Kuulumisia ja lopun ajan tunnelmia

Saa suorittaa!

Huhtikuu, vaikkei ulkona siltä näytä! Lumesta huolimatta kurahousuralli on kuumimmillaan meidänkin perheessä. Tiedäthän sen hiekkaisen tunteen jalkapohjien alla suihkussa käydessä, kun ne kurakamppeista kaakeleille ropisseet muruset löytävät uudestaan ja uudestaan tiensä just sun varpaisiin? Vähän niinkuin Kanarian hiekat. Ihan just melkein.

Pääsiäinen tuli ja meni. Lapset fiilistelivät virpomisvitsojen askartelulla ja mättivät parissa päivässä läkähdyttävän määrän suklaamunia. Kotilähiöömme saapui pääsiäissunnuntaina myös sirkus, johon muksut pääsivät Isoäidin kanssa. Aitiopaikat ja 2 euron poniratsastus väliajalla. Klassikot eivät vissiin vanhene!

Perheen sisäinen läpsystä vaihto lähenee. Maanantaina Mies jää kotiin Tredjeä hoitamaan ja minä suuntaan töihin. Olen erittäin valmis töihin menoon, mutta viime hetken paniikki luonnollisesti nostaa tällä hetkellä päätään. Tredje tuntuu suunnilleen nelikuiselta avuttomalta äidissä roikkujalta ja työmatkoihin päivittäin kuluva aika ahdistaa. Katoaako vähäinenkin oma aikani lopullisesti? Ja mitä mä laitan päälle??

Totta puhuen on siis todella huojentavaa päästä töihin. Vaikka kuinka olisi meidän "viimeinen vauva" kyseessä, ja vaikka kuinka kaipaisin yksittäiviä juttuja mammalomameiningistä. Tiedän myös olevani parempi äiti kaikille lapsilleni, kun saan nyt arkilounaat aikuisseurassa ammatillisen palan identiteettiäni taas takaisin.

Uskon myös, että meidän perheelle on iso asia, että Mies jää melkein puoleksi vuodeksi kotiin. Mitään uutta ja ihmeellistä tässä arkitohinassa tuskin Miehelle on, mutta minä saan sen kokemuksen, että tienaan vuorostani massit ja hän pesee pyykit. Paitsi ne kryptiset 30 asteessa pestävät naisten neuleet ja muut "epäilyttävät" tietysti.

Tänään ulkona on sumuista ja minä kahlaan läpi kirppiskasseja. Huomenna viimeinen vauvamuskari Tredjen kanssa, lopuksi lounas mammojen kanssa, latte mukaan ja kävellen kotiin. Sitten se on taputeltu: äitiys-/vanhempain-/perhevapaiden urani. Aikamoista.

- Suzie Q

Takaisin normaaliin, kiitos

Moi internet. Tässä on ollut vähän kaikenlaista. Nautiskelua Kanarian auringon alla (suosittelen!), vuorokauden verran kotiinpaluupöhinää, jonka jälkeen 8 päivää oksennustautia (en suosittele!). Oksennusmaraton pyyhki orastaneet lomaltapaluuangstit hetkessä tiehensä - tavallisen normaali arki tuntuu nyt enemmän kuin hyvältä. Voin kirjoitella yrjöämpäreistäkin vaikka survival-vinkkejä tai muuta myöhemmin, mutta vielä en halua palata ajattelemaan noita Floridralin, oksupyykin ja uupumuksen täyteisiä päiviä uudelleen.

Kanariaa sen sijaan ajattelen mielelläni! Lomailimme ystäväperheen kanssa viikon verran Teneriffalla Playa las Americasissa. Omat aiemmat muistoni samasta paikasta sijoittuvat abivuoden bilereissuun ystävän kanssa ja pari vuotta myöhemmin matkaan appiukon (!) ja Miehen kanssa seurustelumme alkuvuosina. Lapsiperhekokemus samaisesta turrelokaatiosta oli nyt köh, hiukan erilainen.

Reissun jälkeinen oksennustautisaaga osaltaan oikein alleviivasi, kuinka leppoisaa ja stressitöntä perhelomalla oli. All inclusive toimi, lapset viihtyivät ja aikuisetkin pääsi relaamaan. Pikkulasten kanssa lomaillessa relaaminen ei toki ole romaaniin uppoutumista tai koko päivän seikkailupatikkaretkiä tulivuorelle. Atlantin kohisevat aallot, yleinen olemisen helppous ja rantakadun leikkipuiston kupeessa olevan ravintolan sohvat tarjosivat lomamoodia aikuisillekin.

Perhevapaata on minun osalta jäljellä nyt viisi viikkoa. Leveä hymy nousee naamalleni tuota lausetta kirjoittaessa. Tiedän, että napakkaa aikataulutusta ja haikeuttakin on luvassa, kun töihin meno hetken päästä koittaa,  mutta etukäteisriemua on tällä hetkellä aikas hankala pidätellä. Meitsin vauvanhoitolegi alkaa olla paketissa ja on aivan suunnattoman ihanaa, että Mies ottaa vetovuoron seuraavasta puolivuotisesta.

- Suzie Q

Still alive!

Joskus on tahmeaa. Silti herkkupalojakin joukossa.

Okei en kestä. Edellisestä kirjoituksesta miljoona vuotta. Pardon ja tsori hei. Kuulumisina rykäisin nyt kirjoittelemaan, mitä meidän perheyksikössä on meneillään:

Ylisuorittajan loppukiri. Klassikko, jossa äitiyslomaileva henkilö ymmärtää äitiyslomapäivien hupenevan ja alkaa paniikissa hyperventiloida kaikkia päiväsaikaisia aktiiviteettimahdollisuuksia, jotka yhä loistavat suorittamattomuudellaan. Museokortti! Vauvajooga! Vaunutreffit! Vauvakino! Ennen kuin aika loppuuuuuuu....

Heppu ilmoitettiin eskariin. Ei tuntunut missään. Siis sillä tavalla, että olisi tarvinnut päivittää someen "tervetuloa eskariin"-postikortista kuvaa hästägillä #justhansesyntyi. Melkein vaan.

Freesi startti vuoteen eli suoraan sairasvuoteelle. Tämäkin on klassikko! Intoilet puolitoista viikkoa esimerkiksi kivoja uusia liikuntaharrastuksiasi ja sitten kymmenentenä päivänä tunnet illalla kaktuksen hiipivän kurkkuusi orastavan flunssan, nielutulehduksen, minkä lie adenokurkkukupan merkiksi. Tänään day 8, edelleen kurkku karhea ja kaverina räkä ja roiskis.

Lapset haluaisivat lemmikin. So it begins. Hamsteri olisi kuulemma kiva. Väistin toiveet toteamalla, että sitten kun he ovat koululaisia, voidaan palata asiaan.

Vamos a la playa! Enää kolme viikkoa, ja sitten ollaan jo kohteessa. Siis Teneriffalla. Heppu ei jaksaisi odottaa reissua enää päivääkään. Tyty sovittelee kesähattujaan. Minä haaveilen edelleen viikon tiskittömyydestä, pyykkivuoren muikeasta kerryttämisestä ja parista GT:stä.

Meillä on lauantaina Miehen kanssa treffit. Siis kahdestaan. Ensimmäistä kertaa yhdeksään kuukauteen. Kesto kaksi tuntia, sisältö fondueta, viiniä ja silmiin tuijottelua. Kotiin puoli kahdeksaksi Tredjeä nukuttamaan. Best.

