Kuulumisia ja lopun ajan tunnelmia

Saa suorittaa!

Huhtikuu, vaikkei ulkona siltä näytä! Lumesta huolimatta kurahousuralli on kuumimmillaan meidänkin perheessä. Tiedäthän sen hiekkaisen tunteen jalkapohjien alla suihkussa käydessä, kun ne kurakamppeista kaakeleille ropisseet muruset löytävät uudestaan ja uudestaan tiensä just sun varpaisiin? Vähän niinkuin Kanarian hiekat. Ihan just melkein.

Pääsiäinen tuli ja meni. Lapset fiilistelivät virpomisvitsojen askartelulla ja mättivät parissa päivässä läkähdyttävän määrän suklaamunia. Kotilähiöömme saapui pääsiäissunnuntaina myös sirkus, johon muksut pääsivät Isoäidin kanssa. Aitiopaikat ja 2 euron poniratsastus väliajalla. Klassikot eivät vissiin vanhene!

Perheen sisäinen läpsystä vaihto lähenee. Maanantaina Mies jää kotiin Tredjeä hoitamaan ja minä suuntaan töihin. Olen erittäin valmis töihin menoon, mutta viime hetken paniikki luonnollisesti nostaa tällä hetkellä päätään. Tredje tuntuu suunnilleen nelikuiselta avuttomalta äidissä roikkujalta ja työmatkoihin päivittäin kuluva aika ahdistaa. Katoaako vähäinenkin oma aikani lopullisesti? Ja mitä mä laitan päälle??

Totta puhuen on siis todella huojentavaa päästä töihin. Vaikka kuinka olisi meidän "viimeinen vauva" kyseessä, ja vaikka kuinka kaipaisin yksittäiviä juttuja mammalomameiningistä. Tiedän myös olevani parempi äiti kaikille lapsilleni, kun saan nyt arkilounaat aikuisseurassa ammatillisen palan identiteettiäni taas takaisin.

Uskon myös, että meidän perheelle on iso asia, että Mies jää melkein puoleksi vuodeksi kotiin. Mitään uutta ja ihmeellistä tässä arkitohinassa tuskin Miehelle on, mutta minä saan sen kokemuksen, että tienaan vuorostani massit ja hän pesee pyykit. Paitsi ne kryptiset 30 asteessa pestävät naisten neuleet ja muut "epäilyttävät" tietysti.

Tänään ulkona on sumuista ja minä kahlaan läpi kirppiskasseja. Huomenna viimeinen vauvamuskari Tredjen kanssa, lopuksi lounas mammojen kanssa, latte mukaan ja kävellen kotiin. Sitten se on taputeltu: äitiys-/vanhempain-/perhevapaiden urani. Aikamoista.

- Suzie Q

Mitä näitä harrastuksia nyt olikaan

Heppu askarteli meille "harrastuskortit". Keltaisille pahviläpysköille ilmestyi kunkin perheenjäsenen nimi, alle suuri sydän ja teksti, mitä kyseinen henkilö tykkää harrastaa. Tältä pojan hengentuotos näytti:

Heppu: rumpujen soittaminen ja laulu
Tyty: tanssi ja laulu
Tredje: ryömiminen ja konttaminen
Isi: jumppaaminen
Äiti: hoitaa Tredjeä

Niinpä niin. Että mitäs mä niinkun juuri kirjoitinkaan siitä omasta elämästä ja identiteetistä ja muusta höpöhöpöstä...? Kyllä - lapsen suusta (tai kynästä) kuulee valitettavan usein totuuden.

Toki menin mielessäni heti puolustuskannalle, että kyllähän mä joskus vähän auttelen partiossa. Ja melkein kerran kuussa raahaudun joogaankin! Ja kyllä kavereiden kanssa whatsappaaminenkin voidaan laskea harrastukseksi, ja lastenkirppiksellä luuhaaminen ajan tappamiseksi ainakin on harrastus... Tai tämä blogi! Mutta ei ilmeisesti viisivuotiaan harrastuskorttiin asti yltävä harrastus.

Tästä suivaantuneena olen nyt asettanut itselleni tavoitteeksi, että viimeistään kesään mennessä Heppu kirjoittaa spontaanisti minulle ihan erilaisen harrastuskortin. Äitikin nimittäin haluaa jumpata. Ja vaikka laulaa. Tai soittaa ehkä rumpuja? Äiti ei vaan just nyt enää muista, miten pääsee alkuun.

Mites sun harrastuskortti?

- Suzie Q


Kuva: Pixabay.

Yli pyykkivuorten, läpi lasikattojen

Hei kanssamutsi - milloin viimeksi otit aikaa omiin juttuihisi tai keskityit ihan vain itseesi? Näin naistenpäivän kunniaksi on oikea hetki muistuttaa mieleeni, että naiseuteni, persoonani ja elämäni on muutakin kuin äitiyttä. Tässä kolmen alle 6-vuotiaan kanssa päiviä ja öitä jakaessa vanhemmuus lipsahtaa helposti katkeamattomaksi suorittamiseksi ja olemisen ja tekemisen ainoaksi sisällöksi.

