Kuulumisia ja lopun ajan tunnelmia

Saa suorittaa!

Huhtikuu, vaikkei ulkona siltä näytä! Lumesta huolimatta kurahousuralli on kuumimmillaan meidänkin perheessä. Tiedäthän sen hiekkaisen tunteen jalkapohjien alla suihkussa käydessä, kun ne kurakamppeista kaakeleille ropisseet muruset löytävät uudestaan ja uudestaan tiensä just sun varpaisiin? Vähän niinkuin Kanarian hiekat. Ihan just melkein.

Pääsiäinen tuli ja meni. Lapset fiilistelivät virpomisvitsojen askartelulla ja mättivät parissa päivässä läkähdyttävän määrän suklaamunia. Kotilähiöömme saapui pääsiäissunnuntaina myös sirkus, johon muksut pääsivät Isoäidin kanssa. Aitiopaikat ja 2 euron poniratsastus väliajalla. Klassikot eivät vissiin vanhene!

Perheen sisäinen läpsystä vaihto lähenee. Maanantaina Mies jää kotiin Tredjeä hoitamaan ja minä suuntaan töihin. Olen erittäin valmis töihin menoon, mutta viime hetken paniikki luonnollisesti nostaa tällä hetkellä päätään. Tredje tuntuu suunnilleen nelikuiselta avuttomalta äidissä roikkujalta ja työmatkoihin päivittäin kuluva aika ahdistaa. Katoaako vähäinenkin oma aikani lopullisesti? Ja mitä mä laitan päälle??

Totta puhuen on siis todella huojentavaa päästä töihin. Vaikka kuinka olisi meidän "viimeinen vauva" kyseessä, ja vaikka kuinka kaipaisin yksittäiviä juttuja mammalomameiningistä. Tiedän myös olevani parempi äiti kaikille lapsilleni, kun saan nyt arkilounaat aikuisseurassa ammatillisen palan identiteettiäni taas takaisin.

Uskon myös, että meidän perheelle on iso asia, että Mies jää melkein puoleksi vuodeksi kotiin. Mitään uutta ja ihmeellistä tässä arkitohinassa tuskin Miehelle on, mutta minä saan sen kokemuksen, että tienaan vuorostani massit ja hän pesee pyykit. Paitsi ne kryptiset 30 asteessa pestävät naisten neuleet ja muut "epäilyttävät" tietysti.

Tänään ulkona on sumuista ja minä kahlaan läpi kirppiskasseja. Huomenna viimeinen vauvamuskari Tredjen kanssa, lopuksi lounas mammojen kanssa, latte mukaan ja kävellen kotiin. Sitten se on taputeltu: äitiys-/vanhempain-/perhevapaiden urani. Aikamoista.

- Suzie Q

Joustavasti takaisin sorvin ääreen

Tämä on (ehkä) sorvi.

Parhaillaan vellovassa keskustelussa perhevapaiden uudistamisesta kinastellaan siitä, mitä on perheiden valinnanvapaus lastenhoidossa ja sukupuolten välinen tasa-arvo vanhemmuudessa. Kunpa keskityttäisiin siihen, että vauvanhoidon jälkeen paluu työelämään olisi realistinen ja sujuva, sukupuoleen katsomatta.

Viisi vuotta sitten määräaikainen työsuhteeni päättyi ensimmäisen vanhempainvapaani aikana. Se, ettei minulla ollut työpaikkaa, johon palata, toimi osittain jopa kannustimena antaa pikkusisarukselle mahdollisuus tulla pienellä ikäerolla. Logiikka meni jotakuinkin niin, että hoidetaan tämä perhehomma nyt pois alta ja haetaan sitten rauhassa töitä ja rakennetaan uraa, kun muksut on tehty.

Olin periaatteessa melko lyhyen aikaa kotona - ensin kaksin Hepun kanssa 1v4kk, kun seuraava äitiyslomani jo alkoi, ja perään kahden lapsen kanssa siihen asti, kun Tyty oli 1v3kk vanha. Kun äitiys-/vanhempain-/hoitovapaat laittaa yhteen, tuli työelämästä poissaoloaikaa kuitenkin lähes kolme vuotta yhtä pötköä.

Työn tekemisen muotoja on nykyään niin monia, että ei vakituisten työsuhteiden mallille rakennettu perhevapaajärjestelmä voi enää millään toimia. Koska minulla ei ollut työpaikkaa, johon palata, ei Mies voinut jäädä hoitovapaalle. Tämäkö on persun jonkun mielestä valinnanvapautta tai tasa-arvoa? Ei siinä kukaan mitään valinnut - ei ollut vaihtoehtoa.

