Miksi on mahtavaa saada lapsia

Sain korvanappiini tiedon, että syntyvyys laskee Suomessa seitsemättä vuotta putkeen. Väestöliiton tuoreen Perhebarometrin 2017 mukaan vanhemmuutta lykätään, koska lapsiperhearki ei houkuta, eikä esimerkkejä iloisesta perhe-elämästä tai onnellisesta vanhemmuudesta näy tarpeeksi. Miksi näin on?

Ilmeinen syy perhe-elämän hyvien puolien hautaamiseen on sen yksityisyys: kel’ onni on, se onnen kätkeköön. Tunnen myös piston sydämessä: tällaiset hassunhauskat perheblogitkin takertuvat monesti vain piehtaroimaan kurahousupyykin ja flunssakierteen parissa. Puolison puute ja tahaton lapsettomuus lähipiirissä tekevät myös osansa, sillä välillä tuntuu julmalta hehkuttaa edes ystävien kesken jotain, mitä toinen ei voi ainakaan tällä hetkellä saada.

Myös verkkoon siirtynyt (!) laajentunut sosiaalinen vuorovaikutuksemme tekee tehtävänsä. Ei vanhemmuuden onni välity somesta, vaikka sen lataisi täyteen kuvia lapsistaan. Napue GT:stä ja palmusta Balilla on helppo tällätä kuva someen, ja kaikki ymmärtävät niiden ihanuuden ja "tavoiteltavuuden": rentous, vapaus, huolettomuus, ah ihanaa olispa mullakin! Sen sijaan perhe-elämän ja vanhemmuuden aitoja hyviä puolia ei millään saa ikuistettua, ja siksi ne eivät missään näy. Silti niitä hetkiä koetaan kaikkialla: kotona, kaupassa, ravintolassa, reissussa, leikkipuistossa - mutta ne eivät välity muulle maailmalle.

Jos miettii, onko valmis vanhemmaksi, todennäköisesti on. Jos pohtii, meneekö kaikki pilalle, niin ei varmasti mene. Sen sijaan, jos elämässä ja sydämessä ei ole tilaa millekään uudelle, ei ehkä kannata. Jos ei halua hypätä tunne-elämän osalta tuntemattomaan, ei kannata. Vanhemmuus on oppimista, tutustumista, uuden ihmettelyä. Antautumista. Tässä annetaan itselleen lupa rakastua, kiintyä, välittää, pakahtua, antaa sen pienen ihmisen tulla niin tärkeäksi, että jo pelkkä ajatuskin sen menettämisestä sattuu aivan s**tanasti. Eikö olekin siistiä?

Välillä vanhemmuus on ihan kamalaa, koska tästä ei ole pause-nappulaa, jota painaa silloin, kun itsellä on huono hetki. Silti edes vanhemmuuden shokkialoitus eli vauvavuosikaan ei jatku ikuisesti. Ihmislapsi syntyy aivojensa vaatiman kallotilan takia melkoisen keskeneräisenä ja avuttomana tähän maailmaan. On ihan kohtuullista ”uhrata” omasta aikuisiästään vuosi-pari oman muksunsa intensiivisimpään hoivaamiseen, ennenkuin alkeelliset omatoimisuuden taidot ja jonkinlainen päivähoitokondis on saavutettu.  (Ei se toki siihen lopu, vaikeuskerroin pikemminkin vain kasvaa, mutta shokkiefekti laimenee.)

Kun kaikessa muussa on tosi cool hypätä oman mukavuusalueen ulkopuolelle, miksi lasten hankinnassa ja elämässä heidän kanssaan kaiken ”pitäisi” olla koko ajan vain tosi helppoa, tuttua, latenhuuruista ja ihanaa? Elämä ylipäänsä olisi aika tylsä matka, jos parhaiden juttujen eteen ei tarvitsisi yhtään välillä ponnistella.

Ja hei sinä lapseton uratykki, joka rankan työviikkosi keskellä ajattelet, että pääset sen päätteeksi nollaamaan pääsi crossfittiin tai hot joogaan. (Ja sen jälkeen lasi viiniä aah!) Että yäk ei ainakaan sinun elämääsi mitään räkänokkia kieppumaan jaloissa ja pilaamaan tuota kaikkea? Kliseitä puolin ja toisin, mutta ripaus totuuttakin, ja siksi voin jakaa ilouutisen: sinne crossfittiin pääsee senkin jälkeen, kun on saanut lapsia! Mun mies menee taas tänään. Itse olin eilen hot joogassa. Ja todellakin otan lasin viiniä taas perjantaina.

