Jättäkää ne ikäerot rauhaan

Toisella ikää vuosi ja viisi kuukautta, toisella viisi päivää.

Helsingin Sanomat kirjoitti männäviikolla, kuinka lasten ikäeron pitäisi olla vähintään kaksi ja puoli vuotta. Tai muuten kaikki on pilalla. No, tämänkin asian siis mokasin. Ihan väärin synnytetty.

Pardon my French, mutta voi perse miten vaikeaksi tämä perheen perustaminen onkaan meeedian edustamassa julkisessa keskustelussa tehty. Tuntuu, että lähes joka viikko saa lukea kuinka on äidiksi liian nuori, liian vanha, liian koulutettu, liian kouluttamaton, liikaa töissä, liian vähän töissä, liian sitä tai ainakin liian tätä. Ja ainakin on liian vähän lapsia, liikaa lapsia, liikaa päivähoitoa, liian vähän päivähoitoa, liikaa harrastuksia, liian vähän harrastuksia. Niin että vielä siitäkin jaksetaan nyt sormella osoitella, millä ikäerolla muksut perheisiin syntyvät? Kyllä, meni tunteisiin.

Hepulla ja Tytyllä on ikäeroa vuosi, viisi kuukautta ja kaksi viikkoa. Tytyllä ja Tredjellä on ikäeroa kuusi päivää alle kolme vuotta. En tiedä muista ikäeroista, etenkään "klassisesta" palttiarallaa kahden vuoden ikäerosta, mutta kaipa nyt on selvää, että jokaisessa ikäerovariaatiossa on omat plussansa ja miinuksensa. Huutelen kuitenkin sen verran, että enpä kadehdi yhtään niitä, joilla on se kaks vee ja risat sitä ikäeroa. Näyttää ulospäin siltä, että siinä vasta rankan laakin saakin, kun orastavaan uhmaan isketään päälle suojelusta ja äitiä 24/7  kaipaava vastasyntynyt.

Jos sisarusten välinen ikäero on sekin jälleen jotain, jota pitäisi viranomaistahoja varten laskelmoida ja optimoida, menee perhe-elämän "tukeminen" yhteiskunnalta jo holhoamisen puolelle. Kai nyt järkikin sanoo, että jos vanhemmuuden ja arjen voimavarat ja tukiverkot ovat vähäiset tai asiaan liittyy omalla kohdalla terveydellisiä riskejä, ei muksuja kannata tehtailla ainakaan montaa eikä ainakaan putkeen. Mut hei kamoon! Tässä asiassa jos jossain, on jokikisen perheen tilanne uniikki ja omanlaisensa.

Joku miettii ovatko isovanhemmat enää viiden vuoden päästä jaksavina läheisinä mukana arjessa. Toinen pohtii, ehtiikö kohtua runnova endometrioosi pahentua jälleen liiaksi, jos pikkusisarukselle ei anneta vihreää valoa mahdollisimman pian esikoisen jälkeen. Kolmas pohtii salliiko oma urakehitys toisenkin poissaolon, vai olisiko parempi pysyä poissa kertalaakista hetki pidempään. Neljännellä ei ole työtä johon palata, ja ajatus pikkusisaruksesta tuntuu siksi ajoitukseltaan parhaalta kaikkien muidenkin ei-niin-hyvien vaihtoehtojen keskellä.

Viides ei kestä ajatusta pikkulapsivuosien jatkumisesta pitkälle omaan nelikymppisyyteen asti. Kuudes ei voi uskoa todeksi lottovoiton epätodennäköisyydellä raskaustestiin piirtyviä tuplaviivoja, kun esikoista saatiin yrittää vähintään toista vuotta. Seitsemäs miettii, että tämä ikäeroasia on oikeastaan minun ja puolisoni välinen asia, ja se mikä meistä tuntuu hyvältä, ei oikeastaan ole neuvolan tai muiden huolestujien asia ottaa valistusagendalleen. Kahdeksas ymmärtää, että loppujen lopuksi lapsia saadaan eikä kalenteri kädessä tehdä.

Peace! Ihan jees, että meidän perheessä on enää yksi lapsi vaipoissa. Se on yksi kolmen vuoden ikäeron plussapuolista.

- Suzie Q


Kuva: Anna Dammert

Aiemmin aiheesta:
Ihana kamala (pieni) ikäero
Siskot ja niiden veli

Älä tule paha vuosi tule hyvä vuosi

Heppu on hullaantunut kalentereihin. Järjestystä ja aikatauluja rakastava poika otti ensin haltuun viikot, sitten kuukaudet ja nyt hän pohtii jo, minä vuonna mitäkin tulee tapahtumaan. "Äiti, milloin täytän 100 vuotta?" "Äiti, minä vuonna Tredje menee kouluun?" "Äiti, mikä vuosi tuli ensimmäisenä kun maailma oli perustettu?"

Alkanut vuosi 2018 on vähintäänkin jänskä. Itse suoritan ensimmäisen kvartaalin vielä vauvanhoidon parissa. Sitten läpsystä vaihto Miehen kanssa, joka koti-isäilee huhtikuun alkumetreiltä syyskuun loppupuolelle asti. Vuoden viimeinen kvartaali lokakuusta jouluun onkin sitten hyppy suoraan syvään päähän: molemmat vanhemmat työelämässä, 1v ja 4v päiväkodissa ja 6v eskarissa. It too shall pass.