- Suzie Q


Kuva: Pixabay.

Mistä näitä viruksia oikein tulee

Olispa pelkkää (pikku)miesflunssaa.

Tilannehan on nyt siis se, että olen ollut viimeisestä viidestä viikosta neljä flunssassa. Välissä oli yksi "terve" tai ainakin oireeton viikko. Olotila on just nyt jo hyvä, jopa sellainen että jonkinlaiseen kävelyä ronskimpaan liikuntaankin voisi olla jälleen mahdollisuus. Joten: nyt lapset sairastuivat. Ten points.

Tredje pärski ja kuumeili jo viime viikolla. Nyt vuorossa on Heppu. Eiköhän Tyty seuraa perässä viikonloppuun mennessä. Miten tästä flunssakierteestä oikein selviää?! En tiedä vielä, mutta näillä me nyt ollaan sinnitelty:

- Isoäiti. Pelastava enkeli. Ilman häntä tästä ei tulisi mitään. Ei tästä blogikirjoituksestakaan.

- Käy suihkussa. Siis itse. Kaikki on valoisampaa sen jälkeen.

- Pese hampaat. Siis itse. Ja muista pestä pieniltä kuumepotilailtakin.

- Peru kaikki mahdolliset menot. Mutta ei ihan kaikkia: voi olla että flunssakierre ei helpota viikkoihin - koko loppuvuodeksi ei voi linnoittautua neljän seinän sisään. Etenkin jos flunssaralli starttaa jo lokakuussa.

- Pidä kiinni niistä pienistä jutuista. Pikkupotilasta ilahduttaa kynttilöiden sytyttäminen ja joulupuuron keittäminen (muista kaneli). Omakin mieli kirkastuu, kun väännätte ne joulutortut ja käytte vähän keinumassa Buranan voimalla.

- Kaikki ruudut on tehty katseltaviksi. On telkkaria, on pädiä, on puhelinta... voi sentään on jopa ikkunanruutua, josta tuijottaa omaa heijastustaan sillä aikaa, kun lapset tuijottavat noita ensinmainittuja.

- Alita alimmaisinkin rima perheen ruokinnassa. Keitä nuudeleita lapsille ja syö itse se thai-kuutio pakkasesta. Vaikka joka päivä.

- Juo. Ja juota lapsiakin ekstrapaljon. Vettä ja mehua. Maitoa ja glögiä. Juo myös illalla lasi punaviiniä. Se "terve kausi", jota varten vinkkupulloasi hilloat, ei tule kuitenkaan.

- Osta se lasten otsakuumemittari.

On tässä olosuhteisiin nähden monta plussapuoltakin. Nämä ovat ensinnäkin vain perusräkätauteja, joita niitäkään meillä sairastetaan yleensä hyvin harvoin. Lasten sairaskuluvakuutukset ovat vuodesta toiseen (ihanan kalliisti) turhat, koska lääkärikäyntejä ei yksinkertaisesti tule. Onneksi olen myös vielä vanhempainvapaalla, ettei ole sairaspäivän iskiessä palkkatöitä tehtävänä tai poisjärjesteltävänä. Ja hei - vuodenaika on mitä otollisin sairastelulle, eikä sohvannurkkaan jumittuminen harmita niin paljon. (Kunpa sinne sohvannurkkaan joskus pääsisi.)

Sitä paitsi, lopulta pitkittyneen sairastelukierteen jälkeen normaali olotila ja tavallinen arki tuntuu aina ihan luksukselta. Sitä odotellessa!

- Suzie Q

Rakas päiväkirjani...

Vihdoin! Oranssi mato tulee meille asti!

No siis eihän tätä blogia ehdi millään kirjoittaa. Nyt kaikki ankeuttajat perusnegatiiviset pirkot ja pertit, jotka önisivät blogin aloitushetkellä, että "ei voi olla ylimääräistä aikaa tuollaiseen", voivat myhäillä tyytyväisenä, että olivat oikeassa. Hyvä teille, kymmenen pistettä ja jonkinlainen Ryhmä Hau -merkki rintaan.

Kulunut viikko on tosiaan jälleen ollut jokseenkin täyteläinen. Alkuviikkoon mahtui perussäädön lisäksi mm. vauvatreffit, influenssarokotukset, Hepun murjoutunut silmäkulma ja ihana kohtaaminen pienen vastasyntyneen kanssa. Sitten iski flunssa, joka on viikon edetessä vain yltynyt. Kipeäksi tuleminen on juurikin se tekijä x, joka niittaa blogin ja muun "ylimääräisen" maanrakoon. Päivät kuluvat perusasioista selviytyen ja voimia keräillen.

Aijoo, ja mainitsinko jo unikoulun? Sellainen aloitettiin Tredjen kanssa viikko sitten. Mies on hoitanut unikouluttelua päävastuullisena, koska minä olen liian lälläri. Unikoulu pirstoi alkuun muutamat yöunemme ihan palasiksi, mikä lamautti niitä seuraavat päivät aika tehokkaasti. Viime yönä Tredje palkitsi nukkumalla yhtä soittoa klo 20-07 ilman yhtäkään herätystä. Tadaa!

Eilen ajattelin, että lopetan tämän blogin, koska en ehdi kirjoittaa tarpeeksi usein. Kaikki tai ei mitään, tiedättehän? Kirjoitusaiheita on kuitenkin listalla vaikka kuinka, joten aion kyllä naputella ja kertoa kuinka maailma makaa, kunhan ehdin ja jaksan. Että hei koittakaa kestää.

- Suzie Q

Millaista on elämä kolmen lapsen kanssa? Ensimmäinen vuosi, toinen neljännes.

Pim! Vauvavuoden toinen kvartaali on paketissa. Miltä elämä kolmen lapsen (suur?)perheenä nyt näyttää? On Q2-raportin aika. 

Meistä on tulossa viisikko. Ekan kvartaalin aikana meitä oli kaksi yksikköä: äiti ja vauva sekä isä ja isommat lapset. Nyt meistä alkaa muodostua viiden hengen perhe, kun vauva alkaa osallistua yhteisiin ruokailuihin ja olla mukana yleisessä kaaoksessa seurustelussa ja leikeissä.

Ilman ei pärjättäisi: Miehen joustavat työajat. En tiedä miten arki meillä toimisi muutoin. 

Isojen lasten kanssa on ihanaa tehdä juttuja ilman vauvaa. Kävin Hepun ja Tytyn kanssa vesipuistossa polskuttelemassa: kukaan ei tarvinnut vaippoja eikä ketään ei tarvinnut kantaa. Kaikki söivät ranskalaiset ketsupilla ja maitokin tuli kokonaan Valiolta.

Varusteralli on infernaalinen. On tumppua, pipoa, kenkää. Kaikki mun eteisessä. On tuttia, haalaria, villasukkaa. On tossua, vaippaa, ruokalappua. On on. Eikä Tredje vielä edes kävele tai möyri missään. 

Oma jaksaminen ei ole tahdonasia tai asennekysymys. Äitinä jaksamisestaan ja hyvinvoinnistaan pitää aktiivisesti huolehtia. Tehdä siis tekoja, jotka ylläpitävät voimavaroja. Pelkkä asian ajattelu tai "tsemppaaminen" ei riitä.

Parasta: tyhjät pahvilaatikot! Niitä tulee kerran viikossa kaupan ruokatoimituksen mukana lisää, ja Heppu ja Tyty hyökkäävät niiden kimppuun ainakin tunniksi askartelemaan. Ja itse lösähdän sohvalle.

