Älä kerro äidille

Eräänä tammikuisena perjantai-iltana ollessani ystävieni kanssa iltaa viettämässä, saapui luuriini viesti Mieheltä:

"Silmä vältti ja munchkinit on parturoineet pikku-ukon 😱"

Kyyy-llääää. Tytyn joululahjaksi saama keppihevonen mallia Peppi Pitkätossun täplikäs Pikku-ukko oli kokenut saksikäsittelyn. Tai tarkemmin sanottuna sen oranssista villalangasta koostuva harja oli lyhentynyt merkittävästi. Tapahtuma kuvituskuvineen aiheutti räjähtävät huutonaurut koko seurueessani. Perään tuli toinen viesti:

"Heppu on ihan paskana että oot sille vihainen 😢"

Muksut olivat hetken mielijohteesta yhteistuumin leikelleet keppihevosen hiukset saksilla lyhyiksi. Oranssia villalankaa oli kaikkialla, ja Mies oli heitä jonkin verran aiheesta tylyttänyt, pointteinaan lähinnä a) miten pöljää on silpoa mitään tavaroita, ja että b) poisleikattua tukkaa ei hepalle enää takaisin saa.

Heppu oli pillahtanut itkuun kuin salamaniskusta ymmärrettyään, mitä tuli tehtyä. Kiinnostavaa tässä on se, että pojan ensimmäinen kauhunsekainen kommentti ulvonnan seasta oli ollut: "Ei kerrota äidille! Eihän tästä tarvitse kertoa äidille ei ei ei ei...!"

No tietysti Mies kertoi minulle. Ja ehkäpä olisin itsekin bongannut Pikku-ukon nyrhityn kuontalon jossain vaiheessa. Päätimme ottaa tämän kasvatuksellisena haasteena ja tähdätä timanttisuoritukseen. Tiesin, että lapset ovat jo nukkumassa kotiutuessani, joten meillä jäisi aamuun asti aikaa punoa priimoja juonia Miehen kanssa homman paketoimiseksi. Harvoin tarjoutuu mahdollisuutta valmistautua rauhassa rakentavaan keskusteluun lastensa kanssa ja pohtia argumentaatiota etukäteen kuin mikäkin viestintäammattilainen.

Päätimme ydinviestit. Ensin peruskama. Että tavaroiden silpominen on hölmön hommaa, ja seuraavan kerran kun on sakset kädessä ja tekee mieli vähän leikellä, niin pyydetään paperia. Check. Sitten se tärkein. Että tapahtuipa mitä vaan, tai tulipa tehtyä ihan mitä vaan ikinä koskaan milloinkaan, niin äidille ja isille voi aina kertoa siitä. Äidille. Voi. Aina. Kertoa.

Asia oli lapsilla mielessä aamulla heti ensimmäisenä. Herättyään he alkoivat tooooodella innokkaasti vakuutella minulle, miten Pikku-ukolla on nyt ihan kiva tukka, eikä heitä yhtään harmita, että se on leikelty.

Sitten juteltiin. Halittiin, suukoteltiin, ja painettiin mieliin, että äidille voi aina kertoa. Sitten siistittiin yhdessä saksilla hepan riekaleiset kutrit tasaisen lyhyeksi harjaksi, ja tehtiin polleparalle vielä letti.

- Suzie Q

Ajatus empatiasta

Kyllä te tiedätte: vauvan hoito on välillä rankkaa. Uuvuttavinta perusterveen ja ”helponkin” palleron hoidossa on se, että on aina oltava saatavilla. Ei baby kysele, onko sinulla huono hetki, painaako väsymys tai viekö flunssa voimat. Vauva tarvitsee huomiota ja hoivaa omien tarpeidensa mukaan, eikä silloin kun aikuiselle parhaiten sopisi. 

Moneen asiaan vauvavuoden nihkeämmissä puolissa auttaisi suklaa ja lasi punkkua kuunteleva korva ja ripaus empatiaa. Silti välillä tuntuu, että lapsensaantiin, raskauteen, äitiyslomaan tai vanhemmuuteen liittyen ei saisi valittaa mistään. Että ”itsepähän olet sen lapsen tehnyt ja halunnut niin hoida se nyt sitten myös”. Tai että lapsen syntymä on niin mieletön ihme, että siitä täytyisi päivästä ja viikosta toiseen olla vain hekumoissaan ja kiitollinen.

