Oma koti kullan kallis (ainakin hetken)

Yksi säännöllisimmistä harrastuksistani on asuntomarkkinoiden seurailu, vähintään puolivillaisesti. Kärsin kroonisesta muuttokärpäsen puremasta, mutta ihan joka vuosi ei ole järkeä muuttaa. Onneksi asunnonmetsästystautia voi lääkitä edes virtuaalisesti surffailemalla myynti-ilmoituksissa, kun pesänrakennusvietti pörisee täysillä.

Jos varainsiirtoveroa ja mahdollista kiinteistövälittäjän palkkiota ei lasketa, on asunnon vaihto muilta osin mielestäni jopa suotavaa vähintään viiden vuoden välein. Ainakin oma elämäni ja sen myötä asumisen tarpeet ovat muuttuneet sykleissä niin, että tuntuisi jo ajatuksenakin absurdilta jämähtää yhteen asuntoon edes vuosikymmeneksi. Pystyisikö yksi tietty koti koskaan vastaamaan kaikkiin vuosien aikana muuttuviin tarpeisiin? Myöhemmin ehkä, mutta ei vielä.

Nyt kun kotiamme asuttaa viisi henkilöä, alkavat yllättäen ihan uudenlaiset ominaisuudet asumisessa nostaa arvoaan. Aiemmin en käsittänyt, miksi asuntoihin rakennetaan pieniä koppeja makuuhuoneiksi, kun yhtenäisen avoimen tilan maksimointi oli oma ykköstoiveeni. Niin. Nyt suurinpiirtein paras ominaisuus asunnossa on se, jos siellä on lukuisia ovia, joilla ihmiset voi eristää toisistaan edes hetkeksi.

Parikymppisenä halveksuin myös kodinhoitohuoneita. Oi voi. Tästä ei varmaan tarvitse edes jatkaa tämän pidemmälle. Ja tämähän juuri on homman ydin: silloin kun elämä on työntekoa ja viini-iltoja kavereiden kanssa, on turhaa asuttaa torppaa kolmella pienellä makuuhuoneella ja ah-niin-turhalla kodinhoitohuoneella. Ja sama toisinpäin: nyt kun kodilta tarvitsee ennen kaikkea toimivuutta ja äänieristystä, on pakko valita asuntonsa noiden ominaisuuksien eduksi.

Muuttovimmassanikin olen lasten myötä toki alkanut huomioida myös heidän pysyvyyden tunteensa. Päiväkotia ei haluta vaihtaa, eikä myöhemmin kouluakaan, ainakaan liian tiuhaan. Aiemmin en hoksannut, että lapsi voisi niin vahvasti kiinnittyä myös kodin seiniin. Heppu muistelee vieläkin haikeudella edellistä kotiamme, vaikka muutosta on jo puolitoista vuotta.

Silti vastustan ajatusta, että pelkästään lasten tarpeiden vuoksi jämähdettäisiin tutuille kulmille samoihin nurkkiin, jos vanhempien veri vetäisi muualle. Vaikkapa viereiseen kortteliin. Tämän suuren muuttomouhaamisen keskellä täytyy todeta, että olen koko elämäni asunut noin viiden kilometrin säteellä. Dramaattiset kuvaukseni asuinympäristön muuttumisesta tarkoittavat siis vähän muuta kuin muuttoa Rovaniemeltä Helsinkiin.

Vain yksi koti paranee vanhetessaan ja se on lasteni mummola, oma pitkäaikaisin lapsuudenkotini. Mutta se onkin käsittämätön helmi, joka saa pysyä sellaisena toivottavasti vielä pitkään. Omaa helmeämme metsästän tutulla viiden kilometrin säteellä mummolasta. Kodinhoitohuoneella, kiitos.

- Suzie Q


Kuva: Pixabay.

Rakas päiväkirjani...

Vihdoin! Oranssi mato tulee meille asti!

No siis eihän tätä blogia ehdi millään kirjoittaa. Nyt kaikki ankeuttajat perusnegatiiviset pirkot ja pertit, jotka önisivät blogin aloitushetkellä, että "ei voi olla ylimääräistä aikaa tuollaiseen", voivat myhäillä tyytyväisenä, että olivat oikeassa. Hyvä teille, kymmenen pistettä ja jonkinlainen Ryhmä Hau -merkki rintaan.

