeista kaakeleille ropisseet muruset löytävät uudestaan ja uudestaan tiensä just sun varpaisiin? Vähän niinkuin Kanarian hiekat. Ihan just melkein.

Pääsiäinen tuli ja meni. Lapset fiilistelivät virpomisvitsojen askartelulla ja mättivät parissa päivässä läkähdyttävän määrän suklaamunia. Kotilähiöömme saapui pääsiäissunnuntaina myös sirkus, johon muksut pääsivät Isoäidin kanssa. Aitiopaikat ja 2 euron poniratsastus väliajalla. Klassikot eivät vissiin vanhene!

Perheen sisäinen läpsystä vaihto lähenee. Maanantaina Mies jää kotiin Tredjeä hoitamaan ja minä suuntaan töihin. Olen erittäin valmis töihin menoon, mutta viime hetken paniikki luonnollisesti nostaa tällä hetkellä päätään. Tredje tuntuu suunnilleen nelikuiselta avuttomalta äidissä roikkujalta ja työmatkoihin päivittäin kuluva aika ahdistaa. Katoaako vähäinenkin oma aikani lopullisesti? Ja mitä mä laitan päälle??

Totta puhuen on siis todella huojentavaa päästä töihin. Vaikka kuinka olisi meidän "viimeinen vauva" kyseessä, ja vaikka kuinka kaipaisin yksittäiviä juttuja mammalomameiningistä. Tiedän myös olevani parempi äiti kaikille lapsilleni, kun saan nyt arkilounaat aikuisseurassa ammatillisen palan identiteettiäni taas takaisin.

Uskon myös, että meidän perheelle on iso asia, että Mies jää melkein puoleksi vuodeksi kotiin. Mitään uutta ja ihmeellistä tässä arkitohinassa tuskin Miehelle on, mutta minä saan sen kokemuksen, että tienaan vuorostani massit ja hän pesee pyykit. Paitsi ne kryptiset 30 asteessa pestävät naisten neuleet ja muut "epäilyttävät" tietysti.

Tänään ulkona on sumuista ja minä kahlaan läpi kirppiskasseja. Huomenna viimeinen vauvamuskari Tredjen kanssa, lopuksi lounas mammojen kanssa, latte mukaan ja kävellen kotiin. Sitten se on taputeltu: äitiys-/vanhempain-/perhevapaiden urani. Aikamoista.

- Suzie Q








maanantai 26. maaliskuuta 2018

Miksi Monni on niin ilkeä?


Tyty on viime päivinä pohtinut, miksi jotkut käyttäytyvät ilkeästi. Välillä on mietityttänyt, mikseivät päiväkodin isommat tytöt ota leikkeihin mukaan, tai miksi yksi poika ei "koskaan" ole kiltti muille. Tyty on kysellyt erityisesti, miksi satukirjan Monni-kissa on aina ilkeä Pekka Töpöhännälle ja miksi lastenohjelma Anton Siilisessä ne-yhdet-tytöt haluavat jatkuvasti pahaa kaikille.

Mitä tuohon voi sanoa? Että joskus jotkut toimivat hölmösti ja tekevät väärin toisia kohtaan. Ja että se on tuhmasti tehty - tästä pääsimme yksimielisyyteen. Ja että kaikkien kaveri ei tarvitse olla, mutta kaikkien kanssa pitää opetella tulemaan toimeen.

Ehdotin myös varovasti selitykseksi, että ehkä joku on joskus ollut (lastenohjelman) ilkeilijöille liian tuhma, ja siksi he ovat alkaneet itse toimia ilkeästi. Tästä Tyty suorastaan riehaantui, että "Anton Siilisen (kiltit) ystävät eivät varmaan ole ottaneet (ilkeitä) tyttöjä mukaan leikkiin, ja siksi heistä on tullut ilkeitä". Tytyn suurta kiusaajien ymmärtämistä ja heidän väärinkohteluaan sitten kuitenkin vähän toppuuttelin - että valitettavasti jotkut vain ovat joskus ilkeitä, eikä heitä tarvitse välttämättä yrittää sen enempää ymmärtää.

Miten selittää empaattiselle lapselle "kauniisti", että jotkut tässä maailmassa vaan ovat ku*ipäitä? Ja että me harjoittelemme olemaan kilttejä, vaikka muut eivät välttämättä sitä ole? Ja että kiltteydelläkin on rajansa, ja sen rajan vetämisen opettelu on vielä vaikeampi harjoitus kuin kilttinä pysyminen.

Kiihkeintä keskustelua taustalta kuunnellut Heppu tarjoili pikkusiskolle vastauksen: "ehkä hän on ilkeä, koska ei uskalla olla kiltti".

- Suzie Q


tiistai 20. maaliskuuta 2018

Mitä näitä harrastuksia nyt olikaan


Heppu askarteli meille "harrastuskortit". Keltaisille pahviläpysköille ilmestyi kunkin perheenjäsenen nimi, alle suuri sydän ja teksti, mitä kyseinen henkilö tykkää harrastaa. Tältä pojan hengentuotos näytti:

Heppu: rumpujen soittaminen ja laulu
Tyty: tanssi ja laulu
Tredje: ryömiminen ja konttaminen
Isi: jumppaaminen
Äiti: hoitaa Tredjeä

Niinpä niin. Että mitäs mä niinkun juuri kirjoitinkaan siitä omasta elämästä ja identiteetistä ja muusta höpöhöpöstä...? Kyllä - lapsen suusta (tai kynästä) kuulee valitettavan usein totuuden.

Toki menin mielessäni heti puolustuskannalle, että kyllähän mä joskus vähän auttelen partiossa. Ja melkein kerran kuussa raahaudun joogaankin! Ja kyllä kavereiden kanssa whatsappaaminenkin voidaan laskea harrastukseksi, ja lastenkirppiksellä luuhaaminen ajan tappamiseksi ainakin on harrastus... Tai tämä blogi! Mutta ei ilmeisesti viisivuotiaan harrastuskorttiin asti yltävä harrastus.