Metatöidenkin määrä on infernaalinen. Jo pelkkä koko troikan neuvolakäyntien, vasu-keskusteluiden, hammastarkastusten ja-ties-minkä buukkailu ja koordinointi täyttää aivokapasiteetin ylijäämät maksimiin. Tämä mitä todennäköisimmin vain pahenee vielä monen vuoden ajan.

Vauvan kanssa on tylsää ilman isompia lapsia. Ensimmäisten kuukausien aikana oli huojentavaa hengailla vauvan kanssa kaksin, kun isommat porhalsivat omiin menoihinsa. Nyt se on lähinnä tylsää ja hankalaa, kun viihdykkeiden keksiminen kuopukselle on miljoonasti työläämpää hiljaisessa kodissa.

Imetys on nykyään äidin laatuaikaa. Uskomatonta. Koska imetyskertoja on meillä enää niin vähän, ovat ne muuttuneet loppumattomista pakkosuorituksista yksittäisiksi hengähdyshetkiksi vauvan kanssa.

(Toisaalta myös hamahelmien silittäminen on nykyään äidin laatuaikaa. Taitaa olla korkea aika lähteä lauantaina ravintolaan ystävien kanssa.)

Lapsivapaa ilta/päivä/viikonloppu tarkoittaa sitä, että kaksi kolmesta on hoidossa. Ihanaa. Mutta "hiukan" erilaista, kuin silloin kun oli vain se yksi lapsi ja se meni hoitoon.

Ja jos en vielä ole maininnut, niin myös kotitöiden määrä on infernaalinen. Joka kerta tiski- ja pyykkivuorta purkaessani pohdin kauhunsekaisin tuntein, että miten tämä kaikki tulee toimimaan sitten, kun minäkin olen takaisin työelämässä?! Se on sen ajan murhe. Ja onhan sitä pahvilautasia ja ööö likaantumattomia vaatteita..?

It gets better? Emme ole enää vauvan syntymän jälkeisessä "poikkeustilassa", vaan pikkuhiljaa elämä tuntuu löytävän uudet uomansa kolmen lapsen perheenä. Meidän perheenä.

- Suzie Q

Ps. Q1-raportti kolmilapsisena perheenä löytyy täältä. Ja asioista, jotka ovat kolmen kanssa erilaisia kuin yhden tai kahden lapsen kanssa, kirjoitin myös täällä.

Kuva: Pixabay

Naiset, äidit, sankarit

”Päässä vaan suhisee, kun yrittää rentoutua.”

”Kaikki omat harrastukseni on kadonneet pois. Ei vain ehdi.”

”On ollut tosi rankka syksy."
”Sain työuupumusdiagnoosin keväällä.”
”Sydän särkyy, kun lapsia ei ehdi nähdä kuin pari tuntia illalla.”
”Me kolkutellaan aamuisin 7.30 päiväkodin ovea, että ehditään töihin.”
”Läpsystä vaihdolla mennään miehen kanssa. Yhteistä perheaikaa on kerran-pari kuussa.”
”Olisi ihanaa saada olla omassa kodissa tunnin ajan yksin.”

Tapasin viikonloppuna naisia, jotka tunnen jo viiden vuoden takaa, jolloin tutustuimme ollessamme samaan aikaan raskaana. Kirjava porukka tekee töitä kouluissa, ambulanssissa, labrassa, virastossa, päiväkodissa, toimistoissa, eikä todennäköisesti olisi kohdannut toisiaan muussa elämässä - mutta odotus ja vauvat toivat meidät aikanaan yhteen. Kävi tuuri, sillä kemiat klikkasivat, ja nyt viisivuotiaiden äiteinä polkumme käyvät yhä yhteen säännöllisen epäsäännöllisesti.

Tässä porukassa kaikki tietävät, mitä ruuhkavuodet tarkoittavat. Ei tarvitse pyydellä anteeksi, ettei ehditä nähdä usein, tai että sovitutkin treffit joskus peruuntuvat lasten sairastellessa tai elämän muiden asioiden ajaessa yli. On muuttoa, remppaa, opiskelua, työnhakua, uudessa työssä aloittamista, työuupumusta, uudelle paikkakunnalle kotiutumista, eroperheenä uusien kuvioiden hakemista. Ja kaiken tämän keskellä nämä daamit ovat jokainen yhden tai useamman lapsen äitejä. Ihan sankareita - vaikkei ruuhkavuosien tai elämän ylipäänsä pitäisikään olla mikään sankaruutta vaativa gladiaattoriareena.

Jokainen meistä kipuilee riittämättömyyttään tavalla tai toisella. On kurjaa kuulla toisten tukalista tilanteista, mutta samalla niin paljon helpompi hengittää, kun kuulee että kaikki muutkin painivat lapsiperhearjessa erikokoisten haasteiden keskellä. Huoli lapsista ei katoa koskaan, eikä valitettavasti myöskään äitien kiire, paine eikä itsekritiikki.

Välillä on helpompi nähdä kirkkaammin katsomalla itsensä sijaan toisia. Kuinka vaativia ja ankaria ihanat naiset voivatkaan itselleen olla. Vähemmänkin riittäisi, sillä lapset voivat hyvin, perheet tarpeeksi hyvin, jopa parisuhteetkin siedettävästi. Nyt voitaisiin yhdessä keskittyä siihen, että me äiditkin voimme paremmin.

Nämä mammat on mun ”inttikaverit”. Vuosikerta syksy 2012, still going strong. Pidetään huolta toisistamme - ja itsestämme!

- Suzie Q

Kuva: Pixabay.

Yksi, kaksi tai kolme lasta - mikä on erilaista?

Ystäväni kysyi minulta, että mikä on erilaista nyt kolmen lapsen kanssa kahteen tai yhteen verrattuna. Välitön spontaani vastaukseni oli, että pyykin ja tiskin määrä! Jäin kuitenkin miettimään asiaa, ja tulipa tässä mieleen pari muutakin muuttunutta asiaa:

Meteli ja öykkämöykkä. Heppu ja Tyty ovat kovaäänisiä (mistä lie perittyä). Nyt kun Tredjekin tykkää harjoitella äänenmuodostusta ölisemällä, komentohuudoilla ja kaikenmaailman kurnutuksilla, on kotonamme jatkuva kakofonia.

Joku tarvitsee koko ajan jotakin. Mutta niin tarvitsi mielestäni ennenkin. Ei muutosta siis.

Lasten kiinnittely autoon kestää. Kauan. Isommat kiipeää kyllä itse istuimiinsa, mutta turvavöiden kiinnikliksauttelut ja palkin asettelut ja turvakaukalon rusikoinnit telakkaan ja ja ja...

Jemmalaatikot vie tilan kaikelta oikeasti tarpeelliselta. Siis kaikenkarvaiset säilytysboksit, joihin jemmaan pieneksi jääviä vaatteita ja muita vermeitä. Ja minähän jemmaan tosi vähän mitään, mutta silti näitä kertyy. "Tredjelle hanskoja jne" "Talvikenkiä 25-27" "Sandaalit yms 26-30" "Kesärompetta 104-122". 

Oma aika. Huutonaurua. Mmmmmitä se on? Tämäkään ei kyllä pidä ihan paikkaansa, koska "omaa" aikaa kyllä piisaa arkisin Tredjen päiväuniaikoina, kun isommat lapset ovat päiväkodissa. Ei se toki mitään varsinaisesti omaa vapaa-aikaa ole, mutta ehdinpähän vaikkapa pyykätä nakutella blogia. Tähän on myös tulossa muutos: kalenteristani löytyy loppuvuodelle useampi lapsivapaa ilta! (Onnea Mies.)

