Mitä näitä harrastuksia nyt olikaan

Heppu askarteli meille "harrastuskortit". Keltaisille pahviläpysköille ilmestyi kunkin perheenjäsenen nimi, alle suuri sydän ja teksti, mitä kyseinen henkilö tykkää harrastaa. Tältä pojan hengentuotos näytti:

Heppu: rumpujen soittaminen ja laulu
Tyty: tanssi ja laulu
Tredje: ryömiminen ja konttaminen
Isi: jumppaaminen
Äiti: hoitaa Tredjeä

Niinpä niin. Että mitäs mä niinkun juuri kirjoitinkaan siitä omasta elämästä ja identiteetistä ja muusta höpöhöpöstä...? Kyllä - lapsen suusta (tai kynästä) kuulee valitettavan usein totuuden.

Toki menin mielessäni heti puolustuskannalle, että kyllähän mä joskus vähän auttelen partiossa. Ja melkein kerran kuussa raahaudun joogaankin! Ja kyllä kavereiden kanssa whatsappaaminenkin voidaan laskea harrastukseksi, ja lastenkirppiksellä luuhaaminen ajan tappamiseksi ainakin on harrastus... Tai tämä blogi! Mutta ei ilmeisesti viisivuotiaan harrastuskorttiin asti yltävä harrastus.

Tästä suivaantuneena olen nyt asettanut itselleni tavoitteeksi, että viimeistään kesään mennessä Heppu kirjoittaa spontaanisti minulle ihan erilaisen harrastuskortin. Äitikin nimittäin haluaa jumpata. Ja vaikka laulaa. Tai soittaa ehkä rumpuja? Äiti ei vaan just nyt enää muista, miten pääsee alkuun.

Mites sun harrastuskortti?

- Suzie Q


Kuva: Pixabay.

TGID eli LUOJAN KIITOS ON JOULUKUU!

Viisivuotias.

Viikkoraportti! Räkätautia pukkaa edelleen, nyt myös vauvalla. Tredje on tosiaan flunssassa, mikä tarkoittaa räkää, rohinaa ja sylinkipeyttä. Pieni räkäinen olento saa kyllä kaikki sympatiat, mutta äidillekin kelpaisi pikkuhiljaa glögi, lepo ja sohvannurkka.

Eilen juhlittiin Hepun viisivuotissyntymäpäivää. Meinasin kirjoittaa tähän kliseisen "miten esikoiseni voi olla jo viisivuotias"-huokauksen, mutta enpäs kirjoita. Hän nimittäin todellakin on viisivuotias, ja vaikka vuodet ovat menneet nopeasti, tuntuu samalla jo siltä, että hänhän on ollut elämässäni aina - vähintään nämä viisi vuotta.

Viisivuotiaamme mellasti eilisillan synttärikemujen merkeissä HopLopissa. Oli ihanaa ulkoistaa juhlakaaos tällä kertaa kaupalliselle toimijalle ja kulkea itse lähinnä vauva sylissä kassan kautta. Iloinen 3-5-vuotiaiden kavereiden juhlaseurue räjähti lihapullien ja ranskalaisten jälkeen noin sekunnissa ympäri HopLoppia. Hikisen iltapuhteen ja viilentävän jätskikakun jälkeen kotiin lähti sangen punaposkista ja ryytynyttä juhlakansaa!

Tänä aamuna pakkauduimme päiväkodin joulujuhlaan, jota varten paikalla piti olla kello 7.45. Jjjjjjep. No melkein oltiin, kello 7.55 kuitenkin, mikä on mielestäni aika huippusuoritus kolmen lapsen kanssa räntäsateisena aamuna huonosti nukutun yön jäljiltä. Tonttulakitkin löytyi.

Olen aina se päiväkodin tilaisuuksien nolo mutsi, jonka silmät täyttyvät kyynelistä jo ennen kuin lasten laulu edes ehtii alkaa. Pari vuotta takaperin jännitin hurjasti, miten pikkuiseni muiden keskellä pärjäävät. Nyt seuraan rentoutuneena, kun reipas, kuuluvaääninen poikani kasvot loistaen latelee lorut ja tanssii tanssit. Ja katselen liikuttuneena, kun tyttäreni tarttuu piirissä ystävää kädestä ja korjaa vierustoverinkin tonttulakin kuntoon.

Onkohan joulukuun tulo yhtenäkään vuonna tuntunut näin helpottavalta! Nyt edessä 24 ihanaa päivää kalenterinluukkujen availua, korttien väkerrystä ja riisipuuron maistelua. Kun vaan lähtisi nämä flunssat pois. Leppoisaa joulukuuta toivottelee pesuineen Suzie Q.

Olen pukin poroista nuorin,

ensi kerran matkaan lähden.

Saan kaulaani tiu’un hopeisen

ja otsaani tuikkivan tähden.

Olen ylpeä: minut valittiin,

moni iso ei pääse mukaan.

Vien lahjakuormani perille,

eikä lujempaa juokse kukaan!

Ihan vähän minua pelottaa,

kun me ollaan ulkona yötä

ja lennetään maailman ympäri

pitkin välkkyvää tähtivyötä.