Tästä suivaantuneena olen nyt asettanut itselleni tavoitteeksi, että viimeistään kesään mennessä Heppu kirjoittaa spontaanisti minulle ihan erilaisen harrastuskortin. Äitikin nimittäin haluaa jumpata. Ja vaikka laulaa. Tai soittaa ehkä rumpuja? Äiti ei vaan just nyt enää muista, miten pääsee alkuun.

Mites sun harrastuskortti?

- Suzie Q


Kuva: Pixabay.

maanantai 12. maaliskuuta 2018

Vauva 10kk - miten meillä menee?


Tredje on nyt kymmenen kuukautta vanha! Kuvittelenko vain, vai onko vauva saamassa jo ripauksen taaperomaisia piirteitä? 

Jokeltamisen seasta alkaa erottua ”mammam”, kun on kyse maidosta, ”äitöö”, kun on kyse äidistä ja liikuttava ”höy-yä”, kun on illan tullen aika sanoa hyvää yötä. Sivuttaisia askeliakin vauva jo ottaa, kun pitelee sohvasta käsillä kiinni seistessään. Tredje konttaa varovaisesti, huolellisesti ja harkiten, ja edelleen vaihtaa mieluummin armeijatyyliseen liskoryömintään, silloin kun haluaa edetä oikein vauhdilla.

Yleisen märinän määrä on viime viikkoina ollut kasvussa. Tyytymättömyys ponnistaa selvästi alkavasta eroahdistuskaudesta ja tylsistymisestä, sillä siinä missä kuukausi sitten pelkkä seisomaan nouseminen riitti viihdykkeeksi, tarvitaan viihtymiseen nyt omistautunut non-stop-leikkikaveri. Leikkikaverin puutteessa kelpaa myös tv:n kaukosäädin.

Tredje pärjää jo isosisarusten leikeissä usein mukana - rooliksi pienimmälle siskolle annetaan armeliaasti useimmiten koira. Vauvan porttikielto yläkerran leikkihuoneeseen säilyy: isompien pikkulegorakennelmat, junaradat ja muut miniatyyriaarteet on sovittu pidettäväksi siellä, ja muu osa kotia on Tredjen valtakuntaa.

Yhä useampana päivänä Tredje on alkanut nukkua vain yhdet päiväunet. Mutta ei läheskään joka päivä, tietenkään, sehän kävisi suorastaan tylsäksi. Päivärytmi onkin tällä hetkellä turbulenssissa, jossa on hankala ennakoida millaiseksi kunkin päivän touhut asettuvat. Kontrollifriikki ei arvosta.

Se ”jonkinlainen äiti-vaihe”, jota yhdeksänkuiselta olin bongailevani, on selvästi yltynyt, ja on tilanteita, joissa äidin sylistä pois siirtyminen aiheuttaa aivan lohduttoman itkun. Välillä Tredje on kuin apinanpoikanen tarratessaan kiihkeästi paitaani kiinni. Ajatus töihin menosta neljän viikon kuluttua tuntuu tätä vasten välillä hiukan etäiseltä. Eiköhän äiti vaihdu isäksi kuitenkin ihan sujuvasti. Joohan?

Tredjen tulevaisuuden suuntaviivatkin on nyt piirretty: Heppu totesi tänään aamiaispöydässä, että vauvasta voisi tulla isona työmaapäällikkö. No niinpä voisi! Rumpaliveljen ja merenneitosiskon kanssa voivat sitten yhdessä valloittaa maailmaa. (Paitsi, että jos merenneito ei olekaan ammatti, tulee siskosta kuulemma astronautti, joka ”ajelee sitä pinkkiä rakettia”.)

Tähän kuukauteen mahtui myös Tredjen ensimmäinen vatsatauti, jota sairastettiinkin sitten pitkällä kaavalla ja käytiin pyörähtämässä lasten päivystyksessäkin. Neljättä päivää oksentava vauva, jolla ei pysy pieninkään nestemäärä sisällä, on niin reppana, että surkeampaa on ehkä vain auton alle jäänyt siili heti perään tautikimaransa aloittaneet isosisarukset. Eipä siitä sen enempää - onneksi koko kööri on nyt kunnossa.

Hampaita Tredjen suussa kimaltelee nyt seitsemän kappaletta. Uusia herkkuja, joita voi sormilla poimia ja hampailla jyystää, ovat esimerkiksi talkkunamurot ja kokonaiset marjat. Kuluneen kuukauden ruokavalio on tosin ollut melko suppea: lomareissullamme ruoka maistui sangen huonosti vauvalle koko viikon ajan, jonka jälkeen syömishalut vei vatsatauti. Toipuminen oksentamisen rusentamasta vatsasta on kestänyt huomattavan kauan, ja vieläkin saadaan olla varovaisia ruoka- ja maitomäärien kerta-annosten kanssa, ettei ruoka tule ulos.

Vauvaelämää on jäljellä enää muutaman kuukauden verran, vaikka justhan se syntyi. Yksivuotisjuhlille on jo päivä varattuna kalenterissa, sillä tämän ruokakunnan vilskeessä ja ohjelmatulvassa on kuopuksen tärkeälle tilaisuudelle todellakin buukattava aika jo kuukausia etukäteen. No okei, isosiskon synttäreiden yhteyteen tosin - pikkukolmosen kohtalo. 😉

- Suzie Q

Aiemmat etapit:
Vauva 1kk
Vauva 2kk
Vauva 3kk
Vauva 4kk
Vauva 5kk
Vauva 6kk
Vauva 7kk
Vauva 8kk

torstai 8. maaliskuuta 2018

Yli pyykkivuorten, läpi lasikattojen


Hei kanssamutsi - milloin viimeksi otit aikaa omiin juttuihisi tai keskityit ihan vain itseesi? Näin naistenpäivän kunniaksi on oikea hetki muistuttaa mieleeni, että naiseuteni, persoonani ja elämäni on muutakin kuin äitiyttä. Tässä kolmen alle 6-vuotiaan kanssa päiviä ja öitä jakaessa vanhemmuus lipsahtaa helposti katkeamattomaksi suorittamiseksi ja olemisen ja tekemisen ainoaksi sisällöksi.