Kaksi lasta on maailman helpoin rasti. Tämä ei ole pelkästään (eipä!) sitä perus-useamman-lapsen-äidin-mahtailua että more is more, mutta ihan oikeasti: nyt jos kaitsettavana on vain kaksi kolmesta, se tuntuu melkein kuin ei olisi lapsia mukana ollenkaan. Ei ole väliä millä kombolla ne kaksi on mukana: esimerkiksi neuvolareissulla Tredje + Heppu = ooh mikä vapaus ja helppous, mennäänpä vielä vaikka smoothielle ja kierretäänkös vähän kauppoja ja työnnäpä Heppu vähän noita rattaita niin minä sovitan parit kengät ja ja ja. .. (HUOM: tämä ei pätenyt silloin kun lapsia oli oikeasti vain kaksi. Silloin yhden kanssa hengailu tuntui samalta.)

En (aina) stressaa jokaista valintaa. Tiedän jo, että on monta tapaa kahlata ainakin vauva- ja taaperovuodet läpi aiheuttamatta sen suurempaa positiivista tai negatiivista vaikutusta omalle pallerolleen. Kunhan halaa ja suukottaa, huolehtii unesta ja puhtaudesta ja muistaa ruokkia säännöllisesti, niin kaikki muu on oikeastaan aika triviaalia.

Niin ja se pyykkivuori. Ihan käsittämätön määrä kalsaria, puklurättiä, paitaa, mekkoa, lakanaa, pyyhettä. Ihan jokaisena päivänä en jaksa/muista/ehdi pyykätä, mutta jos paria päivää pidempään antaa pyykkikorien (joita on nykyään kolme, eikä edes riitä) täyttyä, käy urakka jo ylivoimaiseksi.

Ja tiskivuori, vaikkei Tredje edes tuota siihen vielä muuta kuin tuttipulloja ja vähän sosekuppeja ja lusikoita. Tätä taidan paisuttaa eniten minä itse, koska nyt äitiyslomalla tuotan tietenkin enemmän tiskiä kun lusin työssäkäyntiä enemmän kotona.

Yllättävän vähän kolmas lapsi on siis mitään muuttanut kahteen verrattuna. Ehkä eniten sen, että koko revohkan saaminen hoitoon on paaaaljon isompi ponnistus kuin aiemmin yhden tai kahden. Ja vauvan tulo taloonhan on aina muutos, mutta se ei juurikaan liity lasten määrään sinänsä. Sunnuntai-iltakin on jo vuosia tuntunut helpottavalta työleirin päätökseltä nuoruusaikojen katkeransuloisen sunnuntaihaikeuden sijaan. 😉😅

- Suzie Q


Kuva: Pixabay.

Hengähdystauko

Pahoittelut radiohiljaisuudesta. (Täs on ollut vähän kaikenlaista jyystöö.) Tähän viimeisen kymmenen päivän sisään on mahtunut liikaa tekemistä liian vähillä voimavaroilla, joten takki on vähän tyhjä ja puhti pois.

Ensin
... Miehellä kolmen päivän nuhakuumeflunssa

Sitten
... 16 aikuisen ja 2 vauvan bileet meillä kotona

Jonka jälkeen
... minulla viiden päivän kaktuskurkussaflunssa

Minkä vuoksi jätin väliin ainakin
... Yösyöttö-leffan
... jooga ja jumppatunnit
... taloyhtiön pihatalkoot

Mutta flunssan taltuttua koitti esimerkiksi
... päiväkodin syyslystit sateessa makkaroineen ja poniratsastuksineen
... Loiskis-lastenmusiikkiorkesterin keikka

Joka oli taas vähän liikaa yhteen viikonloppuun koska kotona odotti vielä urakoitavaa kuten
... noin tsiljoona läpikäytyä toppahanskaa, välikausirukkasta, sormikasta, pipoa, myssyä, kauluria, mikä mahtuu kenellekin, mitä puuttuu, mitkä jemmataan, mitä viedään mummolan kellariin...
... takkien ja kenkien talvivarastointi joka sekin alkaa olla viiden hengen huushollissa puolen päivän projekti

Ei ehkä kuulosta kovinkaan erikoiselta puuhastelulta, mutta tällä kertaa noinkin simppelit hommat ja kivat pienet ohjelmanumerot normiarjen päällä runnoivat kamelin selkää hiukan mutkalle.

Kerrankin tunnistin levon tarpeen ajoissa, vaikkakin jokseenkin viime hetkellä, eikä fiksummin ennakoiden. Eiliselle sunnuntaille kaavaillut lasagnet ystävien luona vaihtuivat koomaamiseen kotinurkissa. Se talviaikaan siirtymisen armollinen ylimääräinen tuntikin tuli tänä vuonna just oikeaan aikaan, just oikeaan päivään.

Tänään oli hyvä herätä uuteen viikkoon. Puss moi.

- Suzie Q

Normipäivä (eli todella kiinnostava kirjoitus elämästäni)

Ankka ja kilppari. Silitetty kokoon äidin omalla ajalla. Ei näin.

Osallistuin eilen puhelimitse lyhyeen yliopiston haastattelututkimukseen, jossa kartoitetaan pikkulapsiperheiden palvelutarpeita. Tutkimusryhmä kehittelee jonkunlaista digitaalista palvelukanavaa. Muiden kysymystensä ohessa haastattelija pyysi minua kuvailemaan tyypillistä päiväämme.

”Herätään kahdeksalta ja yhdeksään mennessä saadaan isommat muksut ulos ovesta kohti päiväkotia. Vauva aamupäiväunille, jonka aikana keittiön raivaus, pyykkihommia ja omia juttuja. Lounas, puuhailua vauvan kanssa. Vauva iltapäiväunille, jonka aikana kahvihetki ja lähtö kohti päiväkotia. Katastrofin hallintaa leikkeineen, ruokailuineen ja väsykiukutteluineen pari tuntia koko kolmikon kanssa. Mies kotiin. Yhteistä häröilyä, iltapuuhat ja unille.”

Tuollainen on tyypillinen kotipäiväni tällä hetkellä. Välillä kokonaisten kotipäivien sijaan on milloin mitäkin äiti-vauva-jumppaa, neuvolakäyntiä ja äitiyslomailevien kaverien treffailua. Ja näin on siis nyt, kun Tredje on viiden kuukauden ikäinen. Vielä kuukausi sitten olen luonnostellut samasta aiheesta näin:

”Päiväni nelikuisen Tredjen kanssa ovat edelleenkin sangen kotipainotteisia ja ”perushoidon” ja sylitorkkujen täyteisiä. Niinä päivinä, kun käymme jumpassa tai neuvolassa, koko päivä meneekin käytännössä liikkeelle lähtemisen yrittämiseen ja siitä palautumiseen. Aamupäivän omat kunnianhimoiset must-havet ovat hammaspesu, kahvinjuonti ja syöminen. Jos ehtii: (kerran olen ehtinyt hei!) suihku, puhtaat tiskit pois koneesta ja likaiset tilalle, pyykkikone pyörimään. Sitten loppupäivä Tredjen huoltoa eli vaipanvaihtoa, imetystä, (tylsistyneen) Tredjen viihdyttämistä, torkkualustana toimimista jne.”

...