Keittiön seinällä killuva Tatu ja Patu -kalenterimme alkaa jo lupaavasti täyttyä, vaikka eletään vasta tammikuuta. Lapset intoilevat lähiviikoille sovittuja mummolayökyläilyjä sekä tulevia teatteri- ja musiikkijuttujaan. Helmikuussa reissataan ystäväperheen kanssa viikoksi Kanarialle. (I-ha-naa. All-inclusive, Bamse, ehkä pari GT:tä. Ei tiskejä, pyykkejä eikä ruuanlaittoa.) Maaliskuuta pidemmälle en osaa vielä kurkkia.

2018, ole hyvä meille. Ja teille kaikille.

- Suzie Q

Krääsätön joulukalenteri lapsille

Enää kaksi luukkua jäljellä!

Seinällämme keikkuu jo kolmatta joulua lasten yhteinen "taskujoulukalenteri". Edellisinä vuosina olen täyttänyt pussukat tarroilla, kiiltokuvilla, karkeilla ja pienellä joulukrääsällä. Tänä vuonna tiesin lasten saavan isoäidiltään niin hienot junaradan osia sisältävät joulukalenterit, että lisähärpäkkeet omasta takaa tuntuivat liioittelulta.

Yhteisestä joulukalenteristamme onkin tänä vuonna löytynyt materian sijaan yhteistä tekemistä. Ah miten ylevä ajatus tällainen antimateriajysäys, mutta myös superhelppo toteuttaa! Vinkkiviitonen ensi vuoden joulukuulle siis kaikille muillekin: joka luukkuun yhteistä puuhaa, ja suurin osa sellaisia aktiviteetteja, joita ei tarvitse juurikaan valmistella. Niin ja muista katsella etukäteen omaa kalenteriasi eri viikonpäivät ja menot huomioiden, kun kirjoittelet lappuset luukkuihin valmiiksi. 😉

Aamuisin Tyty hakee luukusta päivän paperilappusen. Lapset asettautuvat juhlavasti vierekkäin sohvalle, jossa Heppu lukee ääneen lapun sisällön. Spontaanit reaktiot ovat parasta kuultavaa: "Jee!" "Kivaa!" "Hhhhöh!" "Ihan tylsää!" "Epäreilua! Me tehtäisiin tää muutenkin!"

Luukuistahan löytyy siis vaikka mitä:

Mennään keinumaan - HITTI
Leivotaan pipareita - HITTI
Maalataan vesiväreillä - HUTI, eivät halunneet maalata ollenkaan
Sytytetään kynttilöitä - HITTI
Koristellaan joulukuusi - HUTI, tästä oltiin sovittu ilman kalenteriakin niin protestoivat ettei käy

Leikitään Tytyn valitsemaa leikkiä - HITTI
Leikitään Hepun valitsemaa leikkiä - HITTI
Soitetaan kitaraa isin kanssa - HITTI
Pelataan Kimbleä - HITTI

Leikitään kauppaleikkiä - HITTI

Tehdään metroretki - HUTI, oli sovittu ilman kalenteriakin

Pelataan kissajuoksupeliä - HITTI

Mennään kirjastoon - HUTI, tuli sattumalta päiväkodin kirjastoretki samalle päivälle

Tehdään popcornia - HITTI

Koristellaan pipareita - HITTI
Tilataan pizzaa - HITTI, paitsi tämä muuttuikin yhteisellä päätöksellä jätskiherkutteluksi
Leivotaan joulutorttuja - HITTI
Pidetään telttaretki sisällä - HITTI
Tehdään tortilloja - hmmm tehtiinkö..?
Leikitään ravintolaleikkiä - HITTI
Tehdään nukketeatteriesitys - HITTI

Tehdään temppurata - tulossa tänään

Askarrellaan tontut - tulossa huomenna
Pelataan Touhula-lautapeliä - tulossa jouluaattona

Heppu kommentoi jossain kalenterin puolivälin paikkeilla, että "äiti tää tekemiskalenteri on ollut ihan kiva ajatus, mutta voitaisko me ensi jouluna saada suklaakalenterit, niinkuin kaikki muutkin lapset".

Että silleen. Tänään tehdään se temppurata.

- Suzie Q

Miksi on mahtavaa saada lapsia

Sain korvanappiini tiedon, että syntyvyys laskee Suomessa seitsemättä vuotta putkeen. Väestöliiton tuoreen Perhebarometrin 2017 mukaan vanhemmuutta lykätään, koska lapsiperhearki ei houkuta, eikä esimerkkejä iloisesta perhe-elämästä tai onnellisesta vanhemmuudesta näy tarpeeksi. Miksi näin on?

Ilmeinen syy perhe-elämän hyvien puolien hautaamiseen on sen yksityisyys: kel’ onni on, se onnen kätkeköön. Tunnen myös piston sydämessä: tällaiset hassunhauskat perheblogitkin takertuvat monesti vain piehtaroimaan kurahousupyykin ja flunssakierteen parissa. Puolison puute ja tahaton lapsettomuus lähipiirissä tekevät myös osansa, sillä välillä tuntuu julmalta hehkuttaa edes ystävien kesken jotain, mitä toinen ei voi ainakaan tällä hetkellä saada.