Kulunut viikko on tosiaan jälleen ollut jokseenkin täyteläinen. Alkuviikkoon mahtui perussäädön lisäksi mm. vauvatreffit, influenssarokotukset, Hepun murjoutunut silmäkulma ja ihana kohtaaminen pienen vastasyntyneen kanssa. Sitten iski flunssa, joka on viikon edetessä vain yltynyt. Kipeäksi tuleminen on juurikin se tekijä x, joka niittaa blogin ja muun "ylimääräisen" maanrakoon. Päivät kuluvat perusasioista selviytyen ja voimia keräillen.

Aijoo, ja mainitsinko jo unikoulun? Sellainen aloitettiin Tredjen kanssa viikko sitten. Mies on hoitanut unikouluttelua päävastuullisena, koska minä olen liian lälläri. Unikoulu pirstoi alkuun muutamat yöunemme ihan palasiksi, mikä lamautti niitä seuraavat päivät aika tehokkaasti. Viime yönä Tredje palkitsi nukkumalla yhtä soittoa klo 20-07 ilman yhtäkään herätystä. Tadaa!

Eilen ajattelin, että lopetan tämän blogin, koska en ehdi kirjoittaa tarpeeksi usein. Kaikki tai ei mitään, tiedättehän? Kirjoitusaiheita on kuitenkin listalla vaikka kuinka, joten aion kyllä naputella ja kertoa kuinka maailma makaa, kunhan ehdin ja jaksan. Että hei koittakaa kestää.

- Suzie Q

Universaalisti jaettu vanhemmuus

Ystäväni synnytti viikko sitten esikoisensa. On suorastaan herkistävää ajatella, miten ihana uusi elämänvaihe hänellä nyt vanhemmuuden myötä alkaa. Kaikki on kuten ennenkin, ja samalla kaikki on muuttunut. 

Vaikka oman lapsen saaminen ja kaikki siihen liittyvä on jokaiselle oma, henkilökohtainen kokemus, on se silti myös universaalisti jaettu, yhteinen tunne kaikkien äidiksi tai isäksi tulleiden kesken. Vähän niinkuin nämäkin fiilikset:

Se tunne, kun ajatte lapsen kanssa sairaalasta kotiin. Auto tuntuu maailman vaarallisimmalta kulkuneuvolta ja koko ympäröivä liikenne uhkaavalta ja hasardilta.

Se tunne, kun kannatte lapsen turvakaukalossa kotinne kynnyksen yli. Vauva on tullut kotiin.

Se tunne, kun työnnätte vauvaa ekaa kertaa vaunuissa ulkona. Ylpeinä, pakahtuneina. Tässäkö hän nyt todella on.

Se tunne, kun lapsi sairastuu ensimmäisen kerran. Vaihtaisit paikkaa hänen kanssaan milloin vaan.

Se tunne, kun olet ensimmäistä kertaa vähän pidemmän hetken vauvan luota poissa. Vapaus, riemu ja fyysinen polttava kaipaus yhdessä solmussa.

...

Useamman lapsen vanhemmat tietävät myös nämä:

Se tunne, kun lapset nukkuvat ekaa kertaa yhtäaikaa. Jumaleissön me pystytään mihin vaan!

Se tunne, kun sisarukset leikkivät spontaanisti ekan kerran yhdessä. Ehkä tässä rallissa on sittenkin jotain järkeä. 

Se tunne, kun isompi sisarus lohduttaa pienempää. No words.

...

Ja tätä listaahan voisi jatkaa loputtomiin, eikö? Omia, henkilökohtaisia, ja silti niin yleisiä kokemuksia tulee näiden natiaisten kanssa vuosi vuodelta lisää. Jokainen kokee, tuntee ja sanoittaa vanhemmuuden kokemuksensa omalla tavallaan, mutta tunne on jaettu, yhteinen.

Maailma mullistuu silti pysyvästi vain kerran. Esikoisen syntyessä.

- Suzie Q

Kuva: Pixabay.

Millaista on elämä kolmen lapsen kanssa? Ensimmäinen vuosi, toinen neljännes.

Pim! Vauvavuoden toinen kvartaali on paketissa. Miltä elämä kolmen lapsen (suur?)perheenä nyt näyttää? On Q2-raportin aika. 

Meistä on tulossa viisikko. Ekan kvartaalin aikana meitä oli kaksi yksikköä: äiti ja vauva sekä isä ja isommat lapset. Nyt meistä alkaa muodostua viiden hengen perhe, kun vauva alkaa osallistua yhteisiin ruokailuihin ja olla mukana yleisessä kaaoksessa seurustelussa ja leikeissä.

Ilman ei pärjättäisi: Miehen joustavat työajat. En tiedä miten arki meillä toimisi muutoin. 

