Silloin, kun oikein väsyttää, kasautuvat mustimmat pilvet vauva-arjen taivaalle nopeasti. Että voisko toi nukkua välillä, pliis, edes hetken, jossain muualla kuin sylissä? Että voisko toi olla koko ajan hinkumatta rinnalle? Että voisinko vain mennä piiloon - kaivautua vuorokaudeksi johonkin kuoppaan nukkumaan kenenkään häiritsemättä?
Vastasyntyneen äitinä menettää tavallaan itsemääräämisoikeutensa. Sen saa kyllä pikkuhiljaa takaisin, mutta sitäpä ei väsyneenä aina muista tai edes usko todeksi. Että tämä on tätä tästä ikuisuuteen, kroppani on tuon pienen imijän omistuksessa ja käytössä. Että hän vaatii ja minä palvelen, huvitti tai ei, jaksoin tai en.
On just nyt niin kovin trendikästä ”mennä mukavuusalueensa ulkopuolelle”. Sitä jos jotakin äitiys kyllä tarjoilee: epämukavuuden sietämistä. Tylsyyttä, kun kanniskelet vauvaa ympäriinsä tyhjässä kodissa. Puuduttaa, kun imetät samassa asennossa toista tuntia. Särkee, kun yrität nukkua vääntyneessä kylkiasennossa herättämättä vauvaa vierestä yöllä. Hajottaa, kun tuijotat sadannetta hiekkakakun litistystä hiekkalaatikolla. Itkettää, kun mietit lapsettomia kavereita samaan aikaan kesäterassilla.
Parhaat jutut on aina sellaisia. Kliseet hikisistä kapuamisista vuorille, jotta näkee kauas ja saa parhaat kicksit, on vaan niin totta. Tärkeimpien asioiden eteen täytyy nähdä vaivaa ja kärvistelläkin, muuten ne eivät olisi niin tärkeitä. Ehkei lapsetkaan siis? Muistan ajatelleeni Hepun ollessa ehkä puolivuotias, että pojan menettäminen sattuisi aivan törkeästi paitsi siksi, että hän on rakas lapseni, myös siksi kuinka paljon verta, hikeä ja kyyneleitä pojun eteen oli jo siihen mennessä vuodattanut. Ehkä saatte ajatuksesta kiinni?
Terveisiä epämukavuusalueelta! Lapset kainalossa, hymyssä suin.
- Suzie Q
- Suzie Q
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kerro, kerro!