Haluan että lapseni näkevät minussa kuinka siistiä on olla aikuinen nainen. En halua antaa heidän kasvaessaan esimerkkiä, että aikuisuus tai äitiys tarkoittaisi kotona raatamista ja 24/7 muiden palvelemista, lopulta helposti jopa uhrautumista. Aikuisuuden, aikuisen elämän ja aikuisena olemisen kuuluu olla lapsillekin kiinnostavaa ja houkuttelevaa - jotta hekin haluaisivat kasvaa aikuisiksi omine kiinnostuksen kohteineen, aikuisiksi jotka huolehtivat omista rajoistaan ja hyvinvoinnistaan. Miksi he muuten haluaisivat kasvaa isoiksi ja ylipäänsä innostua elämästä?

Poikkeuksen itsenäiseen aikuisuuteen ja "oman elämän" priorisointiin tekee vauva- ja pikkulapsiaika, jolloin äitinä jatkuvaa henkistä ja fyysistä läsnäoloa on vaikeampi vältellä. Pienet tyypit tarvitsevat meitä, ja tarpeita riittää välillä joka minuutille, limittäin ja lomittain. Silti ainakin viisivuotiaalle Hepulle olen alkanut vetää reippaastikin rajoja, että ”tämä on äidin juttu, teen tätä nyt oman aikani ja sitten on sinun leikkisi aika”.

Viime lauantaina tapasin rakkaita ystäviäni ruuan ja viinin merkeissä. Supernaisia. Ihmisiä, joiden seurassa sai sanoa ääneen sen, että joskus perhe-elämä tuntuu pelkältä suurelta larppaukselta: roolipeliltä, jossa hyörin ja pyörin ja kärpäsenä katosta katselen, että ihan kuin tuo olisin minä joka tuolla lastensa keskellä touhuilee. Minä?

Korkkarit kattoon, tää ilta on meille 
Mun sielunsiskoille, supernaisille 
Laseissa kuohuvaa, silmissä kultaa 
Ja auringonnousuun on ikuisuus aikaa
(san. Iisa Pykäri)

- Suzie Q


Kuva: Pixabay.

tiistai 6. maaliskuuta 2018

Takaisin normaaliin, kiitos


Moi internet. Tässä on ollut vähän kaikenlaista. Nautiskelua Kanarian auringon alla (suosittelen!), vuorokauden verran kotiinpaluupöhinää, jonka jälkeen 8 päivää oksennustautia (en suosittele!). Oksennusmaraton pyyhki orastaneet lomaltapaluuangstit hetkessä tiehensä - tavallisen normaali arki tuntuu nyt enemmän kuin hyvältä. Voin kirjoitella yrjöämpäreistäkin vaikka survival-vinkkejä tai muuta myöhemmin, mutta vielä en halua palata ajattelemaan noita Floridralin, oksupyykin ja uupumuksen täyteisiä päiviä uudelleen.

Kanariaa sen sijaan ajattelen mielelläni! Lomailimme ystäväperheen kanssa viikon verran Teneriffalla Playa las Americasissa. Omat aiemmat muistoni samasta paikasta sijoittuvat abivuoden bilereissuun ystävän kanssa ja pari vuotta myöhemmin matkaan appiukon (!) ja Miehen kanssa seurustelumme alkuvuosina. Lapsiperhekokemus samaisesta turrelokaatiosta oli nyt köh, hiukan erilainen.

Reissun jälkeinen oksennustautisaaga osaltaan oikein alleviivasi, kuinka leppoisaa ja stressitöntä perhelomalla oli. All inclusive toimi, lapset viihtyivät ja aikuisetkin pääsi relaamaan. Pikkulasten kanssa lomaillessa relaaminen ei toki ole romaaniin uppoutumista tai koko päivän seikkailupatikkaretkiä tulivuorelle. Atlantin kohisevat aallot, yleinen olemisen helppous ja rantakadun leikkipuiston kupeessa olevan ravintolan sohvat tarjosivat lomamoodia aikuisillekin.

Perhevapaata on minun osalta jäljellä nyt viisi viikkoa. Leveä hymy nousee naamalleni tuota lausetta kirjoittaessa. Tiedän, että napakkaa aikataulutusta ja haikeuttakin on luvassa, kun töihin meno hetken päästä koittaa,  mutta etukäteisriemua on tällä hetkellä aikas hankala pidätellä. Meitsin vauvanhoitolegi alkaa olla paketissa ja on aivan suunnattoman ihanaa, että Mies ottaa vetovuoron seuraavasta puolivuotisesta.

- Suzie Q

torstai 15. helmikuuta 2018

Terveisiä palmujen alta!


Täällä me nyt ollaan, Kanarian auringon alla. All inclusive -rannekkeet kädessä, flipflopit jalassa. Teneriffan Teide-tulivuoren luminen huippu häämöttää taustalla, kun pulikoimme kellukkeet viuhuen lastenaltaassa. Ja hei Bamsea saa halata märkänäkin. Tyty oli eilen kuumeessa, Heppu on jo polvet peruspikkupojan kesälookissa eli ruhjeilla ja mustina. Tredje nukkuu parikymmenminuuttisia päikkäreitä parituntisten sijaan.

Tältä nimenomaiselta lomalta tultiin hakemaan sitä, ettei viikkoon tarvitse valmistaa kenellekään ruokaa, pyykätä, tiskata eikä pukea toppavaatteita kenenkään päälle. Ruokaa ei ole tehty puurojauheen veteenliottamista enempää, mutta pieniä hupparitakkeja olen muina pyykkimuijina ehtinyt jo lavuaarissa pyykätä. Bonuksena olen nyt kolmatta päivää kohteessa oltuamme huomannut ainakin seuraavaa: omat lapset ovat ihanaa seuraa, joiden kanssa on kivaa hengailla, kun kotityöt ja muut näennäiset velvollisuudet eivät jatkuvasti kuumota niskassa.

Ihanaa seuraa on myös ystäväperhe, joiden kanssa tällä reissulla jaetaan myötähäpeä raflassa huutavista vauvoista ja pelkotilat ympäriinsä huitelevista kolmevuotiaista. Lisäksi jaetaan Coronat, purkkiruuat, uimavaipat ja lasten tuikkivat silmät viisivuotiaan pitämässä kirjanlukuhetkessä ja palkintotikkarit trampoliinipomppujen päätteeksi. Ystävät, pienet ja isot, tekevät tästä(kin) reissusta antoisamman.