Myös verkkoon siirtynyt (!) laajentunut sosiaalinen vuorovaikutuksemme tekee tehtävänsä. Ei vanhemmuuden onni välity somesta, vaikka sen lataisi täyteen kuvia lapsistaan. Napue GT:stä ja palmusta Balilla on helppo tällätä kuva someen, ja kaikki ymmärtävät niiden ihanuuden ja "tavoiteltavuuden": rentous, vapaus, huolettomuus, ah ihanaa olispa mullakin! Sen sijaan perhe-elämän ja vanhemmuuden aitoja hyviä puolia ei millään saa ikuistettua, ja siksi ne eivät missään näy. Silti niitä hetkiä koetaan kaikkialla: kotona, kaupassa, ravintolassa, reissussa, leikkipuistossa - mutta ne eivät välity muulle maailmalle.

Jos miettii, onko valmis vanhemmaksi, todennäköisesti on. Jos pohtii, meneekö kaikki pilalle, niin ei varmasti mene. Sen sijaan, jos elämässä ja sydämessä ei ole tilaa millekään uudelle, ei ehkä kannata. Jos ei halua hypätä tunne-elämän osalta tuntemattomaan, ei kannata. Vanhemmuus on oppimista, tutustumista, uuden ihmettelyä. Antautumista. Tässä annetaan itselleen lupa rakastua, kiintyä, välittää, pakahtua, antaa sen pienen ihmisen tulla niin tärkeäksi, että jo pelkkä ajatuskin sen menettämisestä sattuu aivan s**tanasti. Eikö olekin siistiä?

Välillä vanhemmuus on ihan kamalaa, koska tästä ei ole pause-nappulaa, jota painaa silloin, kun itsellä on huono hetki. Silti edes vanhemmuuden shokkialoitus eli vauvavuosikaan ei jatku ikuisesti. Ihmislapsi syntyy aivojensa vaatiman kallotilan takia melkoisen keskeneräisenä ja avuttomana tähän maailmaan. On ihan kohtuullista ”uhrata” omasta aikuisiästään vuosi-pari oman muksunsa intensiivisimpään hoivaamiseen, ennenkuin alkeelliset omatoimisuuden taidot ja jonkinlainen päivähoitokondis on saavutettu.  (Ei se toki siihen lopu, vaikeuskerroin pikemminkin vain kasvaa, mutta shokkiefekti laimenee.)

Kun kaikessa muussa on tosi cool hypätä oman mukavuusalueen ulkopuolelle, miksi lasten hankinnassa ja elämässä heidän kanssaan kaiken ”pitäisi” olla koko ajan vain tosi helppoa, tuttua, latenhuuruista ja ihanaa? Elämä ylipäänsä olisi aika tylsä matka, jos parhaiden juttujen eteen ei tarvitsisi yhtään välillä ponnistella.

Ja hei sinä lapseton uratykki, joka rankan työviikkosi keskellä ajattelet, että pääset sen päätteeksi nollaamaan pääsi crossfittiin tai hot joogaan. (Ja sen jälkeen lasi viiniä aah!) Että yäk ei ainakaan sinun elämääsi mitään räkänokkia kieppumaan jaloissa ja pilaamaan tuota kaikkea? Kliseitä puolin ja toisin, mutta ripaus totuuttakin, ja siksi voin jakaa ilouutisen: sinne crossfittiin pääsee senkin jälkeen, kun on saanut lapsia! Mun mies menee taas tänään. Itse olin eilen hot joogassa. Ja todellakin otan lasin viiniä taas perjantaina.

Sitten ne disclaimerit siitä että joo joo, tottakai mielekkään upean antoisan elämän voi elää myös ilman lapsia. Ja joo joo olen onnekas että minulla on terveet lapset ja hyvä tukiverkosto, ja pitää ymmärtää että kaikilla ei ole ja voimavarat voi olla tosi vähissä. Kyllä.

Pointti onkin se, että mielekästä upeaa antoisaa elämää voi elää myös lasten kanssa. Jos siihen on edes orastavaa mielenkiintoa, uteliaisuutta ja mahdollisuus, niin anna palaa ja perusta se perhe! Sun oma, pieni perhe.

- Suzie Q

ps. Kaikki te perhebarometrin haastatteluissa avautuneet parikymppiset perhe-elämää pelkäävät nuoret miehet (jotka tätä blogia toki sankoin joukoin luette) kuulkaa tämä: ei se kammoksumanne tuulipuvuissa suhisteleva (??) lapsiperhe käy siellä Prismassa kuin kerran viikossa tunnin ajan. Kaikki loput seitsemän kertaa kakskytneljä tuntia miinus yksi ovat heilläkin ihan muuta elämää.

Oma koti kullan kallis (ainakin hetken)

Yksi säännöllisimmistä harrastuksistani on asuntomarkkinoiden seurailu, vähintään puolivillaisesti. Kärsin kroonisesta muuttokärpäsen puremasta, mutta ihan joka vuosi ei ole järkeä muuttaa. Onneksi asunnonmetsästystautia voi lääkitä edes virtuaalisesti surffailemalla myynti-ilmoituksissa, kun pesänrakennusvietti pörisee täysillä.

Jos varainsiirtoveroa ja mahdollista kiinteistövälittäjän palkkiota ei lasketa, on asunnon vaihto muilta osin mielestäni jopa suotavaa vähintään viiden vuoden välein. Ainakin oma elämäni ja sen myötä asumisen tarpeet ovat muuttuneet sykleissä niin, että tuntuisi jo ajatuksenakin absurdilta jämähtää yhteen asuntoon edes vuosikymmeneksi. Pystyisikö yksi tietty koti koskaan vastaamaan kaikkiin vuosien aikana muuttuviin tarpeisiin? Myöhemmin ehkä, mutta ei vielä.