Haluan että lapseni näkevät minussa kuinka siistiä on olla aikuinen nainen. En halua antaa heidän kasvaessaan esimerkkiä, että aikuisuus tai äitiys tarkoittaisi kotona raatamista ja 24/7 muiden palvelemista, lopulta helposti jopa uhrautumista. Aikuisuuden, aikuisen elämän ja aikuisena olemisen kuuluu olla lapsillekin kiinnostavaa ja houkuttelevaa - jotta hekin haluaisivat kasvaa aikuisiksi omine kiinnostuksen kohteineen, aikuisiksi jotka huolehtivat omista rajoistaan ja hyvinvoinnistaan. Miksi he muuten haluaisivat kasvaa isoiksi ja ylipäänsä innostua elämästä?

Poikkeuksen itsenäiseen aikuisuuteen ja "oman elämän" priorisointiin tekee vauva- ja pikkulapsiaika, jolloin äitinä jatkuvaa henkistä ja fyysistä läsnäoloa on vaikeampi vältellä. Pienet tyypit tarvitsevat meitä, ja tarpeita riittää välillä joka minuutille, limittäin ja lomittain. Silti ainakin viisivuotiaalle Hepulle olen alkanut vetää reippaastikin rajoja, että ”tämä on äidin juttu, teen tätä nyt oman aikani ja sitten on sinun leikkisi aika”.

Viime lauantaina tapasin rakkaita ystäviäni ruuan ja viinin merkeissä. Supernaisia. Ihmisiä, joiden seurassa sai sanoa ääneen sen, että joskus perhe-elämä tuntuu pelkältä suurelta larppaukselta: roolipeliltä, jossa hyörin ja pyörin ja kärpäsenä katosta katselen, että ihan kuin tuo olisin minä joka tuolla lastensa keskellä touhuilee. Minä?

Korkkarit kattoon, tää ilta on meille 

Mun sielunsiskoille, supernaisille 

Laseissa kuohuvaa, silmissä kultaa 

Ja auringonnousuun on ikuisuus aikaa

(san. Iisa Pykäri)

- Suzie Q


Kuva: Pixabay.

Vain yhden tunnin tähden

Elämä pienten lasten ja vauvan kanssa on niin intensiivistä, ettei rutiinien ja yleisen sekamelskan keskellä rämpiessä aina näe seuraavaa iltapuuroa pidemmälle. Viimeiset kolme viikkoa ovat menneet omalta osaltani sairastaessa - eilen oli ensimmäinen päivä, kun kurkkukipu vihdoin alkoi hellittää ja olo oli hetkittäin jopa normaali. Kun elämä on useamman viikon ajan lähinnä selviytymistä tilanteesta ja päivästä toiseen, unohtaa että tilaa muullekin kuin lapsille ja perheelle oikeasti lopulta on.

Olin lupautunut eilen yhden tunnin ajaksi vapaaehtoishommiin eli apuriksi partiolippukuntani sudenpentulauman laumailtaa vetämään. Yksi tunti. Ei kuulosta paljolta, eikä sitä olekaan, mutta käsittämättömän paljon säätämistä ja järjestelyä tuollaisen yksittäisen tunninkin irroittaminen pikkulapsiperheen arjessa vaatii. Jo se, että jonkinlainen oma elämä kuten semisäännöllinen liikunta, puhumattakaan satunnaisista kampaajakäynneistä tai ystävien tapaamisista, onnistuu edes joskus, vaatii äärimmäistä kalenterijumppaa ja tukijoukkoja. Mikään "ylimääräinen" ei yleensä mahdu agendalle, mutta nyt oli mahduttava. Lupaus on lupaus.

Päivällä ehdin jo ajatella, että onko tässä mitään järkeä. Että Mies yrittää kiiruhtaa överiaikaisin töistä kotiin, jotta ehdin ajoissa partiokololle. Tredjen päiväunet menivät räkäisyyden ja pakkasen ja planeettojen virheasentojen takia munilleen. Oma olonikin oli iltaa kohti yhä mallia toipilas, ja mietin että olenko hullu laittaessani viimeiset energianrippeeni muualle kuin kotinurkkiin. Muistin yhtäkkiä, että kauppatilauskin on tehty ja toimitus tulossa juuri samaan aikaan kuin partiohommaa pitäisi olla hoitamassa. Olin jo luovuttamassa, kun tilanne kääntyikin ympäri, sillä äitini menot olivat peruuntuneet ja hän tarjoutui ottamaan koko lapsikolmikon pariksi tunniksi heille hoitoon. 