Sitä kuuluisaa Äidin Omaa Aikaa on tarjolla silloin, kun tepsuttelen hotellin ravintolassa hakemaan noutopöydästä aikuisten jätskiannoksia, lasten näpertäessä jo pelejään tai puuhakirjojaan jätskimahat täynnä. Se parikymmenmetrinen kävelymatka sinne jätskiosastolle on sitä ylenpalttista omaa aikaa, mutta valehtelisin, jos jättäisin kertomatta, että pötköttelinpä päivällä ihan aurinkotuolissakin äänikirjaa kuunnellen, kun Tredje veti samalla nokoset rattaissa. Ja omaa aikaa on myös nyt, kun Mies vei koko pesueen leikkipaikalle. Paras partner in crime - mutta senhän jo tiesittekin.

Hehkuti hehkuti. Mutta näin se vaan on. Ihanaa olla lomalla! Ja just näin, just nyt, ei mitenkään muuten.

Kanariffa vaikenee - mutta vain hetkeksi.

- Suzie Q

maanantai 12. helmikuuta 2018

Vauva 9kk - miten meillä menee?


Tredje on nyt yhdeksän kuukautta vanha! En juurikaan liioittele, kun totean, että vauva on tönöttänyt koko kuluneen kuukauden pystyssä. Milloin mitäkin vasten seisten, mutta pystyssä. Koko ajan. Oikeastaan mikään lelu tai leikki ei kiinnosta, vaan pystyyn on päästävä, maanisesti ja tauotta. Pahimmat muksahtelut ovat onneksi jo hiukan vähentyneet, ja etenkin olohuoneen pehmeän maton päälle jätämme beebon jo itsekseenkin seisoskelemaan pöytää, sohvaa, rahia, nojatuolia, kaikkea vasten.

Vauva on alkanut nyt kunnolla jokeltaa, mikä on ihanaa kuultavaa. Tytöllä on suloisen käheä kapoinen ääni, jolla hän kertoilee mielellään kuinka asiat ovat etenkin mammam, nännännää, tättät tai pääpää. Välillä suusta pääsee ”äittä” tai ”äittii”, mutta ne taitavat kaikessa pakahduttavuudessaankin olla vielä vain sattumanvaraisia äänneyhdistelmiä.

Tredje on oppinut heiluttamaan päällään ”ei”, kun häntä kielletään tai jopa kun lauseessa vain mainitaan sana ”ei”. Pään heilutusta täydentää velmu hymy. Tredje antaa myös ”suukon” maiskauttamalla suutaan. Ehkä maailman suloisinta. Juuri, kun ennätin jo miettiä, miten ankeaa puhekyvyn puuttumisen takia vuorovaikutus vauvan kanssa oikeastaan onkaan, purskautti pieni ihminen itsensä taas ihan uudelle ymmärryksen ja kommunikoinnin tasolle.

Viime viikkojen sairastelut verottivat Tredjenkin vointia - räkä ja roiskis iskivät vääjäämättä, mutta vauva säästyi onneksi pidemmiltä ja pahemmilta pöpöiltä. Myös yläetuhampaita vauva teki kipeästi viikon verran. Ja noita valkoisia timantteja onkin suussa jo kuusi: neljä ylhäällä ja kaksi alhaalla. Tredje puree aivan hullun kovaa ja erityisesti vanhempien sormia sen kymmenen kertaa päivässä, kun hänen suustaan kaivetaan sinne kuulumattomia pikkukiviä tai kasvinlehtiä.

Tredjen hymy on yhä sellainen, että se näkyy hymykuoppina aivan poskipäiden ylänurkissa asti. Tumma syntymätukka on vaihtunut nyt kokonaan lähes vitivalkoiseksi pörheäksi eloveenaksi. Kuluneen kuukauden uusiin kokemuksiin kuuluvat ainakin pensasmustikoiden mutustelu ja pulkassa taljan päällä kölliminen. Jonkinlainen äiti-vaihe on vauvalla mielestäni nyt käynnissä - äidin syli on paras paikka ja etenkin pienten erossaolojen jälkeen äidin lähelle on pienen kiihkeästi päästävä.

Kuukausi sitten olen kirjoittanut, että ”yöunille käyminen on itkua ja taistelua”. Kehitys näköjään kehittyy, koska viime aikoina iltanukutukset ovat sujuneet leppoisasti. Ja Tredje siis nukkuu tyypillisesti iltakahdeksasta aamuseitsemään, heräten kerran aamuyöstä hörppimään pienen tilkan maitoa. Kiitos universumille tästä(kin) hyvin nukkuvasta lapsesta! Tsemppiä kaikille, joilla näin ei ole.

Odotan vauvan kasvamista tavallaan jo hirveästi - kunpa se istuisi, kävelisi, osaisi tulla alas sohvalta peppu edellä ja pääsisi hiekkalaatikolle tönöttämään. Ja samalla en haluaisi ollenkaan päästää irti viimeisestä vauvastani, suloisesta jokeltavasta vaippapepusta, joka nukahtaa iltaisin mieluiten minun kättäni omallaan hiljaa silitellen.

- Suzie Q

Aiemmat etapit:
Vauva 1kk
Vauva 2kk
Vauva 3kk
Vauva 4kk
Vauva 5kk
Vauva 6kk
Vauva 7kk

keskiviikko 7. helmikuuta 2018

Vain yhden tunnin tähden


Elämä pienten lasten ja vauvan kanssa on niin intensiivistä, ettei rutiinien ja yleisen sekamelskan keskellä rämpiessä aina näe seuraavaa iltapuuroa pidemmälle. Viimeiset kolme viikkoa ovat menneet omalta osaltani sairastaessa - eilen oli ensimmäinen päivä, kun kurkkukipu vihdoin alkoi hellittää ja olo oli hetkittäin jopa normaali. Kun elämä on useamman viikon ajan lähinnä selviytymistä tilanteesta ja päivästä toiseen, unohtaa että tilaa muullekin kuin lapsille ja perheelle oikeasti lopulta on.