Nyt kun kotiamme asuttaa viisi henkilöä, alkavat yllättäen ihan uudenlaiset ominaisuudet asumisessa nostaa arvoaan. Aiemmin en käsittänyt, miksi asuntoihin rakennetaan pieniä koppeja makuuhuoneiksi, kun yhtenäisen avoimen tilan maksimointi oli oma ykköstoiveeni. Niin. Nyt suurinpiirtein paras ominaisuus asunnossa on se, jos siellä on lukuisia ovia, joilla ihmiset voi eristää toisistaan edes hetkeksi.

Parikymppisenä halveksuin myös kodinhoitohuoneita. Oi voi. Tästä ei varmaan tarvitse edes jatkaa tämän pidemmälle. Ja tämähän juuri on homman ydin: silloin kun elämä on työntekoa ja viini-iltoja kavereiden kanssa, on turhaa asuttaa torppaa kolmella pienellä makuuhuoneella ja ah-niin-turhalla kodinhoitohuoneella. Ja sama toisinpäin: nyt kun kodilta tarvitsee ennen kaikkea toimivuutta ja äänieristystä, on pakko valita asuntonsa noiden ominaisuuksien eduksi.

Muuttovimmassanikin olen lasten myötä toki alkanut huomioida myös heidän pysyvyyden tunteensa. Päiväkotia ei haluta vaihtaa, eikä myöhemmin kouluakaan, ainakaan liian tiuhaan. Aiemmin en hoksannut, että lapsi voisi niin vahvasti kiinnittyä myös kodin seiniin. Heppu muistelee vieläkin haikeudella edellistä kotiamme, vaikka muutosta on jo puolitoista vuotta.

Silti vastustan ajatusta, että pelkästään lasten tarpeiden vuoksi jämähdettäisiin tutuille kulmille samoihin nurkkiin, jos vanhempien veri vetäisi muualle. Vaikkapa viereiseen kortteliin. Tämän suuren muuttomouhaamisen keskellä täytyy todeta, että olen koko elämäni asunut noin viiden kilometrin säteellä. Dramaattiset kuvaukseni asuinympäristön muuttumisesta tarkoittavat siis vähän muuta kuin muuttoa Rovaniemeltä Helsinkiin.

Vain yksi koti paranee vanhetessaan ja se on lasteni mummola, oma pitkäaikaisin lapsuudenkotini. Mutta se onkin käsittämätön helmi, joka saa pysyä sellaisena toivottavasti vielä pitkään. Omaa helmeämme metsästän tutulla viiden kilometrin säteellä mummolasta. Kodinhoitohuoneella, kiitos.

- Suzie Q


Kuva: Pixabay.

Mitä leikittäisiin?

Uusin tulokas, "Punainen". Hän on kala.

Meillä on kaksi leikki-ikäistä, joihin mahtuu kaksi leikkijää ja kaksi hyvin erilaista tapaa leikkiä. Jos Tyty olisi ainokaiseni, ihmettelisin muiden vanhempien märinää siitä, että lapsia täytyy ”viihdyttää” tai että ne kaipaavat jatkuvasti seuraa. Tyty kun nykertelee vaikka tunninkin putkeen omaa leikkiään barbeilla, poneilla, hatchimaleilla, muovieläimillä, nukkekodin tyypeillä tai vaikka Barbapapa-palapelihahmoilla.

Välillä Tyty toivoo yhteisleikiksi prinsessa- tai kotileikkiä tai annaa-ja-elsaa. Nämä ovat maailman helpoimpia leikkejä, koska Tytylle riittää, että hengaat vieressä omia juttujasi tehden, ja muistat aina välillä kommentoida jotain rooliisi sopivaa. Kaikenlaiset pukeutumisleikit ovat myös Tytyn suosikkeja: taikuri, keiju, supersankari tai prinsessa herää henkiin parilla huivilla ja hörsylällä silmänräpäyksessä. Hän viihtyy tamineissaan pitkään ja hyörii ympäriinsä taikojaan tehden. Haluaako joku tämän lapsen hoitoon? Helpolla pääsee, noin leikkien suhteen ainakin!

Hepun leikit sen sijaan ovat sellaisia, joissa a) räjäytetään koko kämppä ja b) tarvitaan koko ajan leikkikaveria. Pojan mielikuvitus on aivan mieletön! Hän laittaa hetkessä pystyyn kaupan, ravintolan, lentokentän turvatarkastuksen, korjaamon, kalanruokintakeskuksen, kattimatikaisenkirjamyllyn tai orkesterin. Välillä leikitään lääkäriä tai päiväkotia - ja välillä tietysti Gladiaattoreita. ”Klanianttoniiiiit! Vesitaisteluun lähtevät Barbi ja Salamaaaaa”.

Leikin pystyttämiseen sisältyy valonnopea roudaus, jonka Heppu toteuttaa ennenkuin ehdit edes käsittää mihin ollaan ryhtymässä. ”Keitto” syntyy avaamalla Kimble-peli ja kaatamalla pelinappulat kattilaan. Jälkiruuaksi kymmenittäin paketeista purettuja pelikortteja leivoksia, joiden päälle on aseteltu pikkulegoja kirsikoita. Kampaajan studio löytyy jostain irroteltujen sohvatyynyjen ja pesupaikaksi viriteltyjen kattiloiden ja koristevaasin välistä. Viritelmät ovat niin övereitä, ja niitä on niin paljon ja kaikkialla, että 90% niistä ei tietenkään tule Hepun toimesta korjatuiksi pois leikin jälkeen.