Säätöä, märinää, rään pyyhkimistä, isommat lapset päiväkodista ja koko troikka mummolaan. Kävelin lumisateessa puolisen kilometriä partiokololle ja innostuin, kuten aina partiossa. Opin hetkessä yhdentoista uuden pienen partiokaverini nimet. Ihmettelin, kuinka isoilta 9-vuotiaat sudenpennut tuntuvatkaan, kun omassa arjessani pyörii vain alle kouluikäisiä! Pohdimme yhdessä talvisia vaaratilanteita ja kertasimme niissä tarvittavia ensiaputaitoja. Laumaillan jälkeen hipsuttelin puolijuoksua samaa lumista reittiä takaisin mummolaan, jossa tiesin erityisesti Tredjen jo odottelevan kotiin- ja uneenpääsyä.

Väsymystä raivoava Tyty, pikkusiskoa tahallaan ärsyttävä Heppu ja turvakaukalossaan ulvova Tredje kyydissäni kotiin tultua ajattelin, että onneksi pääsin ja onneksi menin. En tiedä oliko se ne yksin kävellyt ihanat puolikilometriset - ei vaunuja, ei ketään huolehdittavana - vai pieni pala entistä partiontäyttämää omaa elämää, vai ehkä pelkkä kolmen viikon sairastelun jälkeen hyvältä tuntuva olo, mutta kylläpä teki hyvää. 

- Suzie Q

Kuva: Pixabay.

Still alive!

Joskus on tahmeaa. Silti herkkupalojakin joukossa.

Okei en kestä. Edellisestä kirjoituksesta miljoona vuotta. Pardon ja tsori hei. Kuulumisina rykäisin nyt kirjoittelemaan, mitä meidän perheyksikössä on meneillään:

Ylisuorittajan loppukiri. Klassikko, jossa äitiyslomaileva henkilö ymmärtää äitiyslomapäivien hupenevan ja alkaa paniikissa hyperventiloida kaikkia päiväsaikaisia aktiiviteettimahdollisuuksia, jotka yhä loistavat suorittamattomuudellaan. Museokortti! Vauvajooga! Vaunutreffit! Vauvakino! Ennen kuin aika loppuuuuuuu....

Heppu ilmoitettiin eskariin. Ei tuntunut missään. Siis sillä tavalla, että olisi tarvinnut päivittää someen "tervetuloa eskariin"-postikortista kuvaa hästägillä #justhansesyntyi. Melkein vaan.

Freesi startti vuoteen eli suoraan sairasvuoteelle. Tämäkin on klassikko! Intoilet puolitoista viikkoa esimerkiksi kivoja uusia liikuntaharrastuksiasi ja sitten kymmenentenä päivänä tunnet illalla kaktuksen hiipivän kurkkuusi orastavan flunssan, nielutulehduksen, minkä lie adenokurkkukupan merkiksi. Tänään day 8, edelleen kurkku karhea ja kaverina räkä ja roiskis.

Lapset haluaisivat lemmikin. So it begins. Hamsteri olisi kuulemma kiva. Väistin toiveet toteamalla, että sitten kun he ovat koululaisia, voidaan palata asiaan.

Vamos a la playa! Enää kolme viikkoa, ja sitten ollaan jo kohteessa. Siis Teneriffalla. Heppu ei jaksaisi odottaa reissua enää päivääkään. Tyty sovittelee kesähattujaan. Minä haaveilen edelleen viikon tiskittömyydestä, pyykkivuoren muikeasta kerryttämisestä ja parista GT:stä.

Meillä on lauantaina Miehen kanssa treffit. Siis kahdestaan. Ensimmäistä kertaa yhdeksään kuukauteen. Kesto kaksi tuntia, sisältö fondueta, viiniä ja silmiin tuijottelua. Kotiin puoli kahdeksaksi Tredjeä nukuttamaan. Best.

- Suzie Q


Kuva: Pixabay.

Älä tule paha vuosi tule hyvä vuosi

Heppu on hullaantunut kalentereihin. Järjestystä ja aikatauluja rakastava poika otti ensin haltuun viikot, sitten kuukaudet ja nyt hän pohtii jo, minä vuonna mitäkin tulee tapahtumaan. "Äiti, milloin täytän 100 vuotta?" "Äiti, minä vuonna Tredje menee kouluun?" "Äiti, mikä vuosi tuli ensimmäisenä kun maailma oli perustettu?"

Alkanut vuosi 2018 on vähintäänkin jänskä. Itse suoritan ensimmäisen kvartaalin vielä vauvanhoidon parissa. Sitten läpsystä vaihto Miehen kanssa, joka koti-isäilee huhtikuun alkumetreiltä syyskuun loppupuolelle asti. Vuoden viimeinen kvartaali lokakuusta jouluun onkin sitten hyppy suoraan syvään päähän: molemmat vanhemmat työelämässä, 1v ja 4v päiväkodissa ja 6v eskarissa. It too shall pass.