Isojen lasten kanssa on ihanaa tehdä juttuja ilman vauvaa. Kävin Hepun ja Tytyn kanssa vesipuistossa polskuttelemassa: kukaan ei tarvinnut vaippoja eikä ketään ei tarvinnut kantaa. Kaikki söivät ranskalaiset ketsupilla ja maitokin tuli kokonaan Valiolta.

Varusteralli on infernaalinen. On tumppua, pipoa, kenkää. Kaikki mun eteisessä. On tuttia, haalaria, villasukkaa. On tossua, vaippaa, ruokalappua. On on. Eikä Tredje vielä edes kävele tai möyri missään. 

Oma jaksaminen ei ole tahdonasia tai asennekysymys. Äitinä jaksamisestaan ja hyvinvoinnistaan pitää aktiivisesti huolehtia. Tehdä siis tekoja, jotka ylläpitävät voimavaroja. Pelkkä asian ajattelu tai "tsemppaaminen" ei riitä.

Parasta: tyhjät pahvilaatikot! Niitä tulee kerran viikossa kaupan ruokatoimituksen mukana lisää, ja Heppu ja Tyty hyökkäävät niiden kimppuun ainakin tunniksi askartelemaan. Ja itse lösähdän sohvalle.

Metatöidenkin määrä on infernaalinen. Jo pelkkä koko troikan neuvolakäyntien, vasu-keskusteluiden, hammastarkastusten ja-ties-minkä buukkailu ja koordinointi täyttää aivokapasiteetin ylijäämät maksimiin. Tämä mitä todennäköisimmin vain pahenee vielä monen vuoden ajan.

Vauvan kanssa on tylsää ilman isompia lapsia. Ensimmäisten kuukausien aikana oli huojentavaa hengailla vauvan kanssa kaksin, kun isommat porhalsivat omiin menoihinsa. Nyt se on lähinnä tylsää ja hankalaa, kun viihdykkeiden keksiminen kuopukselle on miljoonasti työläämpää hiljaisessa kodissa.

Imetys on nykyään äidin laatuaikaa. Uskomatonta. Koska imetyskertoja on meillä enää niin vähän, ovat ne muuttuneet loppumattomista pakkosuorituksista yksittäisiksi hengähdyshetkiksi vauvan kanssa.

(Toisaalta myös hamahelmien silittäminen on nykyään äidin laatuaikaa. Taitaa olla korkea aika lähteä lauantaina ravintolaan ystävien kanssa.)

Lapsivapaa ilta/päivä/viikonloppu tarkoittaa sitä, että kaksi kolmesta on hoidossa. Ihanaa. Mutta "hiukan" erilaista, kuin silloin kun oli vain se yksi lapsi ja se meni hoitoon.

Ja jos en vielä ole maininnut, niin myös kotitöiden määrä on infernaalinen. Joka kerta tiski- ja pyykkivuorta purkaessani pohdin kauhunsekaisin tuntein, että miten tämä kaikki tulee toimimaan sitten, kun minäkin olen takaisin työelämässä?! Se on sen ajan murhe. Ja onhan sitä pahvilautasia ja ööö likaantumattomia vaatteita..?

It gets better? Emme ole enää vauvan syntymän jälkeisessä "poikkeustilassa", vaan pikkuhiljaa elämä tuntuu löytävän uudet uomansa kolmen lapsen perheenä. Meidän perheenä.

- Suzie Q

Ps. Q1-raportti kolmilapsisena perheenä löytyy täältä. Ja asioista, jotka ovat kolmen kanssa erilaisia kuin yhden tai kahden lapsen kanssa, kirjoitin myös täällä.

Kuva: Pixabay

Äitiysloma tyhmentää!

Jokaisen vauvan syntymän jälkeen olen käynyt kuukausikaupalla todella hitaalla. Vitsit eivät naurata ja sarkasmia on vaikea ymmärtää. Väsymys, hormonit, ja elämän hetkellinen kutistuminen kodin seinien sisään ovat tehneet hetkessä tehtävänsä.

Kunnollisten, pitkien tekstien lukeminen on mahdotonta. Tahmeat imetysaivot pysyvät vastaanottamaan vain daytime-reality-moskaa telkkarista. Netflixistä kelpaavat vain sarjat, johon pääsee kärryille vaikka puolet on välistä jäänyt näkemättä.