Hepun leikkihommat ovat siis sangen kokonaisvaltaisia. Noin niinkuin muun perheen ja yhteisen kotimme kannalta. Tämän vuoksi yritän välillä keksiä poitsulle myös parin neliömetrin alueella pysyvää pipertelytekemistä. Joskus hän innostuu hetkeksi legorakentelusta, junaradasta tai palapeleistä - toki niissäkin puuhakaveri on toivottu. Joskus askarrellaan isosti tai pienesti, täytellään puuhakirjoja tai liimataan. Ihan mitä vaan, kunhan liimataan.

Muovailuvahalla muovailu on myös mainio esimerkki tämän kaksikon erilaisesta otteesta tekemiseen: kun Tyty pipertelee tunnin verran onnessaan eri värisiä pienen pieniä palleroita ja luikuroita asetelmaksi eteensä, Heppu runnoo möhnää viitisen minuuttia yhdeksi palloksi ja julistaa ihaillen, että tulipa hieno aikakone/suklaakakku/robotti/linna.

Tredjen lempileikki on, kun sen mahaan puhaltaa tai sille heiluttelee helistintä. Vauvat 💛😀

Miten teillä leikitään?

- Suzie Q

Se on elämää ja sitä todellakin riittää

Tämmöinen löytyi puhelimestani.

Kolmen alle viisivuotiaan kanssa yhteen sunnuntaipäivään mahtuu holtittoman paljon elämää. Tilanteita, tapahtumia, tunteita, kerrottuja juttuja, kysymyksiä ja vastauksia, itkuja, rähinöintejä, suukkoja, haleja. Pyyhittyjä suita, pestyjä käsiä, vaihdettuja vaippoja.

Ne jokapäiväiset viisi ateriaa valmisteluineen ja jälkisiivoineen. Selviteltyjä riitoja, komentamista, kiukkua, ylpeyttä, kannustusta, suuttumusta. Ja tänään myös muuta:

- yksi nelivuotiaan kanssa jaettu aamusuihku

- yksi koko perheen jumppa crossfitissä

- yksi vauva, joka korvasi päiväunet tänään neljillä vartin torkuilla

- kaksi (!) koneellista pestyä ja kuivattua pyykkiä

- yhdet ratkenneet puvunhousut ystävän vauvan nimiäisissä

- yksi nelivuotiaan isoveljen kolmivuotiaalle pikkusiskolleen suorittama kakkapepun pyyhkiminen, koska äiti pyysi (kyllä!)

- yhdet takapihaulkoilupuuhat, joiden jäljiltä näkyvissä enemmän muoviämpäreitä ja muuta krääsää kuin nurmikkoa

- yksi koottu ikealainen tv-tasokalustesäilytysjärjestelmähässäkkä

- kaksi (!) kertaa persikkasoseen maistatusta vauvalle

- yksi nelivuotiaan omatoimisesti itselleen ja siskolleen valmistama välipala (kaupan vispipuuroa, turkkilaista jugurttia ja omenasosetta)

- yksi vanhempien salaa syömä rocky road -jälkkärijätski

- yksi pahvilaatikoista rakennettu kirjastoauto

- yksi nelivuotiaan täyttämä, lämmittämä ja vauvalle syöttämä maitopullo

Tällaisena tavallisena sunnuntaipäivänä jo pelkkä jatkuvan vuorovaikutuksen ja erilaisten ärsykkeiden määrä on päätähuimaava. Siihen päälle touhu ja tekeminen sekä kirsikaksi kakun päälle vielä valonnopeudella vaihtuvat tunteet, niin lasten kuin vanhempienkin, niin tota juu - onhan tässä elämää isolla E:llä.

Mies menee huomenna töihin (lepäämään). Lapset menevät päiväkotiin höyryämään. Kun Tredje todellakin huomenna nukahtaa parituntisille aamupäiväunilleen, käännän katseeni kohti Hepun kanssa kokoamaani valkoisena hohtavaa Beståta, huokaisen ja hengähdän.

Päivät pitkiä, vuodet lyhyitä.

- Suzie Q

"Haluan taikasauvan, possuvauvan, läppärin, timantin..."

Tuttavani tekee väitöskirjatyötä liittyen "milleniaaleihin", siis nk. y-sukupolveen, työelämässä. Hän haastatteli minua - milleniaalia - kesällä aineistoaan varten, ja varsinaisesta haastattelusta keskustelumme lähti lentoon myös perhe-elämän aiheisiin. Hän, nelikymppinen perheetön mies, kuunteli silmät säihkyen, kun puhuin siitä, miten edustamani sukupolven mielestä "on ihan ok haluta kaikki".

Jaa että mitä? No me 80-luvulla syntyneet niinku meinataan että kyllä me voidaan saada unelmiemme perhe-elämä, nousujohteinen ja antoisa työ, rikas ja rakas vapaa-aika elämyksineen ja ystävineen, omaa aikaa itsestämme huolehtimiseen ja itsemme kehittämiseen ja ehkä vielä jotain muutakin, mitä nyt kukin sattuu haluamaan. Ei ehkä ihan kaikkea samaan aikaan, mutta jotain sinne päin kuitenkin. Eikä meitä edes hävetä.