Keittiön seinällä killuva Tatu ja Patu -kalenterimme alkaa jo lupaavasti täyttyä, vaikka eletään vasta tammikuuta. Lapset intoilevat lähiviikoille sovittuja mummolayökyläilyjä sekä tulevia teatteri- ja musiikkijuttujaan. Helmikuussa reissataan ystäväperheen kanssa viikoksi Kanarialle. (I-ha-naa. All-inclusive, Bamse, ehkä pari GT:tä. Ei tiskejä, pyykkejä eikä ruuanlaittoa.) Maaliskuuta pidemmälle en osaa vielä kurkkia.

2018, ole hyvä meille. Ja teille kaikille.

- Suzie Q

Uusi vuosi! Kaiken pitää (tietenkin) heti muuttua.

Tätä lisää!

Uuden vuoden lupauksia on ollut aikaa lunastaa jo ylenpalttiset yhdeksän päivää. Lapset lupasivat vuonna 2018 pestä hampaat kaksi kertaa päivässä. Ovat joka vuosi tähänkin asti pesseet, joten kaipa se on hyvä lupaus alkaneellekin vuodelle. Itse lupasin tietenkin kaiken mahdollisen terveellisemmistä elämäntavoista itseni kehittämiseen, kirjojen lukemiseen ja kuun noutamiseen taivaalta.

Huushollaamiseen ja lasten kasvatukseenkin liittyviä ryhtiliikkeitä on tietysti luvattu ja tehty, sillä tammikuisia periaatteita, joita toteutaan ylevästi kuun loppuun asti, on ehdottomasti oltava. Niistä myöhemmin. Oma ja muiden terveenä pysyminen, kaikkea hyvää kaikille ja että Trump tai Pohjois-Korea ei pilaa kaikkea kuuluvat myös eri listaan.

Mun oma lista:

1. Haluaisin lukea enemmän kirjoja kuin yhden vuodessa. Olen aloittanut tämän jo kuuntelemalla Bookbeatista äänikirjana Henriikka Rönkkösen mahtavaa Mielikuvituspoikaystävää! Samalla olen pyykännyt, raivannut keittiötä tai lompsinut rantaraitilla Tredjen kanssa.

2. Haluaisin ulkoilla enemmän. Tämä on ikuisuuskysymys, joka ei ratkea sillä, että "no kengät jalkaan ja mene ulos". Tämä ratkeaa sillä, että esimerkiksi ystävien kanssa hengailua (jota saisi myös olla enemmän) sovitaan tapahtuvaksi kahvipöydän sijaan ulkoilma-aktiviteeteissa. Termarit on keksitty!

3. Haluaisin liikkua enemmän. Tämäkään ei ratkea sillä että "no voit hei jumpata siellä kotona". Tätä edesauttaa se, että laitan sporttiaikeet kalenteriin asti ja varmistelen niihin lastenhoidot. Ja tarkennus tähän: haluan liikkua sellaisten lajien parissa, joista diggaan. (Hot) jooga, satunnainen lenkkeily, joku kiva jumppa? Crossfit olisi taas se kingein juttu, mutta katsotaan uskallanko aloittaa pohjalta.

Erinomaista alkanutta vuotta toivottelee:
- Suzie Q

ps. Blogiakin jatkan, ainakin töihin paluuseeni asti. Kirjoitustahti on vaihteleva, kiva että pysytte silti messissä! Bloggailua en halua alkaa "suorittaa", vaan kirjoitan silloin kun ehdin ja haluan :)

Momma's night(s) out

Kulunut viikonloppu oli ihana muistutus siitä, että omaa aikaa ja vapautta (ja kuohuviiniä) löytyy lopulta vauvavuodenkin aikana, vaikka se vielä parikuisen nännimonnin kanssa tuntuu toivottomalta. Olotila on klisesti väsynyt, mutta onnellinen, kun olen pikkujoulutunnelmissa pörheltänyt kaksi iltaa menemään vailla lastenhoitovelvoitteita.

Perjantaina olin työkavereiden kanssa pikkujouluilemassa: ruokaa, viiniä ja Ultra Brata. Ennen humputteluja sovin esimiehen kanssa hoitovapaasta helmi-maaliskuuksi, jonka jälkeen palaan siis töihin (!). Työpaikalla paljon on ehtinyt jo reilussa 8 kuukaudessa muuttua, ja silti kaikki oli toisaalta kuten ennenkin.

Lauantaina istuin iltaa blinien äärellä ystävien kanssa. Cheers! Tämäkin jengi on itse asiassa vanhoja työkavereita opiskeluajalta jo yli 10 vuoden takaa - nykyään ruuhkavuosia eläviä perheenisiä ja -äitejä, ja ihan parhaita tyyppejä, joista kuin huomaamatta on vuosien varrella kehkeytynyt tärkeä tukiverkko. Ihmisiä, joiden seurassa voi olla aidosti oma itsensä ja joihin voi vuodesta toiseen luottaa, ei ole yhtään liikaa.