Leffoistakin pystyy katsomaan vain ö-luokkaa. Mikään ei saa vaatia liikaa ajatustyötä, puhumattakaan oivalluksista. Ei myöskään suurehkoja tunteita, koska niitä riittää laidasta laitaan omastakin takaa. Vieraskielinen keskustelukin sakkaa: arkinen kommunikointi edes englanniksi on vaikeaa, kun iso osa aivoista on kääritty pampersiin.

Alan ymmärtää tutkimustuloksia, joiden mukaan teinit eivät enää ymmärrä lukemaansa. Tältä niistä varmaan tuntuu. Pieniä pelastusrenkaita on alkanut silti jo löytyä: podcastit! En pysty lukemaan, mutta korvani toimivat ja jotain menee ymmärrykseen asti perille.

Epäilen, että puolivuotiaan äitinä tähän henkiseen koomaan täytyy silti pikkuhlijaa jo etsiä parempiakin meriselityksiä. ”Oli huono yö” toimii onneksi vielä.

- Suzie Q

Vauva 6 kk - miten meillä menee?

Tredje on tänään kuusi kuukautta vanha. Uskomatonta: jo puoli vuotta tuon pienen natiaisen, perheemme söpön kuopuksen, elämää takana. Tredje on touhukas ja iloinen vauva, joka nauttii seurasta. Parasta pienen elämässä tällä hetkellä ovat isosisarukset, rapisteltavat ja suuhun sullottavat sanomalehdet ja ruokailutilan maton kulman järsiminen.

Vauvan suussa kimaltelee jo kolme hammasta: kaksi alhaalla ja yksi ylhäällä! Supersuloiset, mutta karmean terävät. Tredje nostaa peppua mittarimatona ylös, pyörii kellotauluna ympäri ja pääsee hivuttautumaan jo jumiin sohvan alle. Tarttumaote on kehittynyt tosi napakaksi, ja Tredjen kouraisun todella tuntee hiuksissa, kaulassa ja alleissa käsivarsissa.

Tyttö kasvaa hienosti, pituus ja paino ovat nyt vakiintuneet keskikäyrille. Kiinteitä ruokia menee jo paljon, sillä kasvissoseet maistuvat aamu- ja iltapuuron ohella paristi päivässä. Ruokailut rytmittävät päiviä kivasti, mutta onhan tämä taas uusi vaihe kaikkine sotkuineen ja sähellyksineen. Sormiruokailua odotellessa…

Yöt ovat muuttuneet viimeisen kuukauden aikana eniten - ja huonompaan suuntaan. Tätä nykyä vauva tarvitsee ”apua” unisykliensä välissä nukahtaakseen uudestaan. En tykkää. Hyvinä öinä Mies antaa maitopullollisen aamukolmen aikaan ja minä hoidan aamukuudelta imetyksen. Huonoina öinä heräillään parin tunnin välein joka toiseen peitonkahahdukseen tai kuorsaukseen. Heti, kun jaksettaisiin ja ehdittäisiin mööbleerata, olisi tarkoitus siirtää pinnasänky toiseen huoneeseen ja kokeilla josko (kaikkien) unirauha paranisi sillä.

Päivärytmi on kultaa. Arki vauvan kanssa alkaa viimeistään nyt olla (ihanan) rutinoitunutta, jopa tylsää. Useampi kotipäivä putkeen ja kiipeilemme kumpikin seiniä pitkin. Silti pidän kynsin ja hampain kiinni Tredjen pitkistä aamupäiväunista, siis siitä että hän nukkuu ne kotona parvekkeella ja tuo aika on minun ”omaa” aikaa kodin raivaamiseen, lepäilyyn, bloggailuun ja muuhun datailuun. En siis halua syöksyä heti aamulla liikenteeseen mihinkään, joten aamupäivien vauvajumpat tai muut aktiviteetit eivät ole siksi kiinnostaneet.

Olen bongannut itseni jo useaan otteeseen tallustelemasta rantoja pitkin vaunuja työnnellen ”katsopas Tredje, tuossa on puunoksa” tai tekemässä tikusta asiaa kauppakeskukseen päästäkseni ihmisten ilmoille. Less is more - olen niin moneen otteeseen aiemmin ylibuukannut kalenterin ja uuvuttanut itseni liialla sosialisoinnilla ja touhotuksella, että parempi nyt näin päin, sopivan tylsästi, Tredjen kanssa arkista elämää ihmetellen.

- Suzie Q

Kyllä nyt on gourmeeta!

Tarjoiluehdotus!