Olin lupautunut eilen yhden tunnin ajaksi vapaaehtoishommiin eli apuriksi partiolippukuntani sudenpentulauman laumailtaa vetämään. Yksi tunti. Ei kuulosta paljolta, eikä sitä olekaan, mutta käsittämättömän paljon säätämistä ja järjestelyä tuollaisen yksittäisen tunninkin irroittaminen pikkulapsiperheen arjessa vaatii. Jo se, että jonkinlainen oma elämä kuten semisäännöllinen liikunta, puhumattakaan satunnaisista kampaajakäynneistä tai ystävien tapaamisista, onnistuu edes joskus, vaatii äärimmäistä kalenterijumppaa ja tukijoukkoja. Mikään "ylimääräinen" ei yleensä mahdu agendalle, mutta nyt oli mahduttava. Lupaus on lupaus.

Päivällä ehdin jo ajatella, että onko tässä mitään järkeä. Että Mies yrittää kiiruhtaa överiaikaisin töistä kotiin, jotta ehdin ajoissa partiokololle. Tredjen päiväunet menivät räkäisyyden ja pakkasen ja planeettojen virheasentojen takia munilleen. Oma olonikin oli iltaa kohti yhä mallia toipilas, ja mietin että olenko hullu laittaessani viimeiset energianrippeeni muualle kuin kotinurkkiin. Muistin yhtäkkiä, että kauppatilauskin on tehty ja toimitus tulossa juuri samaan aikaan kuin partiohommaa pitäisi olla hoitamassa. Olin jo luovuttamassa, kun tilanne kääntyikin ympäri, sillä äitini menot olivat peruuntuneet ja hän tarjoutui ottamaan koko lapsikolmikon pariksi tunniksi heille hoitoon. 

Säätöä, märinää, rään pyyhkimistä, isommat lapset päiväkodista ja koko troikka mummolaan. Kävelin lumisateessa puolisen kilometriä partiokololle ja innostuin, kuten aina partiossa. Opin hetkessä yhdentoista uuden pienen partiokaverini nimet. Ihmettelin, kuinka isoilta 9-vuotiaat sudenpennut tuntuvatkaan, kun omassa arjessani pyörii vain alle kouluikäisiä! Pohdimme yhdessä talvisia vaaratilanteita ja kertasimme niissä tarvittavia ensiaputaitoja. Laumaillan jälkeen hipsuttelin puolijuoksua samaa lumista reittiä takaisin mummolaan, jossa tiesin erityisesti Tredjen jo odottelevan kotiin- ja uneenpääsyä.

Väsymystä raivoava Tyty, pikkusiskoa tahallaan ärsyttävä Heppu ja turvakaukalossaan ulvova Tredje kyydissäni kotiin tultua ajattelin, että onneksi pääsin ja onneksi menin. En tiedä oliko se ne yksin kävellyt ihanat puolikilometriset - ei vaunuja, ei ketään huolehdittavana - vai pieni pala entistä partiontäyttämää omaa elämää, vai ehkä pelkkä kolmen viikon sairastelun jälkeen hyvältä tuntuva olo, mutta kylläpä teki hyvää. 

- Suzie Q


Kuva: Pixabay.


perjantai 2. helmikuuta 2018

Älä kerro äidille


Eräänä tammikuisena perjantai-iltana ollessani ystävieni kanssa iltaa viettämässä, saapui luuriini viesti Mieheltä:

"Silmä vältti ja munchkinit on parturoineet pikku-ukon 😱"

Kyyy-llääää. Tytyn joululahjaksi saama keppihevonen mallia Peppi Pitkätossun täplikäs Pikku-ukko oli kokenut saksikäsittelyn. Tai tarkemmin sanottuna sen oranssista villalangasta koostuva harja oli lyhentynyt merkittävästi. Tapahtuma kuvituskuvineen aiheutti räjähtävät huutonaurut koko seurueessani. Perään tuli toinen viesti:

"Heppu on ihan paskana että oot sille vihainen 😢"

Muksut olivat hetken mielijohteesta yhteistuumin leikelleet keppihevosen hiukset saksilla lyhyiksi. Oranssia villalankaa oli kaikkialla, ja Mies oli heitä jonkin verran aiheesta tylyttänyt, pointteinaan lähinnä a) miten pöljää on silpoa mitään tavaroita, ja että b) poisleikattua tukkaa ei hepalle enää takaisin saa.

Heppu oli pillahtanut itkuun kuin salamaniskusta ymmärrettyään, mitä tuli tehtyä. Kiinnostavaa tässä on se, että pojan ensimmäinen kauhunsekainen kommentti ulvonnan seasta oli ollut: "Ei kerrota äidille! Eihän tästä tarvitse kertoa äidille ei ei ei ei...!"

No tietysti Mies kertoi minulle. Ja ehkäpä olisin itsekin bongannut Pikku-ukon nyrhityn kuontalon jossain vaiheessa. Päätimme ottaa tämän kasvatuksellisena haasteena ja tähdätä timanttisuoritukseen. Tiesin, että lapset ovat jo nukkumassa kotiutuessani, joten meillä jäisi aamuun asti aikaa punoa priimoja juonia Miehen kanssa homman paketoimiseksi. Harvoin tarjoutuu mahdollisuutta valmistautua rauhassa rakentavaan keskusteluun lastensa kanssa ja pohtia argumentaatiota etukäteen kuin mikäkin viestintäammattilainen.

Päätimme ydinviestit. Ensin peruskama. Että tavaroiden silpominen on hölmön hommaa, ja seuraavan kerran kun on sakset kädessä ja tekee mieli vähän leikellä, niin pyydetään paperia. Check. Sitten se tärkein. Että tapahtuipa mitä vaan, tai tulipa tehtyä ihan mitä vaan ikinä koskaan milloinkaan, niin äidille ja isille voi aina kertoa siitä. Äidille. Voi. Aina. Kertoa.

Asia oli lapsilla mielessä aamulla heti ensimmäisenä. Herättyään he alkoivat tooooodella innokkaasti vakuutella minulle, miten Pikku-ukolla on nyt ihan kiva tukka, eikä heitä yhtään harmita, että se on leikelty.