Sitten ne disclaimerit siitä että joo joo, tottakai mielekkään upean antoisan elämän voi elää myös ilman lapsia. Ja joo joo olen onnekas että minulla on terveet lapset ja hyvä tukiverkosto, ja pitää ymmärtää että kaikilla ei ole ja voimavarat voi olla tosi vähissä. Kyllä.

Pointti onkin se, että mielekästä upeaa antoisaa elämää voi elää myös lasten kanssa. Jos siihen on edes orastavaa mielenkiintoa, uteliaisuutta ja mahdollisuus, niin anna palaa ja perusta se perhe! Sun oma, pieni perhe.

- Suzie Q

ps. Kaikki te perhebarometrin haastatteluissa avautuneet parikymppiset perhe-elämää pelkäävät nuoret miehet (jotka tätä blogia toki sankoin joukoin luette) kuulkaa tämä: ei se kammoksumanne tuulipuvuissa suhisteleva (??) lapsiperhe käy siellä Prismassa kuin kerran viikossa tunnin ajan. Kaikki loput seitsemän kertaa kakskytneljä tuntia miinus yksi ovat heilläkin ihan muuta elämää.

Lisää lapsia vai ei?

The more the merrier?

Suvi-Anne Siimes kirjoittaa päivän Hesarissa syntyvyyden alenemisesta ja pohtii, kuinka Suomeen saataisiin lisää lapsia. On surullista, jos moni joutuu nipistämään omassa perhesuunnittelussaan pois yhden tai jopa kaksi ”lisälasta” taloudellisten tai ns. yhteiskunnallisten syiden vuoksi. Siis jos Suomesta on tullut sellainen maa, jossa ei pystytä saamaan niin montaa lasta kuin haluttaisiin.

Jokaisella on tietysti myös omat syynsä juuri itselle sopivalle perhekoolle. Meidän perhe on kortensa syntyvyyskekoon nyt Tredjen myötä lopullisesti kantanut, mutta se ei toki ole ollut mikään itsestäänselvyys. Perheeseemme ei olisi tulossa kolmatta lasta, ellei meillä olisi hyviä kokemuksia jo kahden lapsen vauva-ajoista, läheisiä isovanhempia ja muita aikuisia tukiverkostona ja lastenhoitoapuna, motivoivat työpaikat suht joustavine työaikoineen, varaa asua väljästi ja monilapsiselle perheelle mieluisasti, perhemyönteistä ystäväpiiriä ja tietysti omaa toimivaa parisuhdettamme ja keskinäistä ystävyyttämme. Eikä lapsiperhearki usein mitään herkkua ole, kyllä tässä tarvitaan aika paljon tahtoakin.

Meille ei olisi tullut toistakaan lasta ellei moni edellämainittu asia olisi ollut niinkuin on. Eikä yhtä ainutta lasta ilman koko aiemman elämämme pohjustamaa valoisaa uskoa tulevaisuuteen ja halua saada lapsi osaksi sitä. Ja ylipäänsä ilman onnea lisääntymisruletissa, jossa useampi läheisemme tälläkin hetkellä kamppailee lapsettomuushaasteiden kanssa.

Siimes ehdottaa syntyvyyslääkkeeksi perhevapaajärjestelmän uudistamista, isien hoivavastuun vahvistamista sekä työn ja perheen yhteensovituksen parantamista. Hear hear! Itse lisäisin listaan myös matalankynnyksen palveluja, kuten väliaikaista kotiapua, kaikkien perheiden saataville. Keskustelu- ja kasvatusapua vanhemmille, imetystukea sitä kaipaaville. Ja paremmat palkat varhaiskasvattajille!

Siimes kannustaa kolumnissaan myös vähentämään lapsiperhevaiheeseen liittyvää kielteistä puhetta ja kertomaan myös siihen liittyvistä arjen iloista ja ihmeistä. Minulle arjen ilo kiteytyy tällä hetkellä Tytyn hentoon ”Pyyhkimään”-huutoon vessasta. Että on ylipäänsä tytär, joka tarvitsee pyyhkimisapuani. Että tytär on jo niin taitava, että menee itsekseen vessaan ja huhuilee apua vasta grande finaleen. Että tälle tyttärelle ei enää tarvita vaippoja. Että tyttärestä tulee kohta isosisko, ja on sitten taas vielä yksi pieni, jolle ostaa niitä vaippoja.

Tredjen jälkeen meille ei tule enää lisää lapsia, koska aikansa kutakin. Myös vauva- ja pikkulapsiperhe-elämää. On muiden vuoro vastata Siimeksen kutsuun!

- Suzie Q