Mutta pukki minua taputtaa

ja jäkälää antaa salaa.

Silti hauskinta on kumminkin,

kun emo taas kotona halaa.

– Tuula Korolainen –

Onko loppuvuoden lapsilla mitään toivoa?

Marraskuinen saa kaiken toivon heittää?

Heppu täyttää pian viisi. Poika on päiväkotiryhmänsä nuorin, sillä tämänvuotinen ryhmä on yhdistelmä "eskareita ja viskareita" eli porukka koostuu 5-6-vuotiasta lapsista. Ryhmän vanhimmat täyttävät tammikuussa seitsemän. 

Syksyn vasu-keskustelussa juteltiin asioista, joissa Hepulla saattaisi olla kirittävää ennen oman eskarivuoden alkua ensi syksynä - kynätaitoihin liittyviä motorisia juttuja ja sen sellaista. Niin sanottu varhaisen tukemisen mentaliteetti on minusta ihan mahtava: huomataan mahdolliset ongelman siemenet ennen kuin niistä ehtii kehittyä ongelmia ollenkaan.

Ajatushan on hyvä. Tuetaan lasta nyt kuluvan vuoden aikana tietyissä jutuissa niin, ettei hänen tarvitse kompastella perusasioiden parissa eskarivuoden alkaessa. Ja hänen ei tarvitse itse edes tietää tuesta mitään.

Silti pistää miettimään, ollaanko nyt sittenkään oikeilla jäljillä. Onko tarkoituksenmukaista "huolestua" tai edes kiinnittää huomiota 4-vuotiaan kynäotteeseen tai piirrustusjälkeen, jos huolen motiivina on vertailu koulujärjestelmän ikäjaottelun asettamiin, lapsen omasta kehityksestä irrallisiin vaatimuksiin? On hurja ajatus, että jo 5-6-vuotiaana pitäisi mahtua sellaisiin normeihin, joissa ei katsota kehitystä yksilönä.

Suomalaistutkimuksen mukaan alkuvuodesta syntyneet lapset menestyvät muita paremmin koulussa. Jopa lastenneurologian erikoislääkäri on sitä mieltä, että lasten tulisi aloittaa koulu syntymäajan perusteella kahdessa erässä. Kirsikkana kakun päällä pari viikkoa sitten uutisoitiin, että loppuvuonna syntynyt lapsi saa ADHD-diagnoosin luokkatovereitaan todennäköisemmin. Siis lääketieteellisen diagnoosin - käsittämätöntä!

Äidin kurkkua kuristaa. Kuinka monta vastaavaa asiaa tulee loppuvuoden lapselle eteen vielä vuosien varrella? Niin sanottu normaali, hyvin kehittyvä poika, mutta aina ikäänkuin jäljessä, koska vertailukohtana ovat "pahimmillaan" 11 kuukautta aiemmin syntyneet tytöt. Pärjääminen ja osaamisen kokemus ruokkii uuden oppimisen intoa ja positiivista kierrettä, mutta sama toimii valitettavasti myös toisinpäin. Miksi kaiken lapsuudessa ja nuoruudessa pitää tapahtua ikäryhmittäin ja nimenomaan kalenterivuosittain?

Löysin aiheesta onneksi myös toisenlaisen artikkelin, jonka mukaan lentopalloharrastuksessa etsitään "loppuvuoden tähtiä". Lentopallossa on siis tulevaisuutemme! 😆 Artikkelin lopusta löytyy kasvatustieteen professori Marja-Leena Lerkkasen vinkeistä kultaisin: "Loppuvuonna syntynyttä lasta ei tarvitse treenata esikouluun tai kouluun. Anna lapselle rauha kypsyä."

Olet ihana, hei sinä pian-viisivuotias, just sellaisena kuin olet. Ja harjoitellaan niitä kynähommia yhdessä niin ettet huomaakaan.

- Suzie Q

Äiti, miten me kuollaan?

Heppu katsoi minua vakavana, kun tulin antamaan hyvänyönsuukkoa, ja kuiskasi: "Äiti. Norsu-liina taitaa olla kuollut." Yksi lasten unirievuista on siis hukassa, ja lupasin että se etsitään heti huomenna. Tämä oli kuitenkin vasta alkua. 

Poika kysyi ihan kaiken. Että miksi pitää kuolla. Ja kuolevatko hän ja Tytykin. Ja mitä on kuoleman jälkeen. Että kuka pitää Tredjestä huolta taivaassa. Että miksi vaari kuoli. Ja miten hänet haudattiin. Ja miten vaari pääsee takaisin tänne. Ja kuoleeko mummikin kohta.

Enpä ole tullut näin yllätetyksi pitkään aikaan. Tai ehkä ikinä? Siinä sitten sopersin pojalleni, että kuolema on osa elämää ja kaikki kuolevat joskus. Että elämä päättyy. Ja että on tärkeää elää hyvää elämä ja rakastaa ja pitää toisista huolta. Ja että vaari oli elänyt hyvän pitkän elämän ja hän oli vanha ja sairas ja sitten oli hänen aikansa kuolla.