Olen miettinyt viime aikoina paljon, mitä empatia on. Olen pitänyt empatiana sitä, kun minusta tuntuu pahalta toisen puolesta ja haluaisin auttaa häntä - miettimällä ratkaisuja, kannustamalla, neuvomalla. Nyt olen tajunnut, että eihän se ole empatiaa. Vaan se on empatiaa, että yritän pysähtyä, hiljentyä, uida hänen nahkoihinsa, pois omistani, siitä miltä hänen läpikäymänsä asia minusta tuntuisi - ja keskittyä ymmärtämään, miltä se hänestä tuntuu. Ehkä apua ei tarvitakaan?

Jos sympatia on myötätuntoa ja ehkä huoltakin toisesta, on empatia "astumista toisen saappaisiin", kykyä jakaa toisen tunnetila. Ja siitä seuraavan tason hommaa on osata ilmaista se kykynsä toiselle pikaisten ratkaisuehdotusten sijaan. Hyvää tarkoittava neuvominen ja ”ongelman”ratkaisuyritykset nimittäin parantavat vain minun, siis neuvojan oloa. Eivät sen, joka empatiaani kaipaisi.

Eikö olekin säälittävää, että tämä on minulle uutta?

Että olipa vauvoja tai ei, murheet isoja tai pieniä: kun seuraavan kerran kerrot minulle jotain, niin minä yritän kuunnella ja kuulla. Ja olla vaan, jakaa fiiliksesi, vaikka kuinka haluaisin heti ryhtyä auttamaan. Kuuntelen ymmärtääkseni, en vastatakseni. Kokeile sinäkin?

- Suzie Q

Kuva: Pixabay

Ostokset mallia perheenäiti

Klikkasin äsken puolipakollisen keltaisen tilauksen Stockmannilta tulemaan. Järkytyin tilausvahvistusta tutkiessani. Missä kaikki ihanat tuoksut ja turhakkeet? Bling-bling-mekot pikkujoulukauteen? Edes puolihimmeät Wolfordit kolmen pakkauksissa? Listahan on täynnä pelkkää lapsiperhekamaa!

Automme on salakavalasti vaihtunut tila-autoksi ja keittiöstä löytyy enemmän tuttipulloja kuin pinot noiria. Kenkäni ovat aina olleet ennemmin goretexit kuin korkkarit, siitä ei voi syyttää perheellistymistä. Mutta että Hullujen Päivien ostoksetkin! Ennen Hullarit tarkoitti kirjaimellisesti pientä hulluttelua: lupaa törsäillä parin päivän ajan vähän itseensä, spesiaalivaatteisiin ja ihaniin turhuuksiinkin miettimättä välttämättä jokaista hankintaa ihan loppuun asti. Ei näköjään enää.

Nyt parhaat Hullujen Päivien saaliit ovat lasten sukkia ja aluspöksyjä, pyykinpesuaineita ja miehelle duuniin kauluspaitoja. Vauvakin sai yöpukuja. Ja hei keittiö pari astiapyyhettä. Eniten rahaa meni onneksi kuohuviinilaseihin - niihin sisältyy sentään lupaus poreilevasta ajanvietosta muuallakin kuin pyykkikorin äärellä. (Vaikka voihan pyykätessäkin ottaa vähän cavaa, jos niikseen tulee..!)

Kun kaikesta arkisesta voi syyttää lapsia ja vanhemmuutta, on helppo unohtaa, että kyllä muutenkin kuin lapsia saamalla aikuistuu. Vertaan usein nykyhetkeä aikaan ennen lapsia, ja unohdan että ilmankin lapsia tässä olisi vierähtänyt viisi vuotta elämästäni. Ei se ole pitkä aika, mutta on se silti jo elämänvaihe, jossa kuuluukin tapahtua muutosta - myös ostokäyttäytymisessä.