Kotiin jää jumiin, jos ei ole työtä johon palata. Vaikka kuinka olisit korkeakoulutettu, tehokas ja urasuuntautunut, niin siinä vaan käy. Oli yllättävää, miten suhteellisen lyhytkin aika kotiäitinä näivetti ammatillisen itsevarmuuden pohjalukemiin. Ja kun ei ollut työsuhdetta, johon palata, oli helppo suojautua epävarmuuden tunteilta uskottelemalla itselleen, että näin on oikeastaan ihan hyvä, tässä hiekkalaatikon ja puurokattilan välissä.

Oli rankka paikka hakea töitä niin, että toisessa kainalossa oli kaksivuotias ja toisessa vauva. Rankinta siinä oli avata itsensä perheympyröistä ulkomaailmalle ja altistaa itsensä työnhakuun väistämättä liittyville haasteille ja pettymyksillekin. Piti uskaltaa vauva ja taapero kainalossa kakaista että minä haluan töihin, haastaviin töihin, itseäni motivoiviin töihin. Että vaikka olen nyt äiti, niin se ei ole pois ammatillisesta kunnianhimostani.

Olisi kiinnostavaa nähdä tilasto siitä, kuinka suuri osa naisista Suomessa, jotka pysyvät kotona lasten kanssa esimerkiksi vuotta-puoltatoista pidempään, tekevät sen omasta valinnastaan, eivätkä sen vuoksi, ettei heillä ole (mielekästä) työtä, johon palata. Onko tätä tutkittu, vai mutullako näissä mennään?

Työ on osa tavallista elämää ja itsensä elättämistä. Se ei ole mikään arvovalinta - eikä elämä ole jana, jonka toisessa päässä olisi työ ja toisessa lapset. On pahanlaatuista päänsä puskaan pistämistä jäädä kotiin muhimaan työttömänä lasten kanssa, ja perustella sitä sillä, että minä nyt priorisoin tässä lasten kanssa olemista ja minulla on vapaus valita, jos kerran niin ei oikeasti ole. Perhevapaiden uudistaminen on välttämätön askel oikeaan suuntaan - kunpa se askel harpattaisiin nyt vauhdilla!

- Suzie Q


Kuva: Pixabay

Oodi siipalle (koska mulla on niin ihana mies)

Kuinka imelää olisi blogata oman puolison ihanuudesta? Kokeillaan. Lomalla ehtii nimittäin ihastella Miehenkin toimintaa taas ihan uusin silmin. Hän on läheisin ystäväni, rakkauteni, peruskallioni ja kivijalkani - sekä kolmen lapseni isä, jonka kanssa tätä täyteenahdettua elämänvaihetta on hyvä pyörittää.

Tyyppi, jolla oli vuosia sitten vain pari mukavuusaluetta, (ja ne eivät todellakaan olleet kokkaus ja kodinhoito) pongahtelee nykyään suvereenisti roolista toiseen kuin mikäkin larppaaja. En tarkoita, että sujuva arkikameleonttius olisi ihmisen tärkein mitta, mutta kyllä se meidän yhteiseloamme ja perhe-elämää kummasti helpottaa, että olemiset ja tekemiset menevät vanhemmilla joustavasti limittäin. Ettei perheenpyörityksessä ole erikseen äidin ja isin juttuja, vaan suurin osa niistä on tarvittaessa kummankin hoidettavissa.

Mies kokkaa, leikkii, korjaa, pussaa, siivoaa, halaa ja kylvettää. Hän vaihtaa vaipat, pyyhkii pyllyt, sovittelee riidat, sanoittaa tunnemyrskyt, pumppaa pyörän renkaat, pukee Barbeille vaatteet ja soittaa kitaraa. Treenaa usein boksilla ja välillä korkkaa kaljan, mutta silti ehtii tuon kaiken.

Tiskit fifty-fifty. Pyykkirumbakin puoliksi - pesut enemmän minun heiniä, kuivien lajittelu ja viikkaus kaappeihin enemmän Miehen nakki. Lasten leikki-, peli- ja riehukaverina Mies on paljon minua enemmän, ja hän hoitaa lasten iltatoimet hammaspesuineen, iltapisuineen ja kirjanlukuineen. Läpsystä vaihto toimii tarvittaessa asiassa kuin asiassa. Harmi, ettei miehet voi imettää. Enkä minä soita kitaraa.