Ylpeänä esittelen laiskan kokin pikaversion perinteisestä (?) lapsiperheen dinneri-iltapala-yhdistelmästä eli tortilloista. No sehän menee jotakuinkin näin:

1. Ota kaksi (täysjyvä)tortillaa.
2. Voitele ne ohuesti margariinilla, vähän niinkun rieskat. Reunoihin asti. (Jos alat hifistellä, voit myös voidella avocadolla, mutta huom se ei enää täytä tämän rimanalitusreseptin kriteerejä sitten)
3. Laita toisen tortillan päälle juustoviipaleet (valmis-Salaneuvos-palat käy oikein hyvin).
4. Sitten kalkkuna- tai kinkkuleikkeleet. (Parhaat on korppukalkkunat mutta kyllä ohuenohuetkin uppoaa.)
5. Leikkaa kurkkuviipaleita ja peittele tortilla niillä.
6. Lisää päälle hatuksi se toinen voitelemasi tortilla. Litistä ja painele, että ne tarttuu yhteen silleen quesadilla-henkisesti.
7. Leikkaa pizzaleikkurilla paloiksi.

Tarjoile maitolasin kera.

"Äiti tää on ihanaa!"
"Äiti voinko saada lisää?"
"Paras ruoka mitä oon syönyt!"
"Onneksi ei oo jauhelihaa!"

Ole hyvä!

- Suzie Q

Naiset, äidit, sankarit

”Päässä vaan suhisee, kun yrittää rentoutua.”

”Kaikki omat harrastukseni on kadonneet pois. Ei vain ehdi.”

”On ollut tosi rankka syksy."
”Sain työuupumusdiagnoosin keväällä.”
”Sydän särkyy, kun lapsia ei ehdi nähdä kuin pari tuntia illalla.”
”Me kolkutellaan aamuisin 7.30 päiväkodin ovea, että ehditään töihin.”
”Läpsystä vaihdolla mennään miehen kanssa. Yhteistä perheaikaa on kerran-pari kuussa.”
”Olisi ihanaa saada olla omassa kodissa tunnin ajan yksin.”

Tapasin viikonloppuna naisia, jotka tunnen jo viiden vuoden takaa, jolloin tutustuimme ollessamme samaan aikaan raskaana. Kirjava porukka tekee töitä kouluissa, ambulanssissa, labrassa, virastossa, päiväkodissa, toimistoissa, eikä todennäköisesti olisi kohdannut toisiaan muussa elämässä - mutta odotus ja vauvat toivat meidät aikanaan yhteen. Kävi tuuri, sillä kemiat klikkasivat, ja nyt viisivuotiaiden äiteinä polkumme käyvät yhä yhteen säännöllisen epäsäännöllisesti.

Tässä porukassa kaikki tietävät, mitä ruuhkavuodet tarkoittavat. Ei tarvitse pyydellä anteeksi, ettei ehditä nähdä usein, tai että sovitutkin treffit joskus peruuntuvat lasten sairastellessa tai elämän muiden asioiden ajaessa yli. On muuttoa, remppaa, opiskelua, työnhakua, uudessa työssä aloittamista, työuupumusta, uudelle paikkakunnalle kotiutumista, eroperheenä uusien kuvioiden hakemista. Ja kaiken tämän keskellä nämä daamit ovat jokainen yhden tai useamman lapsen äitejä. Ihan sankareita - vaikkei ruuhkavuosien tai elämän ylipäänsä pitäisikään olla mikään sankaruutta vaativa gladiaattoriareena.

Jokainen meistä kipuilee riittämättömyyttään tavalla tai toisella. On kurjaa kuulla toisten tukalista tilanteista, mutta samalla niin paljon helpompi hengittää, kun kuulee että kaikki muutkin painivat lapsiperhearjessa erikokoisten haasteiden keskellä. Huoli lapsista ei katoa koskaan, eikä valitettavasti myöskään äitien kiire, paine eikä itsekritiikki.

Välillä on helpompi nähdä kirkkaammin katsomalla itsensä sijaan toisia. Kuinka vaativia ja ankaria ihanat naiset voivatkaan itselleen olla. Vähemmänkin riittäisi, sillä lapset voivat hyvin, perheet tarpeeksi hyvin, jopa parisuhteetkin siedettävästi. Nyt voitaisiin yhdessä keskittyä siihen, että me äiditkin voimme paremmin.

Nämä mammat on mun ”inttikaverit”. Vuosikerta syksy 2012, still going strong. Pidetään huolta toisistamme - ja itsestämme!

- Suzie Q

Kuva: Pixabay.