Oikein tarkoituksella laitoin ostoskoriin mukaan myös pari meikkituotetta itselleni. Vaikka olisin keski-ikäistyvä (en sentään vielä), -luokkaistuva ja keskinkertaistuva, on minulla sentään silmät ja kulmat päässä. Noin niinkuin kerran kahdessa kuussa. Kun on joku juhlahetki. Vaikka night-out muiden mammojen kanssa. Kotiin iltakymmeneltä. Mmmmoikka.

- Suzie Q

Vivat academia, sanoi ruuhkavuosi-isä

Viikonloppuna kahviteltiin Miehen alkusyksystä pakettiin saaman jatkotutkinnon kunniaksi. Parin viikon päästä juhlitaan ystävien kanssa lisää - oujea oujea! Ohuemmistakin syistä kuin valmistumisen vuoksi on juhlia järjestetty, joten tämä on ihan mahtava syy keventää pimenevää syksyä.

Miten kolmen pienen lapsen työssäkäyvä isä tekee sen? Saattaa parin maisterintutkinnon jälkeen jatkotutkinnonkin pakettiin ruuhkaisimpien vuosien keskellä? Ärsyttävää suorastaan, että jotkut vaan tuntuu osaavan ja pystyvän! Ne jotkut tosin eivät tuhlaa vietä aikaansa meikäläisen tapaan Facebookin feediä selaillen tai Paratiisihotellia katsellen. Tai nettikaupoissa surffaillen. (Tai bloggaillen!) Ne jotkut suunnittelevat tekemisensä hyvin, hyödyntävät rajatun ajan tehokkaasti ja näkevät metsän puilta, eli eivät eksy yksityiskohtien tarpeettoman viilaamisen loputtomaan suohon. 

Titteleitä tai tutkintoja tuskin kannattaa hankkia niiden itsensä vuoksi. Kysehän on itsensä kehittämisestä ja siitä ah-niin-kliseisestä ikuisesta oppimisesta. Jatkotutkintotasolla oppiminen näyttää olevan enemmänkin tutkimista, havaintojen tekemistä ja intohimoista (nykyään harvinaista?) totuuden etsintää - jonkunlaista janoa ottaa selvää, miten maailma toimii ja miksi. Tuo jano on lapsissa luontaisena, eikä se oikein ruokittuna onneksi kuole kaikista aikuisistakaan.

Oleelliseen keskittymisen taito on se, millä näitä Miehen ponnistuksia tuntuu valmistuvan. Ripaus älykkyyttäkin varmaan edesauttaa asiaa myös. Vaikea keksiä montaa kateellista ”hyvähän sen on kun” -kiukutteluargumenttia, kun niitä ei juurikaan ole. Toki pieni osa on minullakin, sillä hyväksyn perheen kalenteriin ilmestyvät luentoillat ja seminaarit, sekä lomiin osuvat satunnaiset kirjoituspäivät. Ne on helppo hyväksyä, koska tuolloin(kin) saan ekstralastenhoitoapuja vanhemmiltani. Happy wife, happy life?

Olen tosi ylpeä Miehestä. Siippani ansioilla hekumoinnin sijaan keskityn itsekin tänään kuitenkin oleelliseen. Valmistujaiskahvien jäljiltä pakastimessa on nimittäin kolme kanelia ja sokeria tihkuvaa jättiläiskorvapuustia! Nami nami...

- Suzie Q

Jos lapsia ei olisikaan

Lasten myötä elämään on avautunut uusi kerros, jonka takia on vaikea tehdä mielikuvitusmatkaa siihen, että tuota kerrosta ei olisi. Äidiksi tulo ja äitinä oleminen on niin kokonaisvaltainen kokemus, että se muuttaa ihmistä väistämättä pysyvästi. Millainen minä olisin, jos en muun olemiseni ohessa olisi myös äiti? 

En pysty varsinaisesti kuvittelemaan elämääni ilman lapsia. Tekisin paljon töitä, mutta niin teen perheellisenäkin. Matkustelisin enemmän! Todennäköisesti liikkuisin enemmän. Rahaa jäisi pakollisten menojen jälkeen enemmän käteen: tuhlaisin ne ravintoloihin, omiin vaatteisiin, irtiottoviikonloppuihin. Kaikkeen edellämainittuun tuhlaan nykyäänkin, mutta paaaaljon harvemmin.

