 |
| Näiden(kin) tossujen takana on 17 vuotta ystävyyttä ja tukea. |
Haluaisin kirjoittaa siitä, miten onnekkaita olemme, että emme elä tätä elämänvaihetta lastemme kanssa yksin. Neuvolassa kysyttiin, millainen tukiverkosto meillä vauvaperheenä on. Niinpä - kunpa kaikilla olisi tällainen.
Onnesta kirjoittaminen on vaikeaa, koska itsesensuuri iskee saman tien. Niin moni lapsiperhe kärvistelee yksinäisyydessä ja tukiverkon puutteessa, että enhän minä voi leijua sillä, miten upea läheisten joukko meitä ympäröi. Mitä muutkin ajattelee? Ai kauhee. Kuulostaapa imelältä / kehuskelulta / omahyväiseltä / jne.
Mutta tästä juuri pitää puhua! Että näinkin voi olla. Ettei pikkulapsiajan tarvitse olla vuosikymmenen pituinen musta aukko, vaan se voi olla täyttä elämää - tukiverkoston tuella.
Tukea on monenlaista. Lastemme isoäiti on sellainen arjen tukipilari, ettei sanat riitä kuvailemaan. Useampi ystävistäni jaksaa tsempata imetyshankaluuksissa ja toisten kanssa kilistellään kuohuviinillä. Yksi leikittää väsymättä Heppua ja Tytyä aina meillä kyläillessään ja toinen kutsuu mökilleen kesävieraaksi. Naisystävien porukka, jossa olen ainoa jolla on lapsia, kuuntelee Whatsapissa sepustuksiani vauvanhoidosta ja ihastelee vauvakuvatulvaa.
Meitä ja vauvaa on muistanut moni ystävistämme - vaikka lapsi on meille jo kolmas, on hänet toivotettu maailmaan vähintään yhtä tervetulleena kuin esikoisemme Heppu aikanaan. Vauvaa on muistettu ihanilla lahjoilla, ja minua hellitty herkuilla. Jokainen muistaminen on tuntunut äärettömän hyvältä.
Kiitos muistamisesta, kiitos tuesta. Ei nyt, vaan aina. Kiitos siitä, että olette. Olisipa kaikilla näin!
- Suzie Q
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kerro, kerro!