Eikö olekin kiinnostavaa arkielämän jännittävien käänteiden tykitystä? Ei minustakaan. 😉😅 Näillä silti mennään tällä hetkellä, sillä joskus se matalin aita on ylivoimaisesti houkuttelevin!

- Suzie Q

Ostokset mallia perheenäiti

Klikkasin äsken puolipakollisen keltaisen tilauksen Stockmannilta tulemaan. Järkytyin tilausvahvistusta tutkiessani. Missä kaikki ihanat tuoksut ja turhakkeet? Bling-bling-mekot pikkujoulukauteen? Edes puolihimmeät Wolfordit kolmen pakkauksissa? Listahan on täynnä pelkkää lapsiperhekamaa!

Automme on salakavalasti vaihtunut tila-autoksi ja keittiöstä löytyy enemmän tuttipulloja kuin pinot noiria. Kenkäni ovat aina olleet ennemmin goretexit kuin korkkarit, siitä ei voi syyttää perheellistymistä. Mutta että Hullujen Päivien ostoksetkin! Ennen Hullarit tarkoitti kirjaimellisesti pientä hulluttelua: lupaa törsäillä parin päivän ajan vähän itseensä, spesiaalivaatteisiin ja ihaniin turhuuksiinkin miettimättä välttämättä jokaista hankintaa ihan loppuun asti. Ei näköjään enää.

Nyt parhaat Hullujen Päivien saaliit ovat lasten sukkia ja aluspöksyjä, pyykinpesuaineita ja miehelle duuniin kauluspaitoja. Vauvakin sai yöpukuja. Ja hei keittiö pari astiapyyhettä. Eniten rahaa meni onneksi kuohuviinilaseihin - niihin sisältyy sentään lupaus poreilevasta ajanvietosta muuallakin kuin pyykkikorin äärellä. (Vaikka voihan pyykätessäkin ottaa vähän cavaa, jos niikseen tulee..!)

Kun kaikesta arkisesta voi syyttää lapsia ja vanhemmuutta, on helppo unohtaa, että kyllä muutenkin kuin lapsia saamalla aikuistuu. Vertaan usein nykyhetkeä aikaan ennen lapsia, ja unohdan että ilmankin lapsia tässä olisi vierähtänyt viisi vuotta elämästäni. Ei se ole pitkä aika, mutta on se silti jo elämänvaihe, jossa kuuluukin tapahtua muutosta - myös ostokäyttäytymisessä.

Oikein tarkoituksella laitoin ostoskoriin mukaan myös pari meikkituotetta itselleni. Vaikka olisin keski-ikäistyvä (en sentään vielä), -luokkaistuva ja keskinkertaistuva, on minulla sentään silmät ja kulmat päässä. Noin niinkuin kerran kahdessa kuussa. Kun on joku juhlahetki. Vaikka night-out muiden mammojen kanssa. Kotiin iltakymmeneltä. Mmmmoikka.

- Suzie Q

Mitä leikittäisiin?

Uusin tulokas, "Punainen". Hän on kala.

Meillä on kaksi leikki-ikäistä, joihin mahtuu kaksi leikkijää ja kaksi hyvin erilaista tapaa leikkiä. Jos Tyty olisi ainokaiseni, ihmettelisin muiden vanhempien märinää siitä, että lapsia täytyy ”viihdyttää” tai että ne kaipaavat jatkuvasti seuraa. Tyty kun nykertelee vaikka tunninkin putkeen omaa leikkiään barbeilla, poneilla, hatchimaleilla, muovieläimillä, nukkekodin tyypeillä tai vaikka Barbapapa-palapelihahmoilla.

Välillä Tyty toivoo yhteisleikiksi prinsessa- tai kotileikkiä tai annaa-ja-elsaa. Nämä ovat maailman helpoimpia leikkejä, koska Tytylle riittää, että hengaat vieressä omia juttujasi tehden, ja muistat aina välillä kommentoida jotain rooliisi sopivaa. Kaikenlaiset pukeutumisleikit ovat myös Tytyn suosikkeja: taikuri, keiju, supersankari tai prinsessa herää henkiin parilla huivilla ja hörsylällä silmänräpäyksessä. Hän viihtyy tamineissaan pitkään ja hyörii ympäriinsä taikojaan tehden. Haluaako joku tämän lapsen hoitoon? Helpolla pääsee, noin leikkien suhteen ainakin!

Hepun leikit sen sijaan ovat sellaisia, joissa a) räjäytetään koko kämppä ja b) tarvitaan koko ajan leikkikaveria. Pojan mielikuvitus on aivan mieletön! Hän laittaa hetkessä pystyyn kaupan, ravintolan, lentokentän turvatarkastuksen, korjaamon, kalanruokintakeskuksen, kattimatikaisenkirjamyllyn tai orkesterin. Välillä leikitään lääkäriä tai päiväkotia - ja välillä tietysti Gladiaattoreita. ”Klanianttoniiiiit! Vesitaisteluun lähtevät Barbi ja Salamaaaaa”.

Leikin pystyttämiseen sisältyy valonnopea roudaus, jonka Heppu toteuttaa ennenkuin ehdit edes käsittää mihin ollaan ryhtymässä. ”Keitto” syntyy avaamalla Kimble-peli ja kaatamalla pelinappulat kattilaan. Jälkiruuaksi kymmenittäin paketeista purettuja pelikortteja leivoksia, joiden päälle on aseteltu pikkulegoja kirsikoita. Kampaajan studio löytyy jostain irroteltujen sohvatyynyjen ja pesupaikaksi viriteltyjen kattiloiden ja koristevaasin välistä. Viritelmät ovat niin övereitä, ja niitä on niin paljon ja kaikkialla, että 90% niistä ei tietenkään tule Hepun toimesta korjatuiksi pois leikin jälkeen.

Hepun leikkihommat ovat siis sangen kokonaisvaltaisia. Noin niinkuin muun perheen ja yhteisen kotimme kannalta. Tämän vuoksi yritän välillä keksiä poitsulle myös parin neliömetrin alueella pysyvää pipertelytekemistä. Joskus hän innostuu hetkeksi legorakentelusta, junaradasta tai palapeleistä - toki niissäkin puuhakaveri on toivottu. Joskus askarrellaan isosti tai pienesti, täytellään puuhakirjoja tai liimataan. Ihan mitä vaan, kunhan liimataan.

Muovailuvahalla muovailu on myös mainio esimerkki tämän kaksikon erilaisesta otteesta tekemiseen: kun Tyty pipertelee tunnin verran onnessaan eri värisiä pienen pieniä palleroita ja luikuroita asetelmaksi eteensä, Heppu runnoo möhnää viitisen minuuttia yhdeksi palloksi ja julistaa ihaillen, että tulipa hieno aikakone/suklaakakku/robotti/linna.

Tredjen lempileikki on, kun sen mahaan puhaltaa tai sille heiluttelee helistintä. Vauvat 💛😀

Miten teillä leikitään?

- Suzie Q

Joustavasti takaisin sorvin ääreen

Tämä on (ehkä) sorvi.

Parhaillaan vellovassa keskustelussa perhevapaiden uudistamisesta kinastellaan siitä, mitä on perheiden valinnanvapaus lastenhoidossa ja sukupuolten välinen tasa-arvo vanhemmuudessa. Kunpa keskityttäisiin siihen, että vauvanhoidon jälkeen paluu työelämään olisi realistinen ja sujuva, sukupuoleen katsomatta.