Mies vietti viikonlopun Tredjeä hoivaten ja Tytyn silmätulehdusta lääkiten. Heppu on liehunut mummolassa perjantaista asti. Oman viikonloppuni saldoksi merkitään pari liian kallista taksimatkaa, käheä kurkku ja kupliva onnentunne siitä, että saan olla niin paljon muutakin kuin äiti.

Tänään ehkä pizzaa. Viltin alle sohvannurkkaan - ja kaikki lapset kainaloon. Parempaa kuin paraskaan kuohari.

- Suzie Q

Kuva: Pixabay.

Ostokset mallia perheenäiti

Klikkasin äsken puolipakollisen keltaisen tilauksen Stockmannilta tulemaan. Järkytyin tilausvahvistusta tutkiessani. Missä kaikki ihanat tuoksut ja turhakkeet? Bling-bling-mekot pikkujoulukauteen? Edes puolihimmeät Wolfordit kolmen pakkauksissa? Listahan on täynnä pelkkää lapsiperhekamaa!

Automme on salakavalasti vaihtunut tila-autoksi ja keittiöstä löytyy enemmän tuttipulloja kuin pinot noiria. Kenkäni ovat aina olleet ennemmin goretexit kuin korkkarit, siitä ei voi syyttää perheellistymistä. Mutta että Hullujen Päivien ostoksetkin! Ennen Hullarit tarkoitti kirjaimellisesti pientä hulluttelua: lupaa törsäillä parin päivän ajan vähän itseensä, spesiaalivaatteisiin ja ihaniin turhuuksiinkin miettimättä välttämättä jokaista hankintaa ihan loppuun asti. Ei näköjään enää.

Nyt parhaat Hullujen Päivien saaliit ovat lasten sukkia ja aluspöksyjä, pyykinpesuaineita ja miehelle duuniin kauluspaitoja. Vauvakin sai yöpukuja. Ja hei keittiö pari astiapyyhettä. Eniten rahaa meni onneksi kuohuviinilaseihin - niihin sisältyy sentään lupaus poreilevasta ajanvietosta muuallakin kuin pyykkikorin äärellä. (Vaikka voihan pyykätessäkin ottaa vähän cavaa, jos niikseen tulee..!)

Kun kaikesta arkisesta voi syyttää lapsia ja vanhemmuutta, on helppo unohtaa, että kyllä muutenkin kuin lapsia saamalla aikuistuu. Vertaan usein nykyhetkeä aikaan ennen lapsia, ja unohdan että ilmankin lapsia tässä olisi vierähtänyt viisi vuotta elämästäni. Ei se ole pitkä aika, mutta on se silti jo elämänvaihe, jossa kuuluukin tapahtua muutosta - myös ostokäyttäytymisessä.

Oikein tarkoituksella laitoin ostoskoriin mukaan myös pari meikkituotetta itselleni. Vaikka olisin keski-ikäistyvä (en sentään vielä), -luokkaistuva ja keskinkertaistuva, on minulla sentään silmät ja kulmat päässä. Noin niinkuin kerran kahdessa kuussa. Kun on joku juhlahetki. Vaikka night-out muiden mammojen kanssa. Kotiin iltakymmeneltä. Mmmmoikka.

- Suzie Q

Vivat academia, sanoi ruuhkavuosi-isä

Viikonloppuna kahviteltiin Miehen alkusyksystä pakettiin saaman jatkotutkinnon kunniaksi. Parin viikon päästä juhlitaan ystävien kanssa lisää - oujea oujea! Ohuemmistakin syistä kuin valmistumisen vuoksi on juhlia järjestetty, joten tämä on ihan mahtava syy keventää pimenevää syksyä.

Miten kolmen pienen lapsen työssäkäyvä isä tekee sen? Saattaa parin maisterintutkinnon jälkeen jatkotutkinnonkin pakettiin ruuhkaisimpien vuosien keskellä? Ärsyttävää suorastaan, että jotkut vaan tuntuu osaavan ja pystyvän! Ne jotkut tosin eivät tuhlaa vietä aikaansa meikäläisen tapaan Facebookin feediä selaillen tai Paratiisihotellia katsellen. Tai nettikaupoissa surffaillen. (Tai bloggaillen!) Ne jotkut suunnittelevat tekemisensä hyvin, hyödyntävät rajatun ajan tehokkaasti ja näkevät metsän puilta, eli eivät eksy yksityiskohtien tarpeettoman viilaamisen loputtomaan suohon. 

Titteleitä tai tutkintoja tuskin kannattaa hankkia niiden itsensä vuoksi. Kysehän on itsensä kehittämisestä ja siitä ah-niin-kliseisestä ikuisesta oppimisesta. Jatkotutkintotasolla oppiminen näyttää olevan enemmänkin tutkimista, havaintojen tekemistä ja intohimoista (nykyään harvinaista?) totuuden etsintää - jonkunlaista janoa ottaa selvää, miten maailma toimii ja miksi. Tuo jano on lapsissa luontaisena, eikä se oikein ruokittuna onneksi kuole kaikista aikuisistakaan.

