Jättäkää ne ikäerot rauhaan

Toisella ikää vuosi ja viisi kuukautta, toisella viisi päivää.

Helsingin Sanomat kirjoitti männäviikolla, kuinka lasten ikäeron pitäisi olla vähintään kaksi ja puoli vuotta. Tai muuten kaikki on pilalla. No, tämänkin asian siis mokasin. Ihan väärin synnytetty.

Pardon my French, mutta voi perse miten vaikeaksi tämä perheen perustaminen onkaan meeedian edustamassa julkisessa keskustelussa tehty. Tuntuu, että lähes joka viikko saa lukea kuinka on äidiksi liian nuori, liian vanha, liian koulutettu, liian kouluttamaton, liikaa töissä, liian vähän töissä, liian sitä tai ainakin liian tätä. Ja ainakin on liian vähän lapsia, liikaa lapsia, liikaa päivähoitoa, liian vähän päivähoitoa, liikaa harrastuksia, liian vähän harrastuksia. Niin että vielä siitäkin jaksetaan nyt sormella osoitella, millä ikäerolla muksut perheisiin syntyvät? Kyllä, meni tunteisiin.

Hepulla ja Tytyllä on ikäeroa vuosi, viisi kuukautta ja kaksi viikkoa. Tytyllä ja Tredjellä on ikäeroa kuusi päivää alle kolme vuotta. En tiedä muista ikäeroista, etenkään "klassisesta" palttiarallaa kahden vuoden ikäerosta, mutta kaipa nyt on selvää, että jokaisessa ikäerovariaatiossa on omat plussansa ja miinuksensa. Huutelen kuitenkin sen verran, että enpä kadehdi yhtään niitä, joilla on se kaks vee ja risat sitä ikäeroa. Näyttää ulospäin siltä, että siinä vasta rankan laakin saakin, kun orastavaan uhmaan isketään päälle suojelusta ja äitiä 24/7  kaipaava vastasyntynyt.

Jos sisarusten välinen ikäero on sekin jälleen jotain, jota pitäisi viranomaistahoja varten laskelmoida ja optimoida, menee perhe-elämän "tukeminen" yhteiskunnalta jo holhoamisen puolelle. Kai nyt järkikin sanoo, että jos vanhemmuuden ja arjen voimavarat ja tukiverkot ovat vähäiset tai asiaan liittyy omalla kohdalla terveydellisiä riskejä, ei muksuja kannata tehtailla ainakaan montaa eikä ainakaan putkeen. Mut hei kamoon! Tässä asiassa jos jossain, on jokikisen perheen tilanne uniikki ja omanlaisensa.

Joku miettii ovatko isovanhemmat enää viiden vuoden päästä jaksavina läheisinä mukana arjessa. Toinen pohtii, ehtiikö kohtua runnova endometrioosi pahentua jälleen liiaksi, jos pikkusisarukselle ei anneta vihreää valoa mahdollisimman pian esikoisen jälkeen. Kolmas pohtii salliiko oma urakehitys toisenkin poissaolon, vai olisiko parempi pysyä poissa kertalaakista hetki pidempään. Neljännellä ei ole työtä johon palata, ja ajatus pikkusisaruksesta tuntuu siksi ajoitukseltaan parhaalta kaikkien muidenkin ei-niin-hyvien vaihtoehtojen keskellä.

Viides ei kestä ajatusta pikkulapsivuosien jatkumisesta pitkälle omaan nelikymppisyyteen asti. Kuudes ei voi uskoa todeksi lottovoiton epätodennäköisyydellä raskaustestiin piirtyviä tuplaviivoja, kun esikoista saatiin yrittää vähintään toista vuotta. Seitsemäs miettii, että tämä ikäeroasia on oikeastaan minun ja puolisoni välinen asia, ja se mikä meistä tuntuu hyvältä, ei oikeastaan ole neuvolan tai muiden huolestujien asia ottaa valistusagendalleen. Kahdeksas ymmärtää, että loppujen lopuksi lapsia saadaan eikä kalenteri kädessä tehdä.

Peace! Ihan jees, että meidän perheessä on enää yksi lapsi vaipoissa. Se on yksi kolmen vuoden ikäeron plussapuolista.