Siskot ja niiden veli

Yksi parhaista jutuista kolmen lapsen äitiydessä on päästä seuraamaan sisarussuhteiden kehittymistä. Kirjoitin aiemmin Hepun ja Tytyn pienestä ikäerosta, ja nyt Tredjen synnyttyä on kiinnostavaa tutkailla, millainen keskinäinen dynamiikka kolmikollemme on kehittymässä, kun he kaikki ovat vielä pieniä.

Kun Tyty syntyi, Hepulla kesti lähes vuosi (!) ennenkuin hän alkoi kiinnittää Tytyn olemassaoloon mitään varsinaista huomiota. Tuore isoveli ei ollut millään lailla mustasukkainen tai aggressiivinen - hänelle pikkusiskon ilmaantuminen oli vastaava kokemus kuin kotiimme olisi roudattu uusi huonekasvi. Heppu kiersi Tytyn kaukaa ja jatkoi omia hyviksi havaittuja puuhiaan tyytyväisenä.

Siitä eteenpäin, kun Tyty oli noin puolitoistavuotias ja Heppu täytti kolme, he ovatkin sitten olleet kuin paita ja peppu. Ja usein myös ne klassiset kissa ja koira: kiistatilanteita riittää, kun vauhti ja tekemisen määrä on kova. Välillä nyrkit viuhuvat ja märinää piisaa, mutta ehdottomasti tappelua enemmän on yhteisiä leikkejä, naurua, ihme rehaamista iloa ja jopa huolenpitoa toisesta. Mielestäni Tredjen liittyminen perheeseen ei ole vielä muuttanut isompien sisarusten välistä suhdetta. He ovat tiivis parivaljakko, jonka väliin ei vauvalla ole tulemista.

Tyty ei enää ole perheen kuopus, vaan keskimmäisenä lapsena nyt sekä isosisko että pikkusisko. Isosiskous sopii Tytylle kuin nenä päähän: hän diggailee vauvasta aidosti ja hoivaa söpöstellen perheen pienintä mielellään. Heppu on nyt isoveli tuplasti, ja vähitellen pieninkin pikkusisko on alkanut veljeä kiinnostaa. On tosi liikuttavaa, kun Heppu lepertelee Tredjelle, tarttuu vauvaa käsistä ja vispaa niitä - aavistuksen liian kovaa toki. Heppua harmittaa välillä, kun Tyty saa Tredjen häntä useammin nauramaan.

Itselläni ei ole omaa kokemusta lapsuuden sisaruussuhteista, joten kaikki tämä on minulle uutta ja ihmeellistä tarkkailtavaa. On jännä miettiä, millaisia vaiheita lasteni välisiin suhteisiin tulee eri ikävaiheissa mahtumaan. Miten homma toimii, kun he ovat 7v, 5v ja 2v? Tai vaikkapa kouluiässä 13v, 11v ja 8v? Tai teineinä 17v, 15v ja 12v? Tässä vaiheessa valuu kylmä hiki jo pelkästä ajatuksesta! 😅

- Suzie Q


Kuva: Anna Dammert

Yksi, kaksi tai kolme lasta - mikä on erilaista?

Ystäväni kysyi minulta, että mikä on erilaista nyt kolmen lapsen kanssa kahteen tai yhteen verrattuna. Välitön spontaani vastaukseni oli, että pyykin ja tiskin määrä! Jäin kuitenkin miettimään asiaa, ja tulipa tässä mieleen pari muutakin muuttunutta asiaa:

Meteli ja öykkämöykkä. Heppu ja Tyty ovat kovaäänisiä (mistä lie perittyä). Nyt kun Tredjekin tykkää harjoitella äänenmuodostusta ölisemällä, komentohuudoilla ja kaikenmaailman kurnutuksilla, on kotonamme jatkuva kakofonia.

Joku tarvitsee koko ajan jotakin. Mutta niin tarvitsi mielestäni ennenkin. Ei muutosta siis.

Lasten kiinnittely autoon kestää. Kauan. Isommat kiipeää kyllä itse istuimiinsa, mutta turvavöiden kiinnikliksauttelut ja palkin asettelut ja turvakaukalon rusikoinnit telakkaan ja ja ja...

Jemmalaatikot vie tilan kaikelta oikeasti tarpeelliselta. Siis kaikenkarvaiset säilytysboksit, joihin jemmaan pieneksi jääviä vaatteita ja muita vermeitä. Ja minähän jemmaan tosi vähän mitään, mutta silti näitä kertyy. "Tredjelle hanskoja jne" "Talvikenkiä 25-27" "Sandaalit yms 26-30" "Kesärompetta 104-122". 