Oleelliseen keskittymisen taito on se, millä näitä Miehen ponnistuksia tuntuu valmistuvan. Ripaus älykkyyttäkin varmaan edesauttaa asiaa myös. Vaikea keksiä montaa kateellista ”hyvähän sen on kun” -kiukutteluargumenttia, kun niitä ei juurikaan ole. Toki pieni osa on minullakin, sillä hyväksyn perheen kalenteriin ilmestyvät luentoillat ja seminaarit, sekä lomiin osuvat satunnaiset kirjoituspäivät. Ne on helppo hyväksyä, koska tuolloin(kin) saan ekstralastenhoitoapuja vanhemmiltani. Happy wife, happy life?

Olen tosi ylpeä Miehestä. Siippani ansioilla hekumoinnin sijaan keskityn itsekin tänään kuitenkin oleelliseen. Valmistujaiskahvien jäljiltä pakastimessa on nimittäin kolme kanelia ja sokeria tihkuvaa jättiläiskorvapuustia! Nami nami...

- Suzie Q

Puoli vuotta blogia!

Meininki puoli vuotta sitten.

Jälleen yksi todiste siitä, että aika todellakin lentää: olen kirjoittanut tätä blogia jo tasan puoli vuotta! Jestas. Tilanne vaatii puolivuotiskakkua, tai vähintään pullaa!

Pistin blogin pystyyn heti äitiyslomani alettua, ja olen ollut enemmän kuin tyytyväinen, että sen tein. Harkitsin samantyyppisen blogin aloittamista jo viisi vuotta sitten jäätyäni esikoisesta äitiyslomalle. Silloin blogi jäi perustamatta, koska enhän mä nyt voi ja kuka sitä lukisi ja mitä muutkin ajattelee. No, viisi vuotta vanhempaa muijaa ei enää moiset kysymykset estelleet, vaan rykäisin rohkeasti homman käyntiin.

Mitä järkeä blogata perhe-, äitiys- ja vauva-aiheista silloin, kun päivät täyttyvät näistä teemoista muutenkin? Enkö kaipaa äitiyslomalla jotain muuta ajateltavaa vaipanvaihdon vastapainoksi? Ehkä, mutta blogi on osoittautunut mainioksi vanhemmuuden märehtimiskanavaksi ja ajatusten tuuletustunneliksi. Äitiyslomailu ei ole niin puuduttavaa vauvanhoitorutiinien täyttämää pötköä, kun saan matkan varrella kirjattua tunnelmia tänne muistiin.

Blogikirjoittelu on harrastus, ja siksi sen pitää tietenkin olla kivaa. Olen pitänyt linjana sitä, että en kirjoita mitään ”väkisin”. Läppäri kiinni, jos ei ole mitään sanottavaa tai jos ei hotsita. Olen myös pyrkinyt rajaamaan aiheet ja näkökulmat pikkulapsiaikaisen perhe-elämän ympärille. Välillä perheteeman liekaa on toki houkuttelevaa löysentää reippaamminkin - ja mikä estää, tämähän on mun blogi!

Yksi kaverini totesi, että on kätevää lukea blogista, mitä meidän perheelle kuuluu. Niin. Meille ja minulle toki kuuluu aika paljon muutakin kuin se 0,1% mitä elämästäni ja ajatuksista valottuu täältä blogin kautta. Bloggaamisen kautta näyttäytyy pieni pala äiti-minua, vanhemmuusidentiteettiäni ja perhe-elämäämme. Kaikki muu jää piiloon: en oikeasti pyörittele vauvan kehitysasioita mielessäni tai äitiyden diipeimpiä fiiliksiä sydämessäni ihan 24/7.

Tämän blogin kirjoittamisessa on parasta se, kun saa vastakaikua: esimerkiksi FB-sivulla tykkäämisiä, reaktioita ja kommentteja. Tai kun kaverit kertovat lukeneensa jonkun tekstin ja piristyneensä, samastuneensa tai hajoilleensa höpinöihini. Kiitos, kun luette! 💖

Toiseksi parasta on se, että blogin kirjoittaminen karaisee pois turhaa itsesensuuriani. Jokainen kerta, kun roiskaisen tekstin bittiavaruuteen, vahvistaa käsitystäni siitä, että kaiken tekemäni ei tarvitse olla loppuun mietittyä ja hiottua. On ihan ok vaan täräyttää menemään. Ei siihen kukaan kuole.

Kohti seuraavaa puolivuotista! Pysykäähän matkassa.

- Suzie Q

Jos lapsia ei olisikaan

Lasten myötä elämään on avautunut uusi kerros, jonka takia on vaikea tehdä mielikuvitusmatkaa siihen, että tuota kerrosta ei olisi. Äidiksi tulo ja äitinä oleminen on niin kokonaisvaltainen kokemus, että se muuttaa ihmistä väistämättä pysyvästi. Millainen minä olisin, jos en muun olemiseni ohessa olisi myös äiti? 