Viisi vuotta sitten määräaikainen työsuhteeni päättyi ensimmäisen vanhempainvapaani aikana. Se, ettei minulla ollut työpaikkaa, johon palata, toimi osittain jopa kannustimena antaa pikkusisarukselle mahdollisuus tulla pienellä ikäerolla. Logiikka meni jotakuinkin niin, että hoidetaan tämä perhehomma nyt pois alta ja haetaan sitten rauhassa töitä ja rakennetaan uraa, kun muksut on tehty.

Olin periaatteessa melko lyhyen aikaa kotona - ensin kaksin Hepun kanssa 1v4kk, kun seuraava äitiyslomani jo alkoi, ja perään kahden lapsen kanssa siihen asti, kun Tyty oli 1v3kk vanha. Kun äitiys-/vanhempain-/hoitovapaat laittaa yhteen, tuli työelämästä poissaoloaikaa kuitenkin lähes kolme vuotta yhtä pötköä.

Työn tekemisen muotoja on nykyään niin monia, että ei vakituisten työsuhteiden mallille rakennettu perhevapaajärjestelmä voi enää millään toimia. Koska minulla ei ollut työpaikkaa, johon palata, ei Mies voinut jäädä hoitovapaalle. Tämäkö on persun jonkun mielestä valinnanvapautta tai tasa-arvoa? Ei siinä kukaan mitään valinnut - ei ollut vaihtoehtoa.

Kotiin jää jumiin, jos ei ole työtä johon palata. Vaikka kuinka olisit korkeakoulutettu, tehokas ja urasuuntautunut, niin siinä vaan käy. Oli yllättävää, miten suhteellisen lyhytkin aika kotiäitinä näivetti ammatillisen itsevarmuuden pohjalukemiin. Ja kun ei ollut työsuhdetta, johon palata, oli helppo suojautua epävarmuuden tunteilta uskottelemalla itselleen, että näin on oikeastaan ihan hyvä, tässä hiekkalaatikon ja puurokattilan välissä.

Oli rankka paikka hakea töitä niin, että toisessa kainalossa oli kaksivuotias ja toisessa vauva. Rankinta siinä oli avata itsensä perheympyröistä ulkomaailmalle ja altistaa itsensä työnhakuun väistämättä liittyville haasteille ja pettymyksillekin. Piti uskaltaa vauva ja taapero kainalossa kakaista että minä haluan töihin, haastaviin töihin, itseäni motivoiviin töihin. Että vaikka olen nyt äiti, niin se ei ole pois ammatillisesta kunnianhimostani.

Olisi kiinnostavaa nähdä tilasto siitä, kuinka suuri osa naisista Suomessa, jotka pysyvät kotona lasten kanssa esimerkiksi vuotta-puoltatoista pidempään, tekevät sen omasta valinnastaan, eivätkä sen vuoksi, ettei heillä ole (mielekästä) työtä, johon palata. Onko tätä tutkittu, vai mutullako näissä mennään?

Työ on osa tavallista elämää ja itsensä elättämistä. Se ei ole mikään arvovalinta - eikä elämä ole jana, jonka toisessa päässä olisi työ ja toisessa lapset. On pahanlaatuista päänsä puskaan pistämistä jäädä kotiin muhimaan työttömänä lasten kanssa, ja perustella sitä sillä, että minä nyt priorisoin tässä lasten kanssa olemista ja minulla on vapaus valita, jos kerran niin ei oikeasti ole. Perhevapaiden uudistaminen on välttämätön askel oikeaan suuntaan - kunpa se askel harpattaisiin nyt vauhdilla!

- Suzie Q


Kuva: Pixabay

Se on elämää ja sitä todellakin riittää

Tämmöinen löytyi puhelimestani.

Kolmen alle viisivuotiaan kanssa yhteen sunnuntaipäivään mahtuu holtittoman paljon elämää. Tilanteita, tapahtumia, tunteita, kerrottuja juttuja, kysymyksiä ja vastauksia, itkuja, rähinöintejä, suukkoja, haleja. Pyyhittyjä suita, pestyjä käsiä, vaihdettuja vaippoja.

Ne jokapäiväiset viisi ateriaa valmisteluineen ja jälkisiivoineen. Selviteltyjä riitoja, komentamista, kiukkua, ylpeyttä, kannustusta, suuttumusta. Ja tänään myös muuta:

- yksi nelivuotiaan kanssa jaettu aamusuihku

- yksi koko perheen jumppa crossfitissä

- yksi vauva, joka korvasi päiväunet tänään neljillä vartin torkuilla

- kaksi (!) koneellista pestyä ja kuivattua pyykkiä

- yhdet ratkenneet puvunhousut ystävän vauvan nimiäisissä

- yksi nelivuotiaan isoveljen kolmivuotiaalle pikkusiskolleen suorittama kakkapepun pyyhkiminen, koska äiti pyysi (kyllä!)

- yhdet takapihaulkoilupuuhat, joiden jäljiltä näkyvissä enemmän muoviämpäreitä ja muuta krääsää kuin nurmikkoa

- yksi koottu ikealainen tv-tasokalustesäilytysjärjestelmähässäkkä

- kaksi (!) kertaa persikkasoseen maistatusta vauvalle

- yksi nelivuotiaan omatoimisesti itselleen ja siskolleen valmistama välipala (kaupan vispipuuroa, turkkilaista jugurttia ja omenasosetta)

- yksi vanhempien salaa syömä rocky road -jälkkärijätski

- yksi pahvilaatikoista rakennettu kirjastoauto

- yksi nelivuotiaan täyttämä, lämmittämä ja vauvalle syöttämä maitopullo

Tällaisena tavallisena sunnuntaipäivänä jo pelkkä jatkuvan vuorovaikutuksen ja erilaisten ärsykkeiden määrä on päätähuimaava. Siihen päälle touhu ja tekeminen sekä kirsikaksi kakun päälle vielä valonnopeudella vaihtuvat tunteet, niin lasten kuin vanhempienkin, niin tota juu - onhan tässä elämää isolla E:llä.

Mies menee huomenna töihin (lepäämään). Lapset menevät päiväkotiin höyryämään. Kun Tredje todellakin huomenna nukahtaa parituntisille aamupäiväunilleen, käännän katseeni kohti Hepun kanssa kokoamaani valkoisena hohtavaa Beståta, huokaisen ja hengähdän.

Päivät pitkiä, vuodet lyhyitä.

- Suzie Q

Tartu hetkeen ja muita viisauksia

Olimme sopineet Hepulle ja Tytylle arkiyökyläilyn mummolaan viime yöksi, koska Miehellä oli alkuillasta työmenoa ja Tredjellä tänään aamulla neuvola. No tietysti eilisaamuna lapset sitten olivat uhkaavasti köhäisiä - mutta äitini otti heidät hoitoon silti.

Illasta tulikin minitreffit! Syötiin sushia ja juotiin skumppapullo puoliksi. (Ai kauhee.) Mies kipaisi lähikaupasta vielä jätskiäkin. Ja tv-viihde tarjosi parastaan: Idolsia ja Napakymppiä! Tredje nukahti tavallista sopuisammin ja nukkui aamuun asti.

Nyt makaan sohvalla ja pohdin, miksi väsyttää ja päätä särkee. Haha, mullahan on krapula! Villiä menoa kotiäitityyliin - sen siitä saa kun kehtaa vähän irroitella. Ja oikein kauppisaikojen tapaan torstai-iltana. Ei olla vissiin ihan nuoria enää, ei.

