Lapsiperhearkea kolmen vekaran kanssa. Kirjoittajana ruuhkavuosijunasta äitiysvapaalle sujahtanut ylisuorittaja, jolla on kaikesta jotain sanottavaa.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kasvatus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kasvatus. Näytä kaikki tekstit
perjantai 2. helmikuuta 2018
Älä kerro äidille
Eräänä tammikuisena perjantai-iltana ollessani ystävieni kanssa iltaa viettämässä, saapui luuriini viesti Mieheltä:
"Silmä vältti ja munchkinit on parturoineet pikku-ukon 😱"
Kyyy-llääää. Tytyn joululahjaksi saama keppihevonen mallia Peppi Pitkätossun täplikäs Pikku-ukko oli kokenut saksikäsittelyn. Tai tarkemmin sanottuna sen oranssista villalangasta koostuva harja oli lyhentynyt merkittävästi. Tapahtuma kuvituskuvineen aiheutti räjähtävät huutonaurut koko seurueessani. Perään tuli toinen viesti:
"Heppu on ihan paskana että oot sille vihainen 😢"
Muksut olivat hetken mielijohteesta yhteistuumin leikelleet keppihevosen hiukset saksilla lyhyiksi. Oranssia villalankaa oli kaikkialla, ja Mies oli heitä jonkin verran aiheesta tylyttänyt, pointteinaan lähinnä a) miten pöljää on silpoa mitään tavaroita, ja että b) poisleikattua tukkaa ei hepalle enää takaisin saa.
Heppu oli pillahtanut itkuun kuin salamaniskusta ymmärrettyään, mitä tuli tehtyä. Kiinnostavaa tässä on se, että pojan ensimmäinen kauhunsekainen kommentti ulvonnan seasta oli ollut: "Ei kerrota äidille! Eihän tästä tarvitse kertoa äidille ei ei ei ei...!"
No tietysti Mies kertoi minulle. Ja ehkäpä olisin itsekin bongannut Pikku-ukon nyrhityn kuontalon jossain vaiheessa. Päätimme ottaa tämän kasvatuksellisena haasteena ja tähdätä timanttisuoritukseen. Tiesin, että lapset ovat jo nukkumassa kotiutuessani, joten meillä jäisi aamuun asti aikaa punoa priimoja juonia Miehen kanssa homman paketoimiseksi. Harvoin tarjoutuu mahdollisuutta valmistautua rauhassa rakentavaan keskusteluun lastensa kanssa ja pohtia argumentaatiota etukäteen kuin mikäkin viestintäammattilainen.
Päätimme ydinviestit. Ensin peruskama. Että tavaroiden silpominen on hölmön hommaa, ja seuraavan kerran kun on sakset kädessä ja tekee mieli vähän leikellä, niin pyydetään paperia. Check. Sitten se tärkein. Että tapahtuipa mitä vaan, tai tulipa tehtyä ihan mitä vaan ikinä koskaan milloinkaan, niin äidille ja isille voi aina kertoa siitä. Äidille. Voi. Aina. Kertoa.
Asia oli lapsilla mielessä aamulla heti ensimmäisenä. Herättyään he alkoivat tooooodella innokkaasti vakuutella minulle, miten Pikku-ukolla on nyt ihan kiva tukka, eikä heitä yhtään harmita, että se on leikelty.
Sitten juteltiin. Halittiin, suukoteltiin, ja painettiin mieliin, että äidille voi aina kertoa. Sitten siistittiin yhdessä saksilla hepan riekaleiset kutrit tasaisen lyhyeksi harjaksi, ja tehtiin polleparalle vielä letti.
- Suzie Q
keskiviikko 1. marraskuuta 2017
Onko loppuvuoden lapsilla mitään toivoa?
![]() |
| Marraskuinen saa kaiken toivon heittää? |
Heppu täyttää pian viisi. Poika on päiväkotiryhmänsä nuorin, sillä tämänvuotinen ryhmä on yhdistelmä "eskareita ja viskareita" eli porukka koostuu 5-6-vuotiasta lapsista. Ryhmän vanhimmat täyttävät tammikuussa seitsemän.