Sitten juteltiin. Halittiin, suukoteltiin, ja painettiin mieliin, että äidille voi aina kertoa. Sitten siistittiin yhdessä saksilla hepan riekaleiset kutrit tasaisen lyhyeksi harjaksi, ja tehtiin polleparalle vielä letti.

- Suzie Q

keskiviikko 31. tammikuuta 2018

Leivotko mokkapalat vai menetkö muskariin?



Ystäväni ei pysty menemään vauvan kanssa perhekerhoon, koska se tuntuu hänestä teennäiseltä. Toinen perheellinen ystäväni vihaa muskareita, ja yksi tuttu äiti ei ole istunut hetkeäkään kahden poikansa kanssa hiekkalaatikon laidalla. Tunnen isän, joka ei halua ostaa käytettyjä lastentarvikkeita keltään kasvotusten, koska "silloin joutuu todennäköisesti näkemään millainen räkärepe sitä sählymailaa on viimeksi käyttänyt". 😀 Onneksi ei ole pakko, jos ei halua.

Kaikille epämukavuusalueilleen ei tarvitse lasten vuoksi loikata. En tarkoita pakollisia oksutaudin jälkien siivoamisia tai uhmaraivareiden sietämistä vaan asioita, joita lapsiin liittyen tulee vastaan, mutta jotka vaipanvaihdosta tai kynsienleikkuusta poiketen voi jättää väliin, koska se on ihan ok. Stop the press! Vauvaa ei ole pakko viedä värikylpyyn tai vauvauintiin. Siinä missä esimerkiksi omia tunnemyrskyjä on vanhempana pakko oppia hallitsemaan, ei perhekerhossa mammojen kanssa bondaaminen ole välttämätöntä.

Moni on mutsiskenessä kiitollinen meistä, joiden mukavuusalueilta löytyy erilaiset vanhempaintoimikunnat ja niissä höyryäminen. En yksinkertaisesti voi pidätellä itseäni silloin, kun pistetään pystyyn päiväkodin vappuriehaa tai asukaspuiston syyslystejä. Olen messissä! Ymmärrän hyvin, että moni ei ole - tässähän liikutaan jo aika hard core alueella. Mokkapalanleipojaa minusta ei noihin lysteihin kyllä saa, kun pullantuoksua ei muutenkaan oikein löydy, vaikka pulla sinänsä on vahvasti mukavuusaluettani.

Itse jättäisin mieluusti kaikenlaiset hahmofiguureilla tapahtuvat leikit lasten kanssa väliin. En yksinkertaisesti osaa tönöttää niillä pikku-ukkeleilla ja keksiä vuorosanoja yrittäen samalla epätoivoisesti seurata 3,5-vuotiaan logiikkaa pahimpia konflikteja vältellen. Mielikuvitus- tai roolileikit minultakin sujuvat - olen mielelläni "lääkärin potilaana" tai konserttiyleisönä. Vielä mieluummin organisoin askarteluhetken tai vaikkapa muovailen lasten kanssa. Mutta että "leikitään äiti pliiiis Frozeneilla yhdessä". Niiiiiin.

Skippaisin mieluusti myös esimerkiksi HopLop-reissut. Meteli ja kaaos ei haittaa, vaan se, että näen joka puolella vain potentiaalisia surmanloukkuja ja onnettomuuksia. Sokkeloihin hädissään jumiin jääviä lapsia ja pomppulinnoissa vääntyviä jalkoja. Bonuksena noromeri pöpöjä kihisevine palloineen! Olenkin kiitollinen ihmisistä, jotka vievät lapseni puolestani tuonne kuolemanlaaksoon puuhaparatiisiin.

Kukin tyylillään. Ja kardemummakierteitä saa kaupastakin.

- Suzie Q


Kuva: Pixabay.

sunnuntai 28. tammikuuta 2018

Jättäkää ne ikäerot rauhaan

Toisella ikää vuosi ja viisi kuukautta, toisella viisi päivää.

Helsingin Sanomat kirjoitti männäviikolla, kuinka lasten ikäeron pitäisi olla vähintään kaksi ja puoli vuotta. Tai muuten kaikki on pilalla. No, tämänkin asian siis mokasin. Ihan väärin synnytetty.

Pardon my French, mutta voi perse miten vaikeaksi tämä perheen perustaminen onkaan meeedian edustamassa julkisessa keskustelussa tehty. Tuntuu, että lähes joka viikko saa lukea kuinka on äidiksi liian nuori, liian vanha, liian koulutettu, liian kouluttamaton, liikaa töissä, liian vähän töissä, liian sitä tai ainakin liian tätä. Ja ainakin on liian vähän lapsia, liikaa lapsia, liikaa päivähoitoa, liian vähän päivähoitoa, liikaa harrastuksia, liian vähän harrastuksia. Niin että vielä siitäkin jaksetaan nyt sormella osoitella, millä ikäerolla muksut perheisiin syntyvät? Kyllä, meni tunteisiin.

Hepulla ja Tytyllä on ikäeroa vuosi, viisi kuukautta ja kaksi viikkoa. Tytyllä ja Tredjellä on ikäeroa kuusi päivää alle kolme vuotta. En tiedä muista ikäeroista, etenkään "klassisesta" palttiarallaa kahden vuoden ikäerosta, mutta kaipa nyt on selvää, että jokaisessa ikäerovariaatiossa on omat plussansa ja miinuksensa. Huutelen kuitenkin sen verran, että enpä kadehdi yhtään niitä, joilla on se kaks vee ja risat sitä ikäeroa. Näyttää ulospäin siltä, että siinä vasta rankan laakin saakin, kun orastavaan uhmaan isketään päälle suojelusta ja äitiä 24/7  kaipaava vastasyntynyt.

Jos sisarusten välinen ikäero on sekin jälleen jotain, jota pitäisi viranomaistahoja varten laskelmoida ja optimoida, menee perhe-elämän "tukeminen" yhteiskunnalta jo holhoamisen puolelle. Kai nyt järkikin sanoo, että jos vanhemmuuden ja arjen voimavarat ja tukiverkot ovat vähäiset tai asiaan liittyy omalla kohdalla terveydellisiä riskejä, ei muksuja kannata tehtailla ainakaan montaa eikä ainakaan putkeen. Mut hei kamoon! Tässä asiassa jos jossain, on jokikisen perheen tilanne uniikki ja omanlaisensa.