- Suzie Q


Kuva: Anna Dammert

Aiemmin aiheesta:
Ihana kamala (pieni) ikäero
Siskot ja niiden veli

Oma koti kullan kallis (ainakin hetken)

Yksi säännöllisimmistä harrastuksistani on asuntomarkkinoiden seurailu, vähintään puolivillaisesti. Kärsin kroonisesta muuttokärpäsen puremasta, mutta ihan joka vuosi ei ole järkeä muuttaa. Onneksi asunnonmetsästystautia voi lääkitä edes virtuaalisesti surffailemalla myynti-ilmoituksissa, kun pesänrakennusvietti pörisee täysillä.

Jos varainsiirtoveroa ja mahdollista kiinteistövälittäjän palkkiota ei lasketa, on asunnon vaihto muilta osin mielestäni jopa suotavaa vähintään viiden vuoden välein. Ainakin oma elämäni ja sen myötä asumisen tarpeet ovat muuttuneet sykleissä niin, että tuntuisi jo ajatuksenakin absurdilta jämähtää yhteen asuntoon edes vuosikymmeneksi. Pystyisikö yksi tietty koti koskaan vastaamaan kaikkiin vuosien aikana muuttuviin tarpeisiin? Myöhemmin ehkä, mutta ei vielä.

Nyt kun kotiamme asuttaa viisi henkilöä, alkavat yllättäen ihan uudenlaiset ominaisuudet asumisessa nostaa arvoaan. Aiemmin en käsittänyt, miksi asuntoihin rakennetaan pieniä koppeja makuuhuoneiksi, kun yhtenäisen avoimen tilan maksimointi oli oma ykköstoiveeni. Niin. Nyt suurinpiirtein paras ominaisuus asunnossa on se, jos siellä on lukuisia ovia, joilla ihmiset voi eristää toisistaan edes hetkeksi.

Parikymppisenä halveksuin myös kodinhoitohuoneita. Oi voi. Tästä ei varmaan tarvitse edes jatkaa tämän pidemmälle. Ja tämähän juuri on homman ydin: silloin kun elämä on työntekoa ja viini-iltoja kavereiden kanssa, on turhaa asuttaa torppaa kolmella pienellä makuuhuoneella ja ah-niin-turhalla kodinhoitohuoneella. Ja sama toisinpäin: nyt kun kodilta tarvitsee ennen kaikkea toimivuutta ja äänieristystä, on pakko valita asuntonsa noiden ominaisuuksien eduksi.

Muuttovimmassanikin olen lasten myötä toki alkanut huomioida myös heidän pysyvyyden tunteensa. Päiväkotia ei haluta vaihtaa, eikä myöhemmin kouluakaan, ainakaan liian tiuhaan. Aiemmin en hoksannut, että lapsi voisi niin vahvasti kiinnittyä myös kodin seiniin. Heppu muistelee vieläkin haikeudella edellistä kotiamme, vaikka muutosta on jo puolitoista vuotta.

Silti vastustan ajatusta, että pelkästään lasten tarpeiden vuoksi jämähdettäisiin tutuille kulmille samoihin nurkkiin, jos vanhempien veri vetäisi muualle. Vaikkapa viereiseen kortteliin. Tämän suuren muuttomouhaamisen keskellä täytyy todeta, että olen koko elämäni asunut noin viiden kilometrin säteellä. Dramaattiset kuvaukseni asuinympäristön muuttumisesta tarkoittavat siis vähän muuta kuin muuttoa Rovaniemeltä Helsinkiin.

Vain yksi koti paranee vanhetessaan ja se on lasteni mummola, oma pitkäaikaisin lapsuudenkotini. Mutta se onkin käsittämätön helmi, joka saa pysyä sellaisena toivottavasti vielä pitkään. Omaa helmeämme metsästän tutulla viiden kilometrin säteellä mummolasta. Kodinhoitohuoneella, kiitos.

- Suzie Q


Kuva: Pixabay.

Kun tohtori kysyy, että mitä sais olla

Kävin tänään pakollisessa synnytyksen jälkitarkastuksessa neuvolalääkärin vastaanotolla. Mielestäni on nerokas systeemi, että vanhempainpäivärahaa ei aleta maksaa ennen kuin synnyttänyt äiti on käynyt kyseisessä tarkastuksessa. Erinomainen porkkana tsekkaukseen patistamiseksi! Luulen, että aika monelta meistä jäisi tuo käynti muuten hoitamatta, koska oma fokus on niin vahvasti vauvassa eikä omassa alapäässä hyvinvoinnissa.