Ilman lapsia olisin varmaan toisenlainen. Vähän kyynisempi, vähän kovempi. Paljon huolettomampi. Vähän rohkeampi? Lasten saamisessa kipeimmältä on tuntunut se, että yhtäkkiä onkin niin paljon menetettävää, että keuhkoja puristaa. Ilman lapsia oli helpompi hengittää.

Olisin rypyttömämpi ja ryhdikkäämpi. Ehtisin nähdä ystäviäni enemmän. Tosin luulen tämän olevan vähän illuusio: ikäänkuin ystävilläni ei olisi omia ruuhkaisia elämiään elettävänä, omien lastensa kanssa tai ilman.

Äitiys ja vanhemmuus on tietenkin vain yksi osa identiteettiäni. Tällä hetkellä vanhemmuuteen liittyvä tekeminen - vauvan- ja lastenhoito - vie leijonanosan arjestani, mutta se on väliaikaista. Tätä pikkulapsiperhemössöä mutustaa nyt mielellään, kun tietää, miten nopeasti sitten taas jo uudet tuulet puhaltavat. Lapset silti pysyvät.

Pikkulapsiarki ei suinkaan ole ainoa tapa elää näitä kolkytplus-vuosia. Minulta jää paljon myös kokematta. Itsenäisyys, irrallisuus? Yhteisöllisyys? Mahdollisuus toteuttaa itseään juuri nyt? En saa koskaan tietää, millaista olisi ollut aloittaa neljättä vuosikymmenettä ilman lapsia, vapaampana menemään ja tulemaan, miten haluan. Elämä lasten kanssa ei ole parempaa tai edes syvempää. Se on erilaista. Peruuttamatonta, koska vanhemmuudelle ei löydy sydämestä on-off-katkaisijaa.

Minulla on perheellistyneiden kavereideni lisäksi paljon 35 ikävuoden molemmin puolin pörrääviä lapsettomia ystäviä. Osa heistä ehkä tulee kokemaan vanhemmuuden, saamalla joko biologisen lapsen tai bonuslapsen uusioperheenä. Osa jää lapsettomiksi, tahattomasti tai omasta halustaan. He kokevat sellaista elämää, josta minulla ei ole aavistustakaan, koska jo alle kolmikymppisenä rysäytin mukaan perheellisten kerhoon.

Lapset ovat lahja, sehän on selvää. Lahjan vastaanottamisella on kuitenkin vaihtoehtoiskustannus: toisenlainen elämä (tai elämänvaihe) ilman lapsia. Se jää minulle arvoitukseksi.

- Suzie Q


Kuva: Pixabay

Ota kehu vastaan kuin lapsi

Asioita, jotka lapset vaan osaavat paremmin, osa 387: kehun tai kohteliaisuuden vastaanottaminen. Minne tuo perustaito meiltä aikuisilta oikein katoaa? Tiedättehän:

”Näytät tosi hyvältä tänään!”
”Ööö joo no siis onhan tässä mahaa vaikka kuinka ja aika huono ryhtikin ja…”

”Ihana paita sulla!”
”Heh joo tää on tällanen karsea kotikauhtana, ihan kiva väri kyllä jos ei olis niin haalistunut…”

”Onpa hyvää ruokaa!”
”Joo sori ei ollut muutakaan, niin täytyi tehdä nyt vaan tällainen sörsseli…”

…

Sen sijaan lapseni:

”Hienosti piirsit talon, siitä tuli tosi hieno!”
”Kiitos!”

”Kylläpä osaat taitavasti jo roikkua renkaissa!”
”Niinpä!”

”Onpa kiva paita sulla, siinä on makee traktori!”
”Kiitos! Niin minustakin.”

”Kivasti tehty, kun annoit lelun pikkusiskolle!”
”Kiitos. Minä olenkin kiva kaveri.”


Ja ilman kehujakin:

”Tuutko halimaan?”
”Joo! Koska oon niin ihana!”


Haastankin itseni puristamaan kitusistani vain ja ainoastaan sanan "kiitos" jokaiseen kehuun ja kohteliaisuuteen, jonka saan loppukuun aikana. Kuka lähtee mukaan?

- Suzie Q

Kuva: Pixabay