Joku miettii ovatko isovanhemmat enää viiden vuoden päästä jaksavina läheisinä mukana arjessa. Toinen pohtii, ehtiikö kohtua runnova endometrioosi pahentua jälleen liiaksi, jos pikkusisarukselle ei anneta vihreää valoa mahdollisimman pian esikoisen jälkeen. Kolmas pohtii salliiko oma urakehitys toisenkin poissaolon, vai olisiko parempi pysyä poissa kertalaakista hetki pidempään. Neljännellä ei ole työtä johon palata, ja ajatus pikkusisaruksesta tuntuu siksi ajoitukseltaan parhaalta kaikkien muidenkin ei-niin-hyvien vaihtoehtojen keskellä.

Viides ei kestä ajatusta pikkulapsivuosien jatkumisesta pitkälle omaan nelikymppisyyteen asti. Kuudes ei voi uskoa todeksi lottovoiton epätodennäköisyydellä raskaustestiin piirtyviä tuplaviivoja, kun esikoista saatiin yrittää vähintään toista vuotta. Seitsemäs miettii, että tämä ikäeroasia on oikeastaan minun ja puolisoni välinen asia, ja se mikä meistä tuntuu hyvältä, ei oikeastaan ole neuvolan tai muiden huolestujien asia ottaa valistusagendalleen. Kahdeksas ymmärtää, että loppujen lopuksi lapsia saadaan eikä kalenteri kädessä tehdä.

Peace! Ihan jees, että meidän perheessä on enää yksi lapsi vaipoissa. Se on yksi kolmen vuoden ikäeron plussapuolista.

- Suzie Q


Kuva: Anna Dammert

Aiemmin aiheesta:
Ihana kamala (pieni) ikäero
Siskot ja niiden veli

torstai 25. tammikuuta 2018

Still alive!

Joskus on tahmeaa. Silti herkkupalojakin joukossa.

Okei en kestä. Edellisestä kirjoituksesta miljoona vuotta. Pardon ja tsori hei. Kuulumisina rykäisin nyt kirjoittelemaan, mitä meidän perheyksikössä on meneillään:

Ylisuorittajan loppukiri. Klassikko, jossa äitiyslomaileva henkilö ymmärtää äitiyslomapäivien hupenevan ja alkaa paniikissa hyperventiloida kaikkia päiväsaikaisia aktiiviteettimahdollisuuksia, jotka yhä loistavat suorittamattomuudellaan. Museokortti! Vauvajooga! Vaunutreffit! Vauvakino! Ennen kuin aika loppuuuuuuu....

Heppu ilmoitettiin eskariin. Ei tuntunut missään. Siis sillä tavalla, että olisi tarvinnut päivittää someen "tervetuloa eskariin"-postikortista kuvaa hästägillä #justhansesyntyi. Melkein vaan.

Freesi startti vuoteen eli suoraan sairasvuoteelle. Tämäkin on klassikko! Intoilet puolitoista viikkoa esimerkiksi kivoja uusia liikuntaharrastuksiasi ja sitten kymmenentenä päivänä tunnet illalla kaktuksen hiipivän kurkkuusi orastavan flunssan, nielutulehduksen, minkä lie adenokurkkukupan merkiksi. Tänään day 8, edelleen kurkku karhea ja kaverina räkä ja roiskis.

Lapset haluaisivat lemmikin. So it begins. Hamsteri olisi kuulemma kiva. Väistin toiveet toteamalla, että sitten kun he ovat koululaisia, voidaan palata asiaan.

Vamos a la playa! Enää kolme viikkoa, ja sitten ollaan jo kohteessa. Siis Teneriffalla. Heppu ei jaksaisi odottaa reissua enää päivääkään. Tyty sovittelee kesähattujaan. Minä haaveilen edelleen viikon tiskittömyydestä, pyykkivuoren muikeasta kerryttämisestä ja parista GT:stä.

Meillä on lauantaina Miehen kanssa treffit. Siis kahdestaan. Ensimmäistä kertaa yhdeksään kuukauteen. Kesto kaksi tuntia, sisältö fondueta, viiniä ja silmiin tuijottelua. Kotiin puoli kahdeksaksi Tredjeä nukuttamaan. Best.

- Suzie Q


Kuva: Pixabay.

perjantai 12. tammikuuta 2018

Vauva 8kk - miten meillä menee?


Tredje on tänään kahdeksan kuukautta vanha! Vauva on todellakin lunastanut paikkansa perheenjäsenenä. Hän ottaa haltuun niin tilat, tunteet kuin tilanteet siinä missä muutkin ruokakuntamme edustajat. Tredje on huomattavan iloinen ja aurinkoinen lapsi: hymyä riittää päivästä, tunnista, hetkestä toiseen. Kunnes tulee ilta. 😈

Vauva keinuu ja vilkuttaa! Joululomalla ehdittiin ulkoilla tavallista useammin koko porukalla, jolloin Tredjekin pääsi pariin otteeseen keinumaan ja suoriutui toppapuvussa vauvakiikussa pönöttämisestä kuin vanha tekijä. (Muistelen, että Heppu ja Tyty keinuivat jo viisikuisina, mutta ei kerrota sitä Tredjelle.) Myös vilkuttaminen on uusi "taito" - ja tohkeissaan kättä huiskuttava vauva on aika ihana näky.

Tredje ryömii nyt liskotyylillä hurjaa vauhtia ympäriinsä ja kiipeää aivan kaikkialle. Koko ajan. Alimmalle rappuselle, lelukoria vasten, syöttötuolin jalkalevyä vasten. Jonkinlainen pelastusoperaatio on käynnissä vähän väliä, ja silti ehtii vauvan ison pään, hitaan äidin ja (kummankin) olemattoman syy-seuraus-suhteen ymmärryksen takia sattua ja tapahtua muksahduksia. Harkitsemme konttauskypärää.

