 |
| Tämä lasketaan liikunnaksi. |
Yksi parhaita juttuja äitiysloman alkamisessa on ollut, että olen päässyt päiväsaikaan liikkumaan. Viimeiset kuukaudet töissä olivat niin uuvuttavia, että liikunta jäi minimiin, koska en jaksanut työpäivien jälkeen tehdä yhtään mitään. Viikonloput taas jotakuinkin pyhitin lapsille, jotta heillekin olisi riittänyt joitakin energisempiä hetkiä äidiltä.
Heppua odottaessa kävin paljon uimassa ja vesijuoksemassa (sorry, ei kuvamateriaalia vesijuoksuvyöstä pötsin päällä). Vielä lasketun ajan jälkeisillä viikoilla kävin reippailla kävelylenkeillä metsässä ja rannassa, sillä kaikki liikunta tuntui hyvältä. Tytyä odottaessa kävin loppuun asti pari kertaa viikossa aerobicissa, mm. body pumpissa ja muilla lihaskuntotunneilla. Vika jumppa taisi olla laskettuna päivänä. Että silleen.
Onkos nyt tuntunut urheilulliselta? Joo ei. Suurinpiirtein raskausviikolta 32 alkaen on supistellut kävellessä ja painontunne lantiossa on ollut viikkokausia niin hurja, että ajatuskin jumppatunnista huutonaurattaa värisyttää. Onneksi olen käynyt jonkin verran joogassa - sekä mammajoogatunneilla että muilla Yoga Nordicin lempeämmillä tunneilla. Lisäksi olen käynyt uimassa. Uiminen on jotain niin ihanaa - vatsa ei paina mitään, mihinkään ei satu, kukaan ei huomaa altaassa että olen keskivartalopainotteisesti merkittävän paisunut. I-ha-naa. Uimareissujen haittapuoli on se, että niiden jälkeen menee puoli päivää nukkuessa. Joogan jälkeen riittää parin tunnin päikkärit 😁
Sanotaanpa nyt vaikka niin, että tämän raskauden myötä olen nöyrtynyt myös fyysisesti, ja ymmärtänyt että raskausaikainen ”urheilullisuus” tai minkäänlainen fyysinen reippaus ei taidakaan olla pelkkä asennekysymys. Ymmärrän nyt niitäkin odottavia äitejä, joita piinaavat selkä- ja lantiosäryt, liitoskivut ja muut aktiivista liikkumista rajoittavat vaivat jo varhaisilta raskausviikoilta lähtien. Puhumattakaan ennenaikaisen synnytyksen uhasta tai muusta vakavammasta.
Otetaan iisisti! Hikiliikunnalle on aikaa koko loppuelämä. Vai mitä mieltä olette?
- Suzie Q
Heppua odottaessa kävin paljon uimassa ja vesijuoksemassa (sorry, ei kuvamateriaalia vesijuoksuvyöstä pötsin päällä). Vielä lasketun ajan jälkeisillä viikoilla kävin reippailla kävelylenkeillä metsässä ja rannassa, sillä kaikki liikunta tuntui hyvältä. Tytyä odottaessa kävin loppuun asti pari kertaa viikossa aerobicissa, mm. body pumpissa ja muilla lihaskuntotunneilla. Vika jumppa taisi olla laskettuna päivänä. Että silleen.
Onkos nyt tuntunut urheilulliselta? Joo ei. Suurinpiirtein raskausviikolta 32 alkaen on supistellut kävellessä ja painontunne lantiossa on ollut viikkokausia niin hurja, että ajatuskin jumppatunnista huutonaurattaa värisyttää. Onneksi olen käynyt jonkin verran joogassa - sekä mammajoogatunneilla että muilla Yoga Nordicin lempeämmillä tunneilla. Lisäksi olen käynyt uimassa. Uiminen on jotain niin ihanaa - vatsa ei paina mitään, mihinkään ei satu, kukaan ei huomaa altaassa että olen keskivartalopainotteisesti merkittävän paisunut. I-ha-naa. Uimareissujen haittapuoli on se, että niiden jälkeen menee puoli päivää nukkuessa. Joogan jälkeen riittää parin tunnin päikkärit 😁
Sanotaanpa nyt vaikka niin, että tämän raskauden myötä olen nöyrtynyt myös fyysisesti, ja ymmärtänyt että raskausaikainen ”urheilullisuus” tai minkäänlainen fyysinen reippaus ei taidakaan olla pelkkä asennekysymys. Ymmärrän nyt niitäkin odottavia äitejä, joita piinaavat selkä- ja lantiosäryt, liitoskivut ja muut aktiivista liikkumista rajoittavat vaivat jo varhaisilta raskausviikoilta lähtien. Puhumattakaan ennenaikaisen synnytyksen uhasta tai muusta vakavammasta.
Otetaan iisisti! Hikiliikunnalle on aikaa koko loppuelämä. Vai mitä mieltä olette?
- Suzie Q
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kerro, kerro!