En pysty varsinaisesti kuvittelemaan elämääni ilman lapsia. Tekisin paljon töitä, mutta niin teen perheellisenäkin. Matkustelisin enemmän! Todennäköisesti liikkuisin enemmän. Rahaa jäisi pakollisten menojen jälkeen enemmän käteen: tuhlaisin ne ravintoloihin, omiin vaatteisiin, irtiottoviikonloppuihin. Kaikkeen edellämainittuun tuhlaan nykyäänkin, mutta paaaaljon harvemmin.

Ilman lapsia olisin varmaan toisenlainen. Vähän kyynisempi, vähän kovempi. Paljon huolettomampi. Vähän rohkeampi? Lasten saamisessa kipeimmältä on tuntunut se, että yhtäkkiä onkin niin paljon menetettävää, että keuhkoja puristaa. Ilman lapsia oli helpompi hengittää.

Olisin rypyttömämpi ja ryhdikkäämpi. Ehtisin nähdä ystäviäni enemmän. Tosin luulen tämän olevan vähän illuusio: ikäänkuin ystävilläni ei olisi omia ruuhkaisia elämiään elettävänä, omien lastensa kanssa tai ilman.

Äitiys ja vanhemmuus on tietenkin vain yksi osa identiteettiäni. Tällä hetkellä vanhemmuuteen liittyvä tekeminen - vauvan- ja lastenhoito - vie leijonanosan arjestani, mutta se on väliaikaista. Tätä pikkulapsiperhemössöä mutustaa nyt mielellään, kun tietää, miten nopeasti sitten taas jo uudet tuulet puhaltavat. Lapset silti pysyvät.

Pikkulapsiarki ei suinkaan ole ainoa tapa elää näitä kolkytplus-vuosia. Minulta jää paljon myös kokematta. Itsenäisyys, irrallisuus? Yhteisöllisyys? Mahdollisuus toteuttaa itseään juuri nyt? En saa koskaan tietää, millaista olisi ollut aloittaa neljättä vuosikymmenettä ilman lapsia, vapaampana menemään ja tulemaan, miten haluan. Elämä lasten kanssa ei ole parempaa tai edes syvempää. Se on erilaista. Peruuttamatonta, koska vanhemmuudelle ei löydy sydämestä on-off-katkaisijaa.

Minulla on perheellistyneiden kavereideni lisäksi paljon 35 ikävuoden molemmin puolin pörrääviä lapsettomia ystäviä. Osa heistä ehkä tulee kokemaan vanhemmuuden, saamalla joko biologisen lapsen tai bonuslapsen uusioperheenä. Osa jää lapsettomiksi, tahattomasti tai omasta halustaan. He kokevat sellaista elämää, josta minulla ei ole aavistustakaan, koska jo alle kolmikymppisenä rysäytin mukaan perheellisten kerhoon.

Lapset ovat lahja, sehän on selvää. Lahjan vastaanottamisella on kuitenkin vaihtoehtoiskustannus: toisenlainen elämä (tai elämänvaihe) ilman lapsia. Se jää minulle arvoitukseksi.

- Suzie Q


Kuva: Pixabay

Partiota parempaa en lapsilleni keksi

Lasten syksyinen harrastusmylly käy taas kuumimmillaan. Heppu ja Tyty käyvät tiistaisin päiväkotipäivän aikana lastentanssitunneilla. Perjantaisin ohjelmassa on isovanhempien fasilitoimana muskarit ja sunnuntaisin käydään koko perhe perhejumpassa tutulla crossfit-salilla. Futiskoulua ei sattuneesta syystä tältä erää jatkettu.

Oma toiveeni lasteni harrastuksille kouluiässä olisi, että kaikki harrastaisivat jotain liikunnallista, jotain luovaa - ja partiota. Ihan sama, tuleeko hiki koriskentällä vai tanssisalissa ja kukkiiko luovuus kuviskerhossa vai kanteletunnilla, kunhan on lisäksi partio. Ai miksi? Koska se on ihan ylivertainen harrastus.

Itse olen harrastanut partiota 10-vuotiaasta alkaen "2.0-versiona" eli meripartiona, jossa yhdistyvät kaikki "peruspartion" elementit metsäretkistä leireilyyn, ja lisäksi purjehditaan. Skidinä pääsin purkamaan partiossa energiaani, itse tekemisen halua ja esiintymisen tarvetta sekä kasvamaan osaksi vahvaa yhteisöä. Teini-iässä partio oli se paikka, missä pääsi kantamaan vastuuta ja järjestämään tekemistä nuoremmilleen, vaikka kaikkialla muualla olikin vasta lapsi.