Mites metatyöt? No minä pyöritän kalenteria, buukkaan yökylät ja neuvolat. Hoidan lastenvaate- ja -varusterumban. Mies hoitaa pääsääntöisesti päiväkotikontaktit vasu-keskustelujen buukkauksineen ja retkipäivien muistamisineen. Mä kyllä teen eväät.

Yksi vakava puute Miehen taitoarsenaalissa on. Se ei osaa millään laittaa alkeellisiakaan pinnejä tai pampuloita Tytyn tukkaan. Nyt kun tyttäriä on Tredjen myötä toinenkin, lienee iskän syytä ottaa tuokin taito haltuun.

Tämä on vain se perheenisäosuus Miehestä - lisäksi hän on hyvä työssään, ihana aviomies ja pidetty kaveri. Eiks ookkin ärsyttävää? Jotkut ilmeisesti vaan on tuollaisia.

...

Kirjoitukseni piti käsitellä lähinnä joustavaa työnjakoamme vanhempina ja päättyä tähän. Muu on yksityisempää ja kuuluu meille kahdelle. Mutta on pakko vielä kertoa, mitä on arjen rakkaus just nyt, kun elämää on niin paljon tungettuna tähän yhteen hetkeen, näihin intensiivisiin vuosiin.

Hän tuo voileivät ja murokulhon sänkyyn, kun itse jumitan vauvaa syöttämässä. Pelaa kanssani kännykällä pöljää sanapeliä siksi, että tietää minun tykkäävän siitä. Hän jaksaa kehua meikitöntä naamaani ja tuulen sekoittamaa tukkaani. Silittää yhä just oikealla tavalla, just oikealla hetkellä vaikka itse tunnen vielä oloni vieraaksi, löllöksi ja ryhdittömäksi.

"Kaikki järjestyy." "Anna mä hoidan."

Hän hakisi vaikka kuun taivaalta, jos minä tai lapset sitä tarvittaisiin. Ihana Mies.

- Suzie Q

Kun tohtori kysyy, että mitä sais olla

Kävin tänään pakollisessa synnytyksen jälkitarkastuksessa neuvolalääkärin vastaanotolla. Mielestäni on nerokas systeemi, että vanhempainpäivärahaa ei aleta maksaa ennen kuin synnyttänyt äiti on käynyt kyseisessä tarkastuksessa. Erinomainen porkkana tsekkaukseen patistamiseksi! Luulen, että aika monelta meistä jäisi tuo käynti muuten hoitamatta, koska oma fokus on niin vahvasti vauvassa eikä omassa alapäässä hyvinvoinnissa.

Jossain määrin jälkitarkastus on klassisesti myös green card aviollisiin velvollisuuksiin. (Hei äiti!) Kellekään ei varmaan tule shokkina, miten lapsia tulee ja etenkin miten niitä ei tule. Silti ehkäisy on aihe, josta puhutaan tyttökaverien kesken paljon, mutta julkisesti vähän. Minusta oikeastaan kaikki ehkäisymenetelmät ovat jollain tavalla susia tai ainakin ongelmallisia. Eniten vaihtoehdoissa kyrsii se, että kondomia lukuunottamatta ne kajoavat ensisijaisesti naisen kroppaan.

Ehkäisyn pitäisi olla tasavertaisesti molempien sukupuolten agendalla, mutta silti ensisijaisesti naiset joutuvat painimaan elämästään vuosikymmeniä hankalien sivuvaikutusten tai ainakin jatkuvan huolehtimisen kanssa. Neuvolalääkäri kirjoittaa jälkitarkastuksessa auliisti niin pilleri- kuin kierukkareseptejään - etenkin kolmen lapsen äidille 😆 - mutta koko ehkäisykeskustelu on mielestäni älytön käytäväksi tuossa tilanteessa, jossa miehet loistavat poissaolollaan.

Mikseivät miesten ehkäisymenetelmät kehity nopeammin? Koska niiden kehittäminen ei ole miesten edun mukaista, väitän minä. Jos niitä olisi, miesparathan joutuisivat niitä käyttämään. Terveisiä telaketjuilta, mutta jahka jokin kierukan kaltainen keksitään viritellä miehen vehkeisiin tai ladata miesten kropat ja mielet sekaisin hormoneista, aletaan varmasti pikavauhtia keksiä parempia ja sivuvaikutuksiltaan harmittomampia ehkäisymenetelmiä. Niitä odotellessa.

- Suzie Q