Tottakai perälauta vuotaa jostain aina. Vauva valvottaa, töitä ei löydy. Yksi ilta ystäville ja loppuviikko valvomisen paikkailua. Liikaa töitä, lapset sairastaa. Valitsenko jumppatunnin vai perheen ruokaostokset? Lyhennetäänkö lainaa vai päästäänkö lomamatkalle?

En tarkoita, että kaikkea pitää haluta nyt ja heti. Ja olla jotenkin onneton, jos ei kaikkea "saa". Mutta se asenne, vanhemmilta sukupolvilta vähän piiloteltavakin häpeilemättömyys, halu ottaa elämästä irti niin paljon kuin saa, eikä tyytyä asetettuihin raameihin, se on täällä jossain pohjalla.

Katselen ihaillen, kun tuntemani ihmiset laittavat uuden vaihteen silmään elämässään ja hyppäävät tuntemattomaan. Jollekin se merkitsee työpaikan vaihtoa, toiselle avioeroa, kolmannelle muuttoa uudelle paikkakunnalle ja neljännelle lasten kanssa kotiin jäämistä. On ok haluta muutosta, tavoitella uutta, rakentaa itselleen ja rakkailleen parempaa. Ei tarvitse jäädä ja tyytyä.

Ymmärrän kyllä, että tässä puhuu etuoikeutetun ääni. Koulutetun, taloudellisesti perusturvatun, terveen ja onnekkaankin ihmisen ääni. Mutta mitä sitä häpeilemään, koska siitähän juuri on kyse: eikö täyttä kiitollisuutta elämänsä eväistä ole eniten se, että lataa täydet panokset kehiin joka rintamalla ja nauttii kyydistä?

Häh? Yritän varmaan sanoa, että haluaisin jo vauvakuplasta takaisin työelämään, ja silti nauttia täysillä pikkulapsiarjesta, parisuhteesta, ystävistä, kaikesta. Aion onnistua! Tässä on vajaa vuosi aikaa punoa juonia ennen tulikastetta.

- Suzie Q

Puhe äidilleni 26.8.2017

Eilen juhlittiin!

Onnea Äiti syntymäpäiväsi johdosta. Mahtavaa että järjestit nämä juhlat. Haluan tyttärenä sanoa muutaman sanan tästä näkökulmasta, jota muilla ei sinuun ole.

Lapsuudesta muistan äidin, joka oli aina paikalla. Vaikka eihän niin ollut - teit pitkää työpäivää ja jouduit matkustelemaankin paljon. Olit silti aina paikalla. Miten se on mahdollista?

Olin täyttämässä yhdeksän, kun muutimme tähän taloon. Luulen, että tämä on sinulle se elämäsi koti? Minulle tämä on The Lapsuudenkoti ja nyt lasteni rakas mummola.

Taisin vähän järkyttää sinua, kun pakkasin täällä tavarani ja järjestin kaverini isän vanhan ambulanssin muuttoautoksi kohti ensimmäistä omaa asuntoani. Sori siitä.

Ja sori siitäkin, kun naarmutin autoanne Hangon regatassa. Itkuisen puhelinsoittoni päätteeksi moittimisen sijaan käskit pyyhkiä kyyneleet ja avata valkoviinin. Sattuuhan sitä. Kiitos siitä.

Muistan rehellisen ja oikeudenmukaisen äidin, joka näytti, että työelämän lasikatot on tehty murskattaviksi ja että kovalla työnteolla voi saavuttaa mitä vaan. Sinä olet aina ollut se, joka kantaa vastuun silloinkin, kun kukaan muu ei sitä tee.

Päätöksesi jäädä työelämästä pois omalla kustannuksellasi jo ennen varsinaista eläkettäsi oli yksi parhaistasi. Olin ja olen todella ylpeä siitä, että asetit silloin työn kakkossijalle ja annoit muille asioille tilaa.

Olet opettanut minua tekemään arjesta hyvää. En tule koskaan yltämään tehokkuuteesi ja organisointikykyysi - mutta ei tule kukaan mukaan täällä. Olet siinä aivan omaa luokkaasi.

Myös siivousvimmasi on omaa luokkaansa. Häviät siinä vain äidillesi. Onneksi.

Arjen vastapainoksi olet aina osannut järjestää juhlia. Edes yksikään nimipäivä ei jää juhlimatta, kun huomioit ihanasti kaikki pienetkin juhlan aiheet lähipiirissäsi.

Arvokkainta, mitä olen sinulta oppinut on se, että kaiken uurastuksen ja elämystenkin keskellä perhe on tärkein. Nykyään perheessäsi on kolme pientä perheenjäsentä lisää. Heppu, Tyty ja Tredje. Niin ja yksi isompikin, Mies. Nyt kelvataan demareillekin, kun #synnytystalkoot on hoidettu.

Maailma muuttuu. Ja sinä sen mukana. Arvomaailmasi leppoistuu ja avartuu. Olet aina valmis muokkaamaan mielipiteitäsi, se on hieno piirre jota arvostan.

Täytät tänään 65. Sinulla on täysi höyry päällä ja kalenteri aina täynnä. Se täyttyy tällä hetkellä toisten hoivaamisesta: oman äitisi ja minun lasteni. Tiedän, että siellä on paljon muutakin: liikuntaa, kulttuuria, matkailua, päiväretkiä Ukin kanssa, ystävien tapaamista.

