Aamuhässäkkä. Miehellä kiire töihin. Tytyn aamutoimet venyvät ja paukkuvat, vaatteet ei päädy päälle millään, pampulat irtoilevat tukasta ja kaikki marisuttaa. Hepulle iskee kuin tyhjästä kiukku, joka purkautuu suorana huutona keskellä olohuonetta. Huuto kiirii yläkertaan asti, josta kaikuna vastaa karjuntaan heräävän vauvan rääkäisy. Ou jea, kolmen lapsen idylliä tältä aamulta <3
Vaikeita hetkiä on monenlaisia.
Kun on kiire. Silloin kaikki lähtee menemään pieleen. Lapset aistivat nanosekunnissa, milloin vanhemmilla alkaa aikataulupaineet paisua niskassa. Ja silloin mikään ei varmasti suju. Kun ”tilanne on päällä”, ei mikään muu auta kuin rauhallisena pysyminen. Helpommin sanottu kuin tehty. Ja jos joka aamu on kiire, tarttis tehä jotain muutoksia vissiin.
Kun kaikki kolme tarvitsevat jotain samaan aikaan. ”Äitiiii, pyyhkimään!” ”Äiti en SAA näitä muovailuvahoja täältä kaapista!!” ”*Wääää, wää, wää, annamaitoaheti-itkua, wää wää!” Näihin hetkiin oppii onneksi rakentelemaan ratkaisuja lennosta. Minkäänlaista manuaalia kun ei edelleenkään ole saatavilla, on pakko improvisoida. Tredje kiinni rintaan ja toisella kädellä Tytyn pyyhkimishommat. Hepulle ohjeet yläkertaan vessasta käsin huhuilemalla vedäpävarovastisitälaatikkoalähemmäsjakurkotakädellänoniinhienostiyltäthyvinhänsemeni.
Kun joku tarvitsisi hetken aivan erityistä huomiota. Juttuhetkeä kiukun laannuttamiseen, puhallusta ja suukottelua kipeästi kolahtaneeseen polveen, syliä pelon karkoittamiseen, keskittynyttä läsnäoloa huomiontarpeen tyydyttämiseen. Nämä on minusta niitä tärkeimpiä hetkiä lapselle, ja siksi nämä riipaisevat äitinä kaikkein eniten, jos ei pysty olemaan tarpeeksi saatavilla vain siksi, että on sattunut synnyttämään lapselleen useammankin sisaruksen.
Kun itsellä on takki tyhjä. Totaalisen tyhjä se on todella harvoin, mutta kyllä se tyhjenee väsymyksestä ja riittämättömyyden tunteesta tasaisin väliajoin niin, että ei vaan pysty. Silloin pystyn parhaimmillani puremaan hampaat yhteen ja hoitamaan minimitasolla koko katraan kaaoshetkestä sen verran yli, että jokainen on hengissä eikä pahasti vammautunut henkisesti eikä fyysisesti. Pahimmillani sorrun älyttömään huutamiseen ja lopuksi itkee kaikki.
Elämää nämäkin hetket on. Siksi niistä voi kirjoittaa.
- Suzie Q
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kerro, kerro!