Jossain määrin jälkitarkastus on klassisesti myös green card aviollisiin velvollisuuksiin. (Hei äiti!) Kellekään ei varmaan tule shokkina, miten lapsia tulee ja etenkin miten niitä ei tule. Silti ehkäisy on aihe, josta puhutaan tyttökaverien kesken paljon, mutta julkisesti vähän. Minusta oikeastaan kaikki ehkäisymenetelmät ovat jollain tavalla susia tai ainakin ongelmallisia. Eniten vaihtoehdoissa kyrsii se, että kondomia lukuunottamatta ne kajoavat ensisijaisesti naisen kroppaan.

Ehkäisyn pitäisi olla tasavertaisesti molempien sukupuolten agendalla, mutta silti ensisijaisesti naiset joutuvat painimaan elämästään vuosikymmeniä hankalien sivuvaikutusten tai ainakin jatkuvan huolehtimisen kanssa. Neuvolalääkäri kirjoittaa jälkitarkastuksessa auliisti niin pilleri- kuin kierukkareseptejään - etenkin kolmen lapsen äidille 😆 - mutta koko ehkäisykeskustelu on mielestäni älytön käytäväksi tuossa tilanteessa, jossa miehet loistavat poissaolollaan.

Mikseivät miesten ehkäisymenetelmät kehity nopeammin? Koska niiden kehittäminen ei ole miesten edun mukaista, väitän minä. Jos niitä olisi, miesparathan joutuisivat niitä käyttämään. Terveisiä telaketjuilta, mutta jahka jokin kierukan kaltainen keksitään viritellä miehen vehkeisiin tai ladata miesten kropat ja mielet sekaisin hormoneista, aletaan varmasti pikavauhtia keksiä parempia ja sivuvaikutuksiltaan harmittomampia ehkäisymenetelmiä. Niitä odotellessa.

- Suzie Q

Perhe on paras

Heppu oivalsi jo aiemmin keväällä, että Tredjestä tulee syntyessään osa meidän perhettä, ja että perheenjäsenten lukumäärä kasvaa yhdellä. Poika on numero- ja laskemisinnossaan intoillut useaan otteeseen sitä, miten ”sitten meitä on viisi”, ja että ”sitten meidän perheessä on kolme lasta”. 

Tilastokeskus määrittelee, että perheen muodostavat yhdessä asuvat avio- tai avoliitossa olevat tai parisuhteensa rekisteröineet henkilöt ja heidän lapsensa, jompikumpi vanhemmista lapsineen sekä avio- ja avopuolisot sekä parisuhteensa rekisteröineet henkilöt, joilla ei ole lapsia. Heppu näkee lähipiirissämme monenlaisia perheitä: lapsettomia pariskuntia, kahden aikuisen ja yhteisten lasten ydinperheitä, eronneiden vanhempien ja lasten perheitä, yhden vanhemman perheitä, sateenkaariperheitä, uusperheitä.

Tietysti perhe on paljon laajempikin käsite, kuin vain oma kotitaloutemme. Viisas Wikipedia kertoo, että ydinperhettä laajempia kokonaisuuksia eli perhemuodostelmia syntyy, kun sukulaiset ja ystävätkin ovat jatkuvassa vuorovaikutuksessa perheenjäsenten kanssa. Omaan muodostelmaani kuuluu lasten ja puolison lisäksi vähintäänkin omat vanhemmat, mummi ja muita lähimpiä sukulaisia niin omasta kuin Miehen suvusta. Ystävätkin ovat minulle kiinteä osa perhettäni, etenkin lasten kummit ja muut läheisimmät ystävät, jotka ovat vuosien varrella kiinnittyneet osaksi elämää vahvemmin kuin muut. Ystävät ovat tuntuneet perheeltä etenkin silloin, kun elämä on näyttänyt syvimmät ääripäänsä, syntymän ja kuoleman.

