keskiviikko 30. elokuuta 2017

Uusi ystäväni


Tyty jäi eilen päiväksi kotiin parantelemaan flunssansa jämiä. Yleensä tällainen viimeistä toipilaspäivää kotona viettävä lapsi on mielestäni suoraan kauhuleffasta: energiaa pursuaa sairastelutylsyyden jäljiltä, mutta vielä pitäisi vähän jarrutella. Kotona ei ole tekemistä, mutta oikein mihinkään ei voi vielä lähteä. 

Esimerkiksi etätöiden teko onnistuu itse asiassa mainiosti ”oikeasti” sairaan lapsen kanssa, hänhän vain nukkuu, (poislukien vatsatauti!), mutta nimenomaan puolikuntoisen toipilaan kaitsemiseen onkin jo pakko paneutua täysillä. Rehellisesti sanottuna, ei suosikkipuuhaani.

Tällä kertaa jotain oli kuitenkin muuttunut. Heti, kun Mies ja Heppu painoivat oven takanaan kiinni, tunsin päällimmäisenä tunteena iloa ja lämpöä siitä, että Tyty jää seurakseni. Juujuu, hän on lapseni ja siksi tietysti aina rakas, mutta tämä fiilis oli silti jotain ihan uutta. Minulla on kaveri! On kivempaa olla 3-vuotiaan tyttäreni kanssa kuin ”yksin” pelkkä vauva seuranani.

Pakko myöntää, että tähän sekoittuu myös käytännöllisyys ja pieni lapsityövoimaulottuvuus. Sen lisäksi, että Tyty on kivaa seuraa, hän on myös todella näppärä apuri vauvan hoidossa. Hän istuu mielellään pikkusiskon leikkimaton vieressä viihdytystehtävissä: laulaa repeatilla huu-sai-saita, siirtää barbileikkinsäkin vauvan läheisyyteen, jotta sisko viihtyisi. Tyty pärisyttelee ja hulluttelee vauvalle ja saakin Tredjeltä isommat naurut kuin kukaan muu meistä.

Tyty on myös huomattavan vastuuntuntoinen pikkuihminen. Huomaan jo nyt, että hänelle täytyy yhä uudestaan muistaa kertoa, että vauvan hoito on isin ja äidin tehtävä, jossa hän saa auttaa, mutta ei tarvitse. Hän nimittäin murehtii heti, jos Tredje on tyytymätön, eikä oikein pääse tilanteesta henkisesti irti ennen kuin siskolla on kaikki hyvin.

Tätäkö se on, että lapsensa seurasta alkaa todella nauttia?

- Suzie Q

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kerro, kerro!