Kuolemanjälkeistä "elämääkin" maalailin. En raaskinut sanoa, ettei sitten ole mitään, mutten halunnut valehdellakaan. Sanoin, että elämä jatkuu läheisten ihmisten muistoissa. Ja että uskomme että voi olla jotain taivaan kaltaista, jossa rakkaiden sielut jatkavat elämää kuin linnut taivaalla tai kukat kedolla. Että sitä kukaan ei tiedä millaista se on, mutta kaikilla on hyvä olla. Että ehkä vaarikin tuikkii tähtenä taivaalla.

Jostain takaraivosta joku ääni muistutti korostamaan, että nyt ja joka päivä elämme yhdessä, kukaan ei ole kuolemassa ja että äiti ja isi pitävät Hepusta, Tytystä ja Tredjestä huolta. Ja että huomenna on kiva tavallinen päivä ja nyt on aika käydä nukkumaan.

Heppu käänsi kylkeä ja rutisti Pupu-liinan kainaloonsa. Minä haukoin henkeä koko matkan rappusissa alakertaan. Missä se lastenkasvatusmanuaali on kun sitä kaivataan?

- Suzie Q

Poikani, ihana poikani

Pari sanaa Hepusta. Viikonlopun ajan taas katselin ja seurasin onnesta ymmyrkäisenä, kuinka isoksi pojaksi hän onkaan ennättänyt kasvaa. Pitkä poika on fyysisestikin pian ekaluokkalaisen kokoinen, ja taidotkin kirivät tällä hetkellä sellaisella turbovaihteella eteenpäin, että aivan kuulen sen suhinan, jolla leikki-ikä vilisee paraikaa ohi.

"Viskarivuosi" päiväkodissa tuntuu sopivan Hepulle kuin nenä päähän. Tyyppi riemuitsee päiväkotiin menemisestä joka päivä, koska ohjelmassa on nykyään muutakin kuin vapaata leikkiä tai laulupiirejä. Viskarit toimivat yhdessä eskariryhmän kanssa, ja Heppu nauttii selvästi tehtävistä ja jäsennellystä ohjelmasta.

Hän lukee. Kaikki alle seitsemän kirjaimen sanat, jotka on kirjoitettu tikkukirjaimilla. Ja oppii koko ajan lisää. Hän luettelee lempilevyjensä biisit suvereenisti ulkoa, mitä nyt vaikkapa putkeen 22 Frööbelin palikoiden kappaletta. Hän käyttelee tv:n sovelluksia näppärämmin kuin äitinsä ja pyöräyttää padista sujuvasti esiin niin musiikit, videot kuin lastenohjelmatkin.

Konsertit ja kaikenlaiset esitykset ovat edelleen kova juttu, vaikka pikkupapuista ja satusopasista on kiihkeimmän tykityksen (esim. viisi konserttia päivässä) on viime aikoina ollut hiukan taukoa. Hän rakastaa järjestää mielikuvitusleikkejä, joissa toimii itse "tirehtöörinä".

Hän herää meistä ensimmäisenä joka aamu, seitsemältä, ja käy oma-toimisesti alakerrassa aamusuihkussa. Heppu kokkailee mielellään, bravuurinaan jauhelihapizza. Hän laittaa itselleen ja pikkusiskolle tarvittaessa iltapalan. Hän on myös armoton herkkusuu. Ei ole sellaista sokerista herkkua, joka tälle pojulle ei maistuisi.

Hän inhoaa hiusten pesua ja pelkää kovaäänisiä prätkiä. Mutta on opetellut pakotettuna kannustuksella sietämään sen tukanpesun palkintotikkarin voimalla ja itse harjoitellut kestämään pahimmatkin prätkäpörinät panikoitumatta. Urhea pieni mies. Tänään Heppu kertoi, että pelkää myös rokotuksia ja sitä, kun maailmanpyörä pyörii tosi korkealle.

Hän on ihana veli. Heppu toimii temperamenttisen Tytyn kanssa niin taitavasti, että tuon sosiaalisen pelisilmän kanssa varustettuna ei tule olemaan ainakaan vastakkaisen sukupuolen kanssa tulevaisuudessa mitään vaikeuksia.

Tunnetaidot ovat kehittyneet viimeisen vuoden aikana paljon. Tiedän jopa monta aikuista, joilla olisi tältä himpun vajaa viisivuotiaalta tässä opittavaa. Eräänä aamuna leikki Tytyn kanssa ei mennyt kuten Heppu toivoi. Pettymys purkautui kyyneleinä, ehdin oikein nähdä kuinka pettymyksen kyyneleet nousivat harvoin itkevän pojan silmiin. Räyhäämisen sijaan hän käveli vessaan, jossa rauhoittui ehkä 10 sekuntia, palasi tyyntyneenä ja ehdotti (leikin sössineelle) pikkusiskolle, että "kokeiltaiskos uudelleen, niin että molemmilla on hyvä mieli".

Pakahdun, kun katselen ja kuuntelen tätä poikaa. Jos nyt en ihan monta kertaa päivässä niin monta kertaa viikossa ainakin. Ja tätä kirjoittaessani. Ihmeellinen esikoiseni.

- Suzie Q