Toivon, että asetat tässä iässä jo omat rajasi niin, että suuri enemmistö tekemisestäsi on sinulle iloa tuottavaa. Suorittaa ei enää tarvitse.

Muistan erityisesti parikymppisenä ajatelleeni, etten koskaan voi maksaa takaisin valtavaa velkaani minuun käyttämästäsi ajasta, tuesta, ihan kaikesta. Nyt omien lasteni myötä tajuan vihdoin, ettei sellaista velkaa olekaan. Se on kuitattu sillä, että sinä ja minä olemme äiti ja tytär.

Tämä ei kuitenkaan ole äitienpäivä, vaan sinun syntymäpäiväsi. Siispä juhlitaan! Koska elämä yhdessä, tärkeimpien kanssa, on juhla. Onnea Äiti!

- Suzie Q

Kolme sukupolvea samassa talossa

Illalla he lukevat sadun ja kaikki on hetken tässä.

Kirjoitan tätä istuen ruokokattoisen maalaishuvilan kesätuvan sohvalla Saarenmaalla, syötän Tredjelle illan viimeisiä maitoja ja kuuntelen talon toisessa päässä pikkuhiljaa vaimenevaa iltasatua, jota äitini kertoo lapsilleni. Pian on täysin hiljaista, sillä ulkoa ei kuulu mitään ääniä - lampaiden hento määkiminen hiljeni jo iltaruokamme aikaan eikä kukkokaan ole kiekunut enää pariin tuntiin. 

Kesän kohokohta on nyt. Vietettyämme viimeiset viisi (!) viikkoa perhelomailun merkeissä kotikulmilla ja vähän muuallakin Suomessa emme suinkaan vielä palanneet arkisiin kuvioihin. Sen sijaan lähdimme muikeina etelänaapuriin Saarenmaalle kahdeksi viikoksi virolaista maaseutuelämää ihmettelemään. Reissussa mukana lisävahvistuksena ovat The Isovanhemmat, joita ilman tämä(kään) matka ei olisi toteutunut.

Just nyt on päällimmäisenä se ihana tunne, kun kolmea lastani  hoitaakin kahden sijaan neljä aikuista. Kaikkea on tuplasti tavalliseen verrattuna: auttavia käsiä, puhaltavia suita, tarkkoja silmiä. Sydämiä, joiden tiedän pamppailevan yhtä vahvasti kuin omani juuri näiden naperoiden vuoksi.

Seuraavat kaksi viikkoa raportoin siis kolmen sukupolven perheilystä Viron maaseudulla - pysykäähän kyydissä! Saarenmaa hiljenee, mutta vain hetkeksi.

- Suzie Q

Kesäpuuhaa lasten kanssa pääkaupunkiseudulla

Tänään alkaa meidän perheen kesäloma! Loma on tänä kesänä ekstrapitkä, koska Mies pitää putkeen täydet vuosilomat ja vielä pari viikkoa isyyslomaa. Paluu töihin ja päiväkotiin koittaa vasta elokuun puolivälissä. Siihen mennessä Tredjekin on jo kolmekuinen, hullua!

Listojen ja suunnitelmien ystävinä meillä on perinteinen kesän puuhalista koottuna. Tästä on helppo tylsinä päivinä valita muksujen kanssa minne mentäis, mitä tehtäis. Kesäpuuhaa espoolaisittain, olkaa hyvä! Osa kohteista on Helsingissä, mutta päästään me sinnekin, olipa metroa tai ei 😆

Pientä helppoa kivaa:

• Uimarannalle hiekkaleikkeihin, kahlaamaan, piknikille
• Lintutornille
• Leikkipuistokierros: käydään tuntemattomissakin puistoissa
• Saaristoveneellä Etelä-Espoon lähisaariin
• Piknikille lähirantsuun  
• Jätskille rantakahviloihin
• Metsäretkelle lähimetsään tai kauemmas
• Villa Elfvikin luontotalo ja luontopolku
• Fallkullan ja Haltialan kotieläintilat
• Pirttimäen ulkoilualue ja leikkipuisto
• Oittaan ranta ja Angry Birds -puisto
• Marketanpuisto
• Seurasaari
• Vallisaari
• Suomenlinna

Sadepäivänä:

• Uimahalliin
• Hoplop
• Eläinmuseo
• Kansallismuseo
• Sea Life

Rahalla saa ja hevosella pääsee:

• Flamingoon uimaan
• Lintsille - Tytykin on jo yli 100cm! 
• Korkeasaareen
• Heurekaan

Suurin osa lomastamme kuluu tänä kesänä varmasti kotinurkissa ja omalla takapihalla - puolentoista kilometrin päässä sijaitsevaa mummolaa unohtamatta. Muutamalle ystävien ja sukulaisten mökille on myös kutsu käynyt - kiitos kaunis, täältä tullaan! Kesän kruununa on tiedossa pari viikkoa lomailua Viron Saarenmaalla elokuussa. Kyllä kelpaa. En valita.

Ihanaa kesää kaikille! Raporttia seuraa.

- Suzie Q

Eri puista veistetyt

Mörön luola. Tyty uskalsi, Heppu odotti ovella.