Syksyn vasu-keskustelussa juteltiin asioista, joissa Hepulla saattaisi olla kirittävää ennen oman eskarivuoden alkua ensi syksynä - kynätaitoihin liittyviä motorisia juttuja ja sen sellaista. Niin sanottu varhaisen tukemisen mentaliteetti on minusta ihan mahtava: huomataan mahdolliset ongelman siemenet ennen kuin niistä ehtii kehittyä ongelmia ollenkaan.
Ajatushan on hyvä. Tuetaan lasta nyt kuluvan vuoden aikana tietyissä jutuissa niin, ettei hänen tarvitse kompastella perusasioiden parissa eskarivuoden alkaessa. Ja hänen ei tarvitse itse edes tietää tuesta mitään.
Silti pistää miettimään, ollaanko nyt sittenkään oikeilla jäljillä. Onko tarkoituksenmukaista "huolestua" tai edes kiinnittää huomiota 4-vuotiaan kynäotteeseen tai piirrustusjälkeen, jos huolen motiivina on vertailu koulujärjestelmän ikäjaottelun asettamiin, lapsen omasta kehityksestä irrallisiin vaatimuksiin? On hurja ajatus, että jo 5-6-vuotiaana pitäisi mahtua sellaisiin normeihin, joissa ei katsota kehitystä yksilönä.
Suomalaistutkimuksen mukaan alkuvuodesta syntyneet lapset menestyvät muita paremmin koulussa. Jopa lastenneurologian erikoislääkäri on sitä mieltä, että lasten tulisi aloittaa koulu syntymäajan perusteella kahdessa erässä. Kirsikkana kakun päällä pari viikkoa sitten uutisoitiin, että loppuvuonna syntynyt lapsi saa ADHD-diagnoosin luokkatovereitaan todennäköisemmin. Siis lääketieteellisen diagnoosin - käsittämätöntä!
Äidin kurkkua kuristaa. Kuinka monta vastaavaa asiaa tulee loppuvuoden lapselle eteen vielä vuosien varrella? Niin sanottu normaali, hyvin kehittyvä poika, mutta aina ikäänkuin jäljessä, koska vertailukohtana ovat "pahimmillaan" 11 kuukautta aiemmin syntyneet tytöt. Pärjääminen ja osaamisen kokemus ruokkii uuden oppimisen intoa ja positiivista kierrettä, mutta sama toimii valitettavasti myös toisinpäin. Miksi kaiken lapsuudessa ja nuoruudessa pitää tapahtua ikäryhmittäin ja nimenomaan kalenterivuosittain?
Löysin aiheesta onneksi myös toisenlaisen artikkelin, jonka mukaan lentopalloharrastuksessa etsitään "loppuvuoden tähtiä". Lentopallossa on siis tulevaisuutemme! 😆 Artikkelin lopusta löytyy kasvatustieteen professori Marja-Leena Lerkkasen vinkeistä kultaisin: "Loppuvuonna syntynyttä lasta ei tarvitse treenata esikouluun tai kouluun. Anna lapselle rauha kypsyä."
Olet ihana, hei sinä pian-viisivuotias, just sellaisena kuin olet. Ja harjoitellaan niitä kynähommia yhdessä niin ettet huomaakaan.
- Suzie Q
perjantai 25. elokuuta 2017
Ota kehu vastaan kuin lapsi
”Näytät tosi hyvältä tänään!”
”Ööö joo no siis onhan tässä mahaa vaikka kuinka ja aika huono ryhtikin ja…”
”Ihana paita sulla!”
”Heh joo tää on tällanen karsea kotikauhtana, ihan kiva väri kyllä jos ei olis niin haalistunut…”
”Onpa hyvää ruokaa!”
”Joo sori ei ollut muutakaan, niin täytyi tehdä nyt vaan tällainen sörsseli…”
…
Sen sijaan lapseni:
”Hienosti piirsit talon, siitä tuli tosi hieno!”
”Kiitos!”
”Kylläpä osaat taitavasti jo roikkua renkaissa!”
”Niinpä!”
”Onpa kiva paita sulla, siinä on makee traktori!”
”Kiitos! Niin minustakin.”
”Kivasti tehty, kun annoit lelun pikkusiskolle!”
”Kiitos. Minä olenkin kiva kaveri.”
Ja ilman kehujakin:
”Tuutko halimaan?”
”Joo! Koska oon niin ihana!”