Yksin ei voi olla perhe. Muistan naimisiinmenohetkellä ajatelleeni, että nyt meistä Miehen kanssa tuli perhe. Oikeasti olimmekin jo pitkään Tilastokeskuksen mielestä olleet perhe, koska asuimme yhdessä kumppaneina avoliitossa. Minulle alttarilla käynti, tai oikeammin jo kihlautuminen, oli kuitenkin yhdessä asumista vahvempi tahdonilmaisu sille, etten ollut siitä kahden aikuisen perheestä ihan kevyin perustein mihinkään poistumassa. Perheen väärti traditio ja teko. Tuo Wikipedian perheartikkeli sanoo suorastaan koskettavasti, että ”perhe on tärkeä osa niitä tapoja, joilla ihmiset ymmärtävät elämää ja luovat siihen rakenteita”. Voihan wiki, veit sanat suustani.

Lapsiperheiksi määritellään perheet, joissa kotona asuu vähintään yksi alle 18-vuotias lapsi. Ja hei, Suomessa suurperheeksi lasketaan perhe, johon kuuluu isän ja äidin lisäksi vähintään kolme lasta. Pian tässä siis porskutetaan suurperheenemona!

- Suzie Q

Lisää lapsia vai ei?

The more the merrier?

Suvi-Anne Siimes kirjoittaa päivän Hesarissa syntyvyyden alenemisesta ja pohtii, kuinka Suomeen saataisiin lisää lapsia. On surullista, jos moni joutuu nipistämään omassa perhesuunnittelussaan pois yhden tai jopa kaksi ”lisälasta” taloudellisten tai ns. yhteiskunnallisten syiden vuoksi. Siis jos Suomesta on tullut sellainen maa, jossa ei pystytä saamaan niin montaa lasta kuin haluttaisiin.

Jokaisella on tietysti myös omat syynsä juuri itselle sopivalle perhekoolle. Meidän perhe on kortensa syntyvyyskekoon nyt Tredjen myötä lopullisesti kantanut, mutta se ei toki ole ollut mikään itsestäänselvyys. Perheeseemme ei olisi tulossa kolmatta lasta, ellei meillä olisi hyviä kokemuksia jo kahden lapsen vauva-ajoista, läheisiä isovanhempia ja muita aikuisia tukiverkostona ja lastenhoitoapuna, motivoivat työpaikat suht joustavine työaikoineen, varaa asua väljästi ja monilapsiselle perheelle mieluisasti, perhemyönteistä ystäväpiiriä ja tietysti omaa toimivaa parisuhdettamme ja keskinäistä ystävyyttämme. Eikä lapsiperhearki usein mitään herkkua ole, kyllä tässä tarvitaan aika paljon tahtoakin.

Meille ei olisi tullut toistakaan lasta ellei moni edellämainittu asia olisi ollut niinkuin on. Eikä yhtä ainutta lasta ilman koko aiemman elämämme pohjustamaa valoisaa uskoa tulevaisuuteen ja halua saada lapsi osaksi sitä. Ja ylipäänsä ilman onnea lisääntymisruletissa, jossa useampi läheisemme tälläkin hetkellä kamppailee lapsettomuushaasteiden kanssa.

Siimes ehdottaa syntyvyyslääkkeeksi perhevapaajärjestelmän uudistamista, isien hoivavastuun vahvistamista sekä työn ja perheen yhteensovituksen parantamista. Hear hear! Itse lisäisin listaan myös matalankynnyksen palveluja, kuten väliaikaista kotiapua, kaikkien perheiden saataville. Keskustelu- ja kasvatusapua vanhemmille, imetystukea sitä kaipaaville. Ja paremmat palkat varhaiskasvattajille!

Siimes kannustaa kolumnissaan myös vähentämään lapsiperhevaiheeseen liittyvää kielteistä puhetta ja kertomaan myös siihen liittyvistä arjen iloista ja ihmeistä. Minulle arjen ilo kiteytyy tällä hetkellä Tytyn hentoon ”Pyyhkimään”-huutoon vessasta. Että on ylipäänsä tytär, joka tarvitsee pyyhkimisapuani. Että tytär on jo niin taitava, että menee itsekseen vessaan ja huhuilee apua vasta grande finaleen. Että tälle tyttärelle ei enää tarvita vaippoja. Että tyttärestä tulee kohta isosisko, ja on sitten taas vielä yksi pieni, jolle ostaa niitä vaippoja.

Tredjen jälkeen meille ei tule enää lisää lapsia, koska aikansa kutakin. Myös vauva- ja pikkulapsiperhe-elämää. On muiden vuoro vastata Siimeksen kutsuun!

- Suzie Q