Mitä opimme tästä? Torstai-ilta on ihan yhtä hyvä pieneen irtiottoon arjesta kuin viikonloppu. Hetkeen (ja kuohuviiniin) kannattaa tarttua silloin, kun siihen tarjoutuu mahdollisuus. Ja että jäätelö voittaa sushin hinta-nautinto-suhteessa ihan 6-0.

Terveisiä mummolaan, täällä jo vähän ikävöidään! Mutta ensin nukutaan päikkärit.

- Suzie Q

"Haluan taikasauvan, possuvauvan, läppärin, timantin..."

Tuttavani tekee väitöskirjatyötä liittyen "milleniaaleihin", siis nk. y-sukupolveen, työelämässä. Hän haastatteli minua - milleniaalia - kesällä aineistoaan varten, ja varsinaisesta haastattelusta keskustelumme lähti lentoon myös perhe-elämän aiheisiin. Hän, nelikymppinen perheetön mies, kuunteli silmät säihkyen, kun puhuin siitä, miten edustamani sukupolven mielestä "on ihan ok haluta kaikki".

Jaa että mitä? No me 80-luvulla syntyneet niinku meinataan että kyllä me voidaan saada unelmiemme perhe-elämä, nousujohteinen ja antoisa työ, rikas ja rakas vapaa-aika elämyksineen ja ystävineen, omaa aikaa itsestämme huolehtimiseen ja itsemme kehittämiseen ja ehkä vielä jotain muutakin, mitä nyt kukin sattuu haluamaan. Ei ehkä ihan kaikkea samaan aikaan, mutta jotain sinne päin kuitenkin. Eikä meitä edes hävetä.

Tottakai perälauta vuotaa jostain aina. Vauva valvottaa, töitä ei löydy. Yksi ilta ystäville ja loppuviikko valvomisen paikkailua. Liikaa töitä, lapset sairastaa. Valitsenko jumppatunnin vai perheen ruokaostokset? Lyhennetäänkö lainaa vai päästäänkö lomamatkalle?

En tarkoita, että kaikkea pitää haluta nyt ja heti. Ja olla jotenkin onneton, jos ei kaikkea "saa". Mutta se asenne, vanhemmilta sukupolvilta vähän piiloteltavakin häpeilemättömyys, halu ottaa elämästä irti niin paljon kuin saa, eikä tyytyä asetettuihin raameihin, se on täällä jossain pohjalla.

Katselen ihaillen, kun tuntemani ihmiset laittavat uuden vaihteen silmään elämässään ja hyppäävät tuntemattomaan. Jollekin se merkitsee työpaikan vaihtoa, toiselle avioeroa, kolmannelle muuttoa uudelle paikkakunnalle ja neljännelle lasten kanssa kotiin jäämistä. On ok haluta muutosta, tavoitella uutta, rakentaa itselleen ja rakkailleen parempaa. Ei tarvitse jäädä ja tyytyä.

Ymmärrän kyllä, että tässä puhuu etuoikeutetun ääni. Koulutetun, taloudellisesti perusturvatun, terveen ja onnekkaankin ihmisen ääni. Mutta mitä sitä häpeilemään, koska siitähän juuri on kyse: eikö täyttä kiitollisuutta elämänsä eväistä ole eniten se, että lataa täydet panokset kehiin joka rintamalla ja nauttii kyydistä?

Häh? Yritän varmaan sanoa, että haluaisin jo vauvakuplasta takaisin työelämään, ja silti nauttia täysillä pikkulapsiarjesta, parisuhteesta, ystävistä, kaikesta. Aion onnistua! Tässä on vajaa vuosi aikaa punoa juonia ennen tulikastetta.

- Suzie Q

Eat your veggies

Katso internet! Meidän jääkaapin sisältöä!

Ostan yleensä runsaasti erilaisia vihanneksia, juureksia ja hedelmiä. Niistä kaikki, jotka laitetaan jääkaapin alimpaan vihanneslokeroon, unohtuvat ja homehtuvat niille sijoilleen. Erityismaininta parsakaaleille, joita ei koskaan syödä vihreinä ja tuoreina. Tsempparipiste avocadoille, joista maksetaan maltaita ja ne syödään puolimätinä. Ja voittajamerkki myöskin kesäkurpitsoille, jotka käytetään vasta niiden muututtua puiseviksi ja päistä mätäneviksi. 

Liian usein kasvikset siis unohtuvat jääkaappimme uumeniin, ja lautaselle päätyy pelkkiä iänikuisia kurkkutikkuja. Väitän, että meillä koko perhe kyllä söisi hedelmiä ja vihanneksia hyvällä halulla, jos niitä olisi jatkuvasti helposti ja kätevästi saatavilla. Näin eräällä Instagram-tilillä niin inspiroivan kuvan tuoreita kasviksia pursuilevasta jääkaapista, että hurahdin päätin tavoitella samaa. 

Ostin noita läpinäkyviä rasioita Ikeasta, jotta kasvikset näyttää kivoilta yhdellä silmäyksellä näkee, mitä missäkin purkissa on. Sisällytin seuraaviin ruokaostoksiin kilokaupalla vihreää, ja varasin aikaa koko satsin pilkkomiselle samantien, kun olin purkanut ostokset. Hikinen urakka, etenkin kun homma keskeytyy jatkuvasti vauvan hoito- ja viihdytysoperaatioiden takia. Mutta ta-daa: kun jääkaappi on himomarttailun päätteeksi täynnä kasviksia ja hedelmiä koko viikoksi, on voittajaolo aivan taattu. 

Olikos se seitsemän viikkoa, jonka verran uutta asiaa täytyy tehdä, ennen kuin siitä muodostuu rutiini? No, meidän ruokakunta kokeilee tätä nyt jo neljättä viikkoa ja hyvin on toiminut. Kolme viikkoa enää ja sitten ne porkkanat, kurkut, kukkakaalit, paprikat, parsakaalit, kiivit ja nektariinit varmaan peseytyvät, kuoriutuvat ja pilkkoutuvat itsestään purkkeihinsa.

Minä diggaan! Tyty ei edelleenkään syö kuin kurkkua. 

- Suzie Q

Kaksin yhden lapsen kanssa

Kävin Hepun kanssa poliiseja ihmettelemässä, ihan kahdestaan.

Heppu sai valita, mitä haluaisi tehdä Miehen kanssa tänään. Poika valitsi uimahallireissun ja sushia ruuaksi. Tyty pääsee seuraavana lauantaina omalle isi-reissulleen. Hänkin valitsi (tietysti) uimahallin, mutta ruuaksi (tietysti) lihapullia ja ranskalaisia.

Puolentoista vuoden ikäero on johtanut vähän väistämättäkin siihen, että tämä kaksikko on aina kulkenut ja yhä kulkee yhtenä yksikkönä kaikkialle. Miksi turhaan keksiä ”omia” juttuja, kun lasten intressit ovat niin yhtenevät vielä tässä vaiheessa? On toki muitakin syitä kuin pieni ikäero ja käytännön helppous: Heppu ja Tyty haluavat aina tehdä kaiken yhdessä. Kun esimerkiksi molempien kummit yrittävät välillä järjestää ”omaa kivaa” kummilapselleen, kummilapsen hartain toive kuuluu, että ”saako sisko/velikin tulla mukaan”.

Nyt lasten kasvaessa voisi välillä kiinnittää huomiota siihenkin, että minulla ja Miehellä kummallakin olisi välillä jokaisen lapsen kanssa kahdenkeskistä aikaa. Ehkä he eivät ole osanneet kaivata sitä, koska eivät tiedä mistä ovat jääneet paitsi? Enkä tarkoita mitään ”laatuaikaa”, vaan ihan vaan arkista hengailua.