Suosikkibloggaajani Katja Lahti kirjoittaa osuvasti siitä, kuinka opetella tuntemaan lapsensa ominaispiirteitä. Itsekin törmään arjessa jatkuvasti tähän: miten tulla toimeen lastensa kanssa, kun olemme samassa perheessä jokainen vähän eri puista veistettyjä?

Äitinä olo tarjoaa loputtomasti aineksia kunnon keittiöpsykologisointiin. Että miksiköhän tuo muksu noin reagoi? Ja mikäköhän sitä nyt harmittaa? Hepusta on välillä hyvinkin haastavaa kaivella esiin, että mikä kiukuttelun keskellä oikeasti hiertää. Tyty toimii välillä aivan päinvastaisesti kuin itse toimisin, eikö se olekaan "mini-me"?

Iso osa lasten mielenliikkeistä ja käyttäytymisestä selittyy tietysti iällä ja siihen liittyvällä kehitystasolla. Uhmalla ja/tai alhaisella verensokerilla. Sen lisäksi nuo kuitenkin ovat jo nyt ihan  omia itsejään, siis pieniä ihmisiä, joilla on omat luonteenpiirteensä, pelkonsa ja vahvuutensa.

Tunnistan omia piirteitäni eniten Tytyssä, jonka takia minun on monesti helpoin ymmärtää häntä. Reipas, sosiaalinen, herkkä. Rohkea kokeilemaan uutta. Nopea suuttumaan, nopea leppymään. Hellyys ja halaukset tärkeitä. Tytyn kanssa otamme konfliktitilanteissa herkästi toisistamme kipinää - usein, koska haluamme molemmat samaan aikaan päättää samoista asioista.

Heppu puolestaan on monessa luonteenpiirteessään minun itseni vastakohta, ja erilaisuuksiemme äärellä olen monesti ymmyrkäisenä. Hidas lämpeämään kaikelle uudelle. Jännät asiat jännittää tärinään asti. Rohkeasti oma itsensä, täydellisesti piittaamaton siitä "mitä muut ajattelee" tai miten muut toimivat. Hepun kanssa olen välillä ihan kuutamolla, että ai noinkin joku voi tällaisen tilanteen kokea.

Täällä me toisiimme siis tutustutaan. Elämän mittainen reissu, luulisin?

- Suzie Q

Perhe on paras

Heppu oivalsi jo aiemmin keväällä, että Tredjestä tulee syntyessään osa meidän perhettä, ja että perheenjäsenten lukumäärä kasvaa yhdellä. Poika on numero- ja laskemisinnossaan intoillut useaan otteeseen sitä, miten ”sitten meitä on viisi”, ja että ”sitten meidän perheessä on kolme lasta”. 

Tilastokeskus määrittelee, että perheen muodostavat yhdessä asuvat avio- tai avoliitossa olevat tai parisuhteensa rekisteröineet henkilöt ja heidän lapsensa, jompikumpi vanhemmista lapsineen sekä avio- ja avopuolisot sekä parisuhteensa rekisteröineet henkilöt, joilla ei ole lapsia. Heppu näkee lähipiirissämme monenlaisia perheitä: lapsettomia pariskuntia, kahden aikuisen ja yhteisten lasten ydinperheitä, eronneiden vanhempien ja lasten perheitä, yhden vanhemman perheitä, sateenkaariperheitä, uusperheitä.

Tietysti perhe on paljon laajempikin käsite, kuin vain oma kotitaloutemme. Viisas Wikipedia kertoo, että ydinperhettä laajempia kokonaisuuksia eli perhemuodostelmia syntyy, kun sukulaiset ja ystävätkin ovat jatkuvassa vuorovaikutuksessa perheenjäsenten kanssa. Omaan muodostelmaani kuuluu lasten ja puolison lisäksi vähintäänkin omat vanhemmat, mummi ja muita lähimpiä sukulaisia niin omasta kuin Miehen suvusta. Ystävätkin ovat minulle kiinteä osa perhettäni, etenkin lasten kummit ja muut läheisimmät ystävät, jotka ovat vuosien varrella kiinnittyneet osaksi elämää vahvemmin kuin muut. Ystävät ovat tuntuneet perheeltä etenkin silloin, kun elämä on näyttänyt syvimmät ääripäänsä, syntymän ja kuoleman.

Yksin ei voi olla perhe. Muistan naimisiinmenohetkellä ajatelleeni, että nyt meistä Miehen kanssa tuli perhe. Oikeasti olimmekin jo pitkään Tilastokeskuksen mielestä olleet perhe, koska asuimme yhdessä kumppaneina avoliitossa. Minulle alttarilla käynti, tai oikeammin jo kihlautuminen, oli kuitenkin yhdessä asumista vahvempi tahdonilmaisu sille, etten ollut siitä kahden aikuisen perheestä ihan kevyin perustein mihinkään poistumassa. Perheen väärti traditio ja teko. Tuo Wikipedian perheartikkeli sanoo suorastaan koskettavasti, että ”perhe on tärkeä osa niitä tapoja, joilla ihmiset ymmärtävät elämää ja luovat siihen rakenteita”. Voihan wiki, veit sanat suustani.

Lapsiperheiksi määritellään perheet, joissa kotona asuu vähintään yksi alle 18-vuotias lapsi. Ja hei, Suomessa suurperheeksi lasketaan perhe, johon kuuluu isän ja äidin lisäksi vähintään kolme lasta. Pian tässä siis porskutetaan suurperheenemona!

- Suzie Q