Partiota parempaa en lapsilleni keksi, koska siellä oppii toimimaan kaikenlaisten kavereiden kanssa: ei pelkästään urheilullisten tai musikaalisten, vaan ihan kaikenlaisten. Mukaan pääsee 7-8-vuotiaasta alkaen. Hauskan tekemisen lisäksi partiossa oppii nousujohteisesti uutta ja astumaan pikkuhiljaa aina suurempiin saappaisiin. Minä en ainakaan olisi minä, jos en olisi ollut partiossa. 

Partiossa pääsee ylittämään itsensä. Pienelle sudenpennulle (ja sen äidille!) se tarkoittaa ehkä ensimmäistä telttayötä, vaikka jännittää, tai oman rinkan kantamista nuotiopaikalle asti, vaikka väsyttää. Myöhemmin itsensä ylittäminen voi tarkoittaa yöpurjehdusta tähtien avulla navigoiden, satojen osallistujien leirin johtamista tai 200km vaellusta tuntemattoman vaellusparin kanssa Itävallassa. Olisinko tehnyt kaikkea tuota ilman partiota? Luultavasti en.

Tällä viikolla starttasi Suomen Partiolaisten uusi Partion Ystävät -kampanja, jonka tarkoituksena on antaa yhä useammalle lapselle ja nuorelle kaikki se hyvä, mitä partiosta voi saada - metsäretkistä turvalliseen yhteisöön ja elinikäisiin ystävyyksiin. Vuosilahjoituskampanjaan liittyneet saavat Partion Ystävät -pinssin ja säännöllisesti uutiskirjeitä partion ajankohtaisista kuulumisista. Tsekkaa tarkempaa tietoa kampanjasta täältä.

Onko oma skidisi partiossa? Oletko itse ollut tai yhä olet? Saa huutaa hep!

- Suzie Q

Kuva: Suomen Partiolaiset / Joel Forsman.

"Haluan taikasauvan, possuvauvan, läppärin, timantin..."

Tuttavani tekee väitöskirjatyötä liittyen "milleniaaleihin", siis nk. y-sukupolveen, työelämässä. Hän haastatteli minua - milleniaalia - kesällä aineistoaan varten, ja varsinaisesta haastattelusta keskustelumme lähti lentoon myös perhe-elämän aiheisiin. Hän, nelikymppinen perheetön mies, kuunteli silmät säihkyen, kun puhuin siitä, miten edustamani sukupolven mielestä "on ihan ok haluta kaikki".

Jaa että mitä? No me 80-luvulla syntyneet niinku meinataan että kyllä me voidaan saada unelmiemme perhe-elämä, nousujohteinen ja antoisa työ, rikas ja rakas vapaa-aika elämyksineen ja ystävineen, omaa aikaa itsestämme huolehtimiseen ja itsemme kehittämiseen ja ehkä vielä jotain muutakin, mitä nyt kukin sattuu haluamaan. Ei ehkä ihan kaikkea samaan aikaan, mutta jotain sinne päin kuitenkin. Eikä meitä edes hävetä.

Tottakai perälauta vuotaa jostain aina. Vauva valvottaa, töitä ei löydy. Yksi ilta ystäville ja loppuviikko valvomisen paikkailua. Liikaa töitä, lapset sairastaa. Valitsenko jumppatunnin vai perheen ruokaostokset? Lyhennetäänkö lainaa vai päästäänkö lomamatkalle?

En tarkoita, että kaikkea pitää haluta nyt ja heti. Ja olla jotenkin onneton, jos ei kaikkea "saa". Mutta se asenne, vanhemmilta sukupolvilta vähän piiloteltavakin häpeilemättömyys, halu ottaa elämästä irti niin paljon kuin saa, eikä tyytyä asetettuihin raameihin, se on täällä jossain pohjalla.

Katselen ihaillen, kun tuntemani ihmiset laittavat uuden vaihteen silmään elämässään ja hyppäävät tuntemattomaan. Jollekin se merkitsee työpaikan vaihtoa, toiselle avioeroa, kolmannelle muuttoa uudelle paikkakunnalle ja neljännelle lasten kanssa kotiin jäämistä. On ok haluta muutosta, tavoitella uutta, rakentaa itselleen ja rakkailleen parempaa. Ei tarvitse jäädä ja tyytyä.

Ymmärrän kyllä, että tässä puhuu etuoikeutetun ääni. Koulutetun, taloudellisesti perusturvatun, terveen ja onnekkaankin ihmisen ääni. Mutta mitä sitä häpeilemään, koska siitähän juuri on kyse: eikö täyttä kiitollisuutta elämänsä eväistä ole eniten se, että lataa täydet panokset kehiin joka rintamalla ja nauttii kyydistä?

Häh? Yritän varmaan sanoa, että haluaisin jo vauvakuplasta takaisin työelämään, ja silti nauttia täysillä pikkulapsiarjesta, parisuhteesta, ystävistä, kaikesta. Aion onnistua! Tässä on vajaa vuosi aikaa punoa juonia ennen tulikastetta.

- Suzie Q