Oma aika. Huutonaurua. Mmmmmitä se on? Tämäkään ei kyllä pidä ihan paikkaansa, koska "omaa" aikaa kyllä piisaa arkisin Tredjen päiväuniaikoina, kun isommat lapset ovat päiväkodissa. Ei se toki mitään varsinaisesti omaa vapaa-aikaa ole, mutta ehdinpähän vaikkapa pyykätä nakutella blogia. Tähän on myös tulossa muutos: kalenteristani löytyy loppuvuodelle useampi lapsivapaa ilta! (Onnea Mies.)

Kaksi lasta on maailman helpoin rasti. Tämä ei ole pelkästään (eipä!) sitä perus-useamman-lapsen-äidin-mahtailua että more is more, mutta ihan oikeasti: nyt jos kaitsettavana on vain kaksi kolmesta, se tuntuu melkein kuin ei olisi lapsia mukana ollenkaan. Ei ole väliä millä kombolla ne kaksi on mukana: esimerkiksi neuvolareissulla Tredje + Heppu = ooh mikä vapaus ja helppous, mennäänpä vielä vaikka smoothielle ja kierretäänkös vähän kauppoja ja työnnäpä Heppu vähän noita rattaita niin minä sovitan parit kengät ja ja ja. .. (HUOM: tämä ei pätenyt silloin kun lapsia oli oikeasti vain kaksi. Silloin yhden kanssa hengailu tuntui samalta.)

En (aina) stressaa jokaista valintaa. Tiedän jo, että on monta tapaa kahlata ainakin vauva- ja taaperovuodet läpi aiheuttamatta sen suurempaa positiivista tai negatiivista vaikutusta omalle pallerolleen. Kunhan halaa ja suukottaa, huolehtii unesta ja puhtaudesta ja muistaa ruokkia säännöllisesti, niin kaikki muu on oikeastaan aika triviaalia.

Niin ja se pyykkivuori. Ihan käsittämätön määrä kalsaria, puklurättiä, paitaa, mekkoa, lakanaa, pyyhettä. Ihan jokaisena päivänä en jaksa/muista/ehdi pyykätä, mutta jos paria päivää pidempään antaa pyykkikorien (joita on nykyään kolme, eikä edes riitä) täyttyä, käy urakka jo ylivoimaiseksi.

Ja tiskivuori, vaikkei Tredje edes tuota siihen vielä muuta kuin tuttipulloja ja vähän sosekuppeja ja lusikoita. Tätä taidan paisuttaa eniten minä itse, koska nyt äitiyslomalla tuotan tietenkin enemmän tiskiä kun lusin työssäkäyntiä enemmän kotona.

Yllättävän vähän kolmas lapsi on siis mitään muuttanut kahteen verrattuna. Ehkä eniten sen, että koko revohkan saaminen hoitoon on paaaaljon isompi ponnistus kuin aiemmin yhden tai kahden. Ja vauvan tulo taloonhan on aina muutos, mutta se ei juurikaan liity lasten määrään sinänsä. Sunnuntai-iltakin on jo vuosia tuntunut helpottavalta työleirin päätökseltä nuoruusaikojen katkeransuloisen sunnuntaihaikeuden sijaan. 😉😅

- Suzie Q


Kuva: Pixabay.

Never forget

Sitten niitä oli kolme.

Vauvakirjojen tunnollisen täyttämisen sijaan olen kirjannut itselleni satunnaisesti muistiin tunnelmia, joita en halua pikkulapsivuosilta unohtaa. Kuten nämä Hepun ja Tytyn vauva- ja taaperovuosien hetket, jotka pystyn palauttamaan niin muistona mieleen kuin tuntemuksena kroppaani vieläkin:

Hepun ensimmäiset halit ja suukot. Autoon nukahtaneen Hepun kantaminen tokkuraisena kotiin.

Lukemattomat leikkipuistoreissut hyvässä ja huonossa säässä, pihlajanmarjat, vaahteranlehdet, pakkaspäivien upea auringonpaiste rannalla.

Hepun nukahtaminen syliin illalla viimeisinä viikkoina ennen Tytyn syntymää. Kuinka iso pieni poika 1v5kk olikaan rakas.

Tyty pikkuvauvana syliin nukahtaneena maitotippa poskella.

Hepun ensimmäinen anteeksipyyntö. ”Ansee.”

Tyty vaunupäikkäreiltä heränneenä: hikinen takkuinen tukka, ihana lapsen tuoksu, aurinkoinen hymy, lämpöinen iho.

Heppu muskarissa ensimmäistä kertaa lasten piirileikissä mukana ilman äitiä. Iso poika!