Isosisarukset ovat parasta. Siis aivan ylivoimaisesti parasta. Tredje aivan repeää riemusta, kun näkee Tytyn aamulla, ja jälleen kun isommat lapset remuavat kotiin päiväkodista. Vauva haluaisi osallistua kaikkeen, jota sisko ja veli tekevät, mikä luonnollisesti on ollut omiaan vähentämään isompien ihastusta vauvasisarukseen. "Eiiiii Tredje, eiiii sinne!" "Yääääk Tredje on kuolannut tähän!" 

Hampaita killuu suussa edelleen neljä: kaksi alaetuhammasta ja kulmahampaat ylhäällä. Tutultani kuulin, että yläkulmahampaiden puhkeaminen ennen yläetuhampaita on kuulemma hyvin harvinaista. Harmi, ettei tästä "hammaslottovoitosta" ole mitään hyötyä! 😀

Nukkumishommat sujuvat vaihtelevasti. Päiväunet Tredje nukkuu vaunuissa rauhallisesti takapihalla joka päivä kahteen otteeseen. Yöunille käyminen sen sijaan on 90% kerroista itkua ja taistelua. Se kuitenkin unohtuu yleensä nopeasti, koska huudosta huolimatta uni tulee vauvalle ihan viimeistään puoli yhdeksään mennessä ja jatkuu aamun varhaisille tunneille asti yhtä soittoa. Unikoulua harkitaan taas, kun jaksetaan.

Just nyt Tredje rakastaa kiipeilyn ja sisarusten lisäksi pärisyttelyä paljasta ihoa vasten, soivaa Pikku Papu -kirjaansa ja niitä hetkiä, kun hän saa aikuisen jakamattoman huomion. Kukapa ei?

torstai 11. tammikuuta 2018

Älä tule paha vuosi tule hyvä vuosi



Heppu on hullaantunut kalentereihin. Järjestystä ja aikatauluja rakastava poika otti ensin haltuun viikot, sitten kuukaudet ja nyt hän pohtii jo, minä vuonna mitäkin tulee tapahtumaan. "Äiti, milloin täytän 100 vuotta?" "Äiti, minä vuonna Tredje menee kouluun?" "Äiti, mikä vuosi tuli ensimmäisenä kun maailma oli perustettu?"

Alkanut vuosi 2018 on vähintäänkin jänskä. Itse suoritan ensimmäisen kvartaalin vielä vauvanhoidon parissa. Sitten läpsystä vaihto Miehen kanssa, joka koti-isäilee huhtikuun alkumetreiltä syyskuun loppupuolelle asti. Vuoden viimeinen kvartaali lokakuusta jouluun onkin sitten hyppy suoraan syvään päähän: molemmat vanhemmat työelämässä, 1v ja 4v päiväkodissa ja 6v eskarissa. It too shall pass.

Keittiön seinällä killuva Tatu ja Patu -kalenterimme alkaa jo lupaavasti täyttyä, vaikka eletään vasta tammikuuta. Lapset intoilevat lähiviikoille sovittuja mummolayökyläilyjä sekä tulevia teatteri- ja musiikkijuttujaan. Helmikuussa reissataan ystäväperheen kanssa viikoksi Kanarialle. (I-ha-naa. All-inclusive, Bamse, ehkä pari GT:tä. Ei tiskejä, pyykkejä eikä ruuanlaittoa.) Maaliskuuta pidemmälle en osaa vielä kurkkia.

2018, ole hyvä meille. Ja teille kaikille.

- Suzie Q

tiistai 9. tammikuuta 2018

Uusi vuosi! Kaiken pitää (tietenkin) heti muuttua.

Tätä lisää!

Uuden vuoden lupauksia on ollut aikaa lunastaa jo ylenpalttiset yhdeksän päivää. Lapset lupasivat vuonna 2018 pestä hampaat kaksi kertaa päivässä. Ovat joka vuosi tähänkin asti pesseet, joten kaipa se on hyvä lupaus alkaneellekin vuodelle. Itse lupasin tietenkin kaiken mahdollisen terveellisemmistä elämäntavoista itseni kehittämiseen, kirjojen lukemiseen ja kuun noutamiseen taivaalta.

Huushollaamiseen ja lasten kasvatukseenkin liittyviä ryhtiliikkeitä on tietysti luvattu ja tehty, sillä tammikuisia periaatteita, joita toteutaan ylevästi kuun loppuun asti, on ehdottomasti oltava. Niistä myöhemmin. Oma ja muiden terveenä pysyminen, kaikkea hyvää kaikille ja että Trump tai Pohjois-Korea ei pilaa kaikkea kuuluvat myös eri listaan.

Mun oma lista:

1. Haluaisin lukea enemmän kirjoja kuin yhden vuodessa. Olen aloittanut tämän jo kuuntelemalla Bookbeatista äänikirjana Henriikka Rönkkösen mahtavaa Mielikuvituspoikaystävää! Samalla olen pyykännyt, raivannut keittiötä tai lompsinut rantaraitilla Tredjen kanssa.

2. Haluaisin ulkoilla enemmän. Tämä on ikuisuuskysymys, joka ei ratkea sillä, että "no kengät jalkaan ja mene ulos". Tämä ratkeaa sillä, että esimerkiksi ystävien kanssa hengailua (jota saisi myös olla enemmän) sovitaan tapahtuvaksi kahvipöydän sijaan ulkoilma-aktiviteeteissa. Termarit on keksitty!

3. Haluaisin liikkua enemmän. Tämäkään ei ratkea sillä että "no voit hei jumpata siellä kotona". Tätä edesauttaa se, että laitan sporttiaikeet kalenteriin asti ja varmistelen niihin lastenhoidot. Ja tarkennus tähän: haluan liikkua sellaisten lajien parissa, joista diggaan. (Hot) jooga, satunnainen lenkkeily, joku kiva jumppa? Crossfit olisi taas se kingein juttu, mutta katsotaan uskallanko aloittaa pohjalta.

Erinomaista alkanutta vuotta toivottelee:
- Suzie Q

ps. Blogiakin jatkan, ainakin töihin paluuseeni asti. Kirjoitustahti on vaihteleva, kiva että pysytte silti messissä! Bloggailua en halua alkaa "suorittaa", vaan kirjoitan silloin kun ehdin ja haluan :)