Kahdenkeskisen ajan ei tietenkään tarvitse olla uimahallireissuja tai sushiravintolassa käyntejä. Junarataleikki tai kirjanlukukin riittää. Tai yhteinen kokkailu tai keinuminen. Mutta välillä tekee hyvää hypätä niihin speedoihinkin. Ja Tyty ei tykkää sushista, joten siksi pääsee halvemmalla helpommalla, kun vie nigirien ääreen pelkästään Hepun.

Heppu ja Mies kyllä pyöräilevät välillä kaksistaan lähikauppaan, koska Tytyn pyöräily on vielä… noh… hiukan työlästä. Minä otan Hepun välillä seuraksi omille kauppakäynneilleni, koska Tytyn kanssa kaupassakäynti on vielä… noh… hiukan raskasta. Tai ainakin uhmantäyteistä ja hasardia.

Me viihdymme useimmiten koko porukka hyvin yhdessä - myös siksi, että se on minulle ja Miehelle yhteistä aikaa. Tällä mennään, niin kauan kuin se toimii. Luulen nimittäin, että meillä on joka tapauksessa useamman vuoden syventävät pakko-opinnot vielä edessä siinä, miten aikaa ja huomiota riittäisi tasapuolisesti jokaiselle lapselle. Sitä ehtii opetella.

- Suzie Q

Pari sanaa multi-tääskingistä

Kyllä, on yhä trendikästä multitääskää. Koska ei se vaan toimi, että oikeasti keskittyisi tekemään vain yhden asian kerrallaan. Kyseessä on aito arjen moniottelu!

Sitä ei lasketa multitääskiksi, että imettää vauvaa / leikkii lapsen kanssa, juo kahvia ja räplää samalla kännykkää vilkuillen toisella silmällä telkkaria. Mutta seuraavanlainen toiminta on kyllä jo ihan sitäitteään:

Taso 1:
Imetät rimpuilevaa vauvaa, luet uhmikselle samalla kirjaa. Jätät vauvan uhmiksen syliin ja singahdat pyyhkimään neljäveen kakkapepun vessaan. Palaat ja jatkat syöttöä ja kirjaa siitä mihin jäit. Käyt aina välillä vauvan kanssa yläkerrassa auttamassa veskihommat finalisoinutta neljäveetä eteenpäin tietokonepelissä.

Hitsi, ruoka-aikahan alkaa jo lähestyä. Alat paketoida vauvaa rintareppuun päästäksesi kokkaamaan.

Taso 2:
Teet ruokaa keittiössä hytkytellen samalla vauvaa rintarepussa uneen. Samalla availet pöydän ääressä askarteleville muksuille muovailuvahapurkkeja ja kaivelet kovettuneita vahoja purkkien pohjilta. Välillä tyhjennät tiskikonetta, kaadat höyryäviä pastavesiä pois, täytät tiskikonetta ja pyörittelet niitä kovettuneita muovailuvahaklönttejä pehmeämmiksi. Bonarina käyt itse pissalla vauva edelleen rintarepussa.

Taso 3:
Muovailuvahalystien poisraivaamisen ja ruokailun jälkeen keksit alfamutsipäissäsi vielä, että nytpä lähdetäänkin pihalle leikkimään. Kun kaikilla on lenkkarit jalassa, hupparit tikissä ja lippikset ojossa, avaat oven huomataksesi, että ulkona sataa kaatamalla. Olisi kannattanut avata ne kaihtimet jo etukäteen.

Kaikki edelliset esimerkit perustuvat tositapahtumiin. Niitä toteutettaessa ei vahingoitettu floraa, faunaa eikä ketään lapsenkaltaisia. Tältä kaikelta välttyy a) heittämällä pakastepizzan uuniin, b) laittamalla pipsapossun pyörimään ja c) antamalla vauvalle pullomaidot.

Aijoo, paitsi vessahommat. Opetelkoot jo itse pyyhkimään.

- Suzie Q

Kroppa kuntoon raskauden jälkeen

Äidille hiki, vauvalle uni.

En ole mikään fitness-mamma, mutta haluan olla toimintakykyinen ja kivuton. Jos aiemmin kroppamurheet keskittyivät ulkonäköön, niin nyt ne kyllä pyörivät särkyjen ympärillä. Makselen nyt velkoja loppuraskauden liikkumattomuudestani ja näistä Tredjen ensikuukausien imetysmaratoneista. Selkää särkee, lonkkaa jomottaa. Keskivartalo on täyttä höttöä vailla mitään tukea. Pakko tehdä jotain!

Viime viikolla alkoi tutulla crossfit-salilla äiti-vauva-jumppatunti, jota vetää (ihana ja osaava) valmentaja, joka on itsekin yksivuotiaan äiti, ja siksi ymmärtää ”mammajumpan” lähtökohdat. Siellä me äidit kuulkaa nyt punnerretaan ja kyykätään vauvojen toimiessa lisäpainoina tai köllötellessä leikkimatolla ja nukkuessa. Crossfithan on ihan parasta liikuntaa kelle tahansa monipuolisuutensa takia, ja haaveilen löytäväni tieni vielä omiinkin treeneihin boksille taas uudestaan. Mieskin on ihan hurahtanut wodeihinsa, ja ne runnotaan kalenteriin vaikka väkisin, koska häntä vuosia piinanneet selkäkivut pysyvät crossfitin myötä poissa (!).

Lisäksi perheellisiä hemmotellaan samalla salilla viikonloppuisin myös perhejumpalla, eli koko perheen crossfit-treenillä. Viime sunnuntaina Heppu ja Tyty pomppivat kanihyppyjä, möyrivät karhukävelyä, roikkuivat renkaissa ja köysissä, kiipeilivät puolapuissa ja puubokseilla, kun itse tahkosin burpeita ja rengassoutuja hiki päässä. Tredje möllötteli tyytyväisenä turvakaukalossaan ja ihmetteli ympäröivää vilinää.

Oma asenne liikuntaan vauva-aikana pitää olla sellainen, että on valmis tarttumaan pieniinkiin treenimahdollisuuksiin ja tekemään edes jotain silloin, kun voi. Se on vaikeaa, jos on tottunut siihen, että jumppa on omaa aikaa ns. täydellisissä olosuhteissa, eikä mikään muu kuin alusta loppuun laadukkaasti tehty jumppa ole hyvä suoritus. Haloo. Tuolla logiikalla pikkulapsiaikana ei tule liikuttua ollenkaan.

Vauvajumpan vetäjä sanoi tämän niin hyvin: tehdään kunnolla se, mitä voidaan vallitsevissa olosuhteissa. Eli ei jäädä sohvalle makaamaan odottelemaan sitä täydellistä maailmaa, jossa vihdoin olisi liikunnan aika. Tätä siis yritän opetella! Vaikka yhä parin seuraavankin vuoden ykköstreeni onkin crossfit-tyyliin ”Lapsiperhe-elämä - AMRAP - For quality and minimum rest”.

- Suzie Q

ps. Äitiyslomalaisille tuputetaan aina vaunulenkkeilyä. Joo. Vaunulenkit ovat tällä hetkellä pelkkä haave, sillä Tredje ei todellakaan viihdy vaunukopan pohjalla. Ehkä tilanne muuttuu viimeistään sitten, kun kopan voi vaihtaa kallistettavaan istuinosaan.