Tytyn ekat pikku saparot. Taapero-Tytyn märät suukot.

Hepun ensimmäinen ”äiti” sana. Ikää 2v4kk. Olin juuri edellisenä päivänä käynyt tukiviittomakoulutuksen pojan kommunikoinnin tukemiseksi. Ei tarvittu äiti-viittomaa - eikä pian muitakaan.

Uudessa kodissa pienten jalkojen vikkelä töpinä portaissa yläkertaan. Tämä ääni kuuluu yhä.

”Äiti sinä olet superäiti.”

...

Muistoja kertyy tietenkin koko ajan lisää. Arkisimmat monesti niitä parhaita. Tredjen kanssa vauvatunnelmat ovat vielä muisteluun liian lähellä - palataan asiaan parin vuoden kuluttua.

- Suzie Q


Kuva: Anna Dammert

Onko loppuvuoden lapsilla mitään toivoa?

Marraskuinen saa kaiken toivon heittää?

Heppu täyttää pian viisi. Poika on päiväkotiryhmänsä nuorin, sillä tämänvuotinen ryhmä on yhdistelmä "eskareita ja viskareita" eli porukka koostuu 5-6-vuotiasta lapsista. Ryhmän vanhimmat täyttävät tammikuussa seitsemän. 

Syksyn vasu-keskustelussa juteltiin asioista, joissa Hepulla saattaisi olla kirittävää ennen oman eskarivuoden alkua ensi syksynä - kynätaitoihin liittyviä motorisia juttuja ja sen sellaista. Niin sanottu varhaisen tukemisen mentaliteetti on minusta ihan mahtava: huomataan mahdolliset ongelman siemenet ennen kuin niistä ehtii kehittyä ongelmia ollenkaan.

Ajatushan on hyvä. Tuetaan lasta nyt kuluvan vuoden aikana tietyissä jutuissa niin, ettei hänen tarvitse kompastella perusasioiden parissa eskarivuoden alkaessa. Ja hänen ei tarvitse itse edes tietää tuesta mitään.

Silti pistää miettimään, ollaanko nyt sittenkään oikeilla jäljillä. Onko tarkoituksenmukaista "huolestua" tai edes kiinnittää huomiota 4-vuotiaan kynäotteeseen tai piirrustusjälkeen, jos huolen motiivina on vertailu koulujärjestelmän ikäjaottelun asettamiin, lapsen omasta kehityksestä irrallisiin vaatimuksiin? On hurja ajatus, että jo 5-6-vuotiaana pitäisi mahtua sellaisiin normeihin, joissa ei katsota kehitystä yksilönä.

Suomalaistutkimuksen mukaan alkuvuodesta syntyneet lapset menestyvät muita paremmin koulussa. Jopa lastenneurologian erikoislääkäri on sitä mieltä, että lasten tulisi aloittaa koulu syntymäajan perusteella kahdessa erässä. Kirsikkana kakun päällä pari viikkoa sitten uutisoitiin, että loppuvuonna syntynyt lapsi saa ADHD-diagnoosin luokkatovereitaan todennäköisemmin. Siis lääketieteellisen diagnoosin - käsittämätöntä!

Äidin kurkkua kuristaa. Kuinka monta vastaavaa asiaa tulee loppuvuoden lapselle eteen vielä vuosien varrella? Niin sanottu normaali, hyvin kehittyvä poika, mutta aina ikäänkuin jäljessä, koska vertailukohtana ovat "pahimmillaan" 11 kuukautta aiemmin syntyneet tytöt. Pärjääminen ja osaamisen kokemus ruokkii uuden oppimisen intoa ja positiivista kierrettä, mutta sama toimii valitettavasti myös toisinpäin. Miksi kaiken lapsuudessa ja nuoruudessa pitää tapahtua ikäryhmittäin ja nimenomaan kalenterivuosittain?

Löysin aiheesta onneksi myös toisenlaisen artikkelin, jonka mukaan lentopalloharrastuksessa etsitään "loppuvuoden tähtiä". Lentopallossa on siis tulevaisuutemme! 😆 Artikkelin lopusta löytyy kasvatustieteen professori Marja-Leena Lerkkasen vinkeistä kultaisin: "Loppuvuonna syntynyttä lasta ei tarvitse treenata esikouluun tai kouluun. Anna lapselle rauha kypsyä."

Olet ihana, hei sinä pian-viisivuotias, just sellaisena kuin olet. Ja harjoitellaan niitä kynähommia yhdessä niin ettet huomaakaan.

- Suzie Q