Haastankin itseni puristamaan kitusistani vain ja ainoastaan sanan "kiitos" jokaiseen kehuun ja kohteliaisuuteen, jonka saan loppukuun aikana. Kuka lähtee mukaan?
- Suzie Q
Kuva: Pixabay
lauantai 19. elokuuta 2017
Tyttöjä ja poikia - sukupuolineutraalisti
![]() |
| Autoleikki ja barbileikki. |
Tähän soppaan on pakko hypätä mukaan. Nimittäin BBC julkaisi videon, joka todellakin pisti miettimään, miten tiedostamattamme ohjaamme lapsia tietynlaiseen toimintaan sukupuolioletuksemme perusteella. Katso video. Katso katso katso.
Usein "keskustelu" sukupuolineutraalista kasvatuksesta kulminoituu siihen, a) minkä värisiä vaatteita lapsille puetaan, b) pitääkö lapsen nimi olla Verso tai Ahma ja c) eikö poikani saa enää leikkiä pikkuautoilla. Huokaus. Ikäänkuin sukupuolineutraali kasvatus olisi jotain punavihreää hörhöilyä, huru-ukkojen ja -akkojen touhua, jota joko kannatetaan tai vastustetaan. Ihan fiksuina pitämäni ihmisetkin takertuvat tässä asiassa siihen, että "ei meidän tyttöä saa pakottaa leikkimään pikkuautoilla, koska hän tykkää oikeasti vain barbeista".
Minulle sukupuolineutraali tai -sensitiivinen kasvatus ei tarkoita sitä, mitä lapsille puetaan päälle. Ei ole kyse vaatteista, eikä siitä, että pojilta vietäisiin pikkuautot ja tytöiltä nuket, vaan siitä että tytöt saisivat olla ihan minkälaisia tyttöjä ja pojat ihan minkälaisia poikia tahansa. Minkälaisia lapsia tahansa. Muunkinlaisia kuin stereotyyppisesti oletettuihin sukupuoliinsa liitettyjen piirteiden kaltaisia.
Eikä riitä, että lapset hyväksytään sellaisina, kuin he ovat. Aikuisten tehtävä on ohjata heitä tutkimaan maailmaa ja oppimaan uutta täysin riippumattomina heidän oletettuun sukupuoleensa liittyvistä ennakkokäsityksistä. Ja se lähtee siitä, että aikuiset opettelevat herkistymään arjessa siihen, että lasta ei sukupuolioletuksen perusteella ohjattaisi tietynlaisiin toimintamalleihin ja kiitettäisi vain tietynlaisista ominaisuuksista. Koska tottakai meidän Paavo-Petteri ja Seela-Saara saavat olla juuri sellaisia kuin haluavat. Mutta silti Paavo-Petteriä kummasti kannustetaan lähinnä jääkiekkoon, kun Seela-Saaraa viedään ensisijaisesti tanssitunneille.
Meilläkin asuu 100% prinsessa, joka huutaa "Linnani!!" nähdessään minkä tahansa edes etäisesti prinsessalinnaa muistuttavan rakennelman (kaikki käy, kirkoista ja kappeleista voimaloiden savupiippuihin). Hän taistelee raivolla farkkujen pukemista vastaan, koska "ne eivät ole pinkit!!" ja koska "prinsessat ei käytä farkkuja!!". Prinsessapuuhien lisäksi haluaisin kannustaa Tytyä fyysisiin juttuihin: pyöräilyyn, potkulautailuun ynnä muuhun. Hän on näissä jutuissa aikamoinen hienohelma, ja laiskimus, eikä se liity siihen että hän on tyttö, vaan siihen että hän on Tyty, lapsi joka sattuu tykkäämään helposta kyydistä rattaissa tai Miehen hartioilla.
Lapset ovat ensisijaisesti lapsia, pieniä ihmisiä, eivätkä sukupuolensa edustajia. Minulla läikähtää sydämessä joka kerta, kun Tyty sanoo, että "katsopa äiti kuinka vahva olen!" tai kun Heppu hilluu mummolassa keijupuvussa ja kotona tsekkailee itseään peilistä ja toteaa "no niin, näytän tosi kauniilta". Koska he ovat vahvoja ja kauniita.
- Suzie Q
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)



