Heppua imetin nelikuiseksi, eikä rintamaidon osuus ravinnosta ollut missään vaiheessa tuskin edes puolta kaikesta maidosta. Jokainen imetyskerta ensimmäisestä viimeiseen sattui. Pilasin pysyvästi poskihampaistani kiilteet noiden kuukausien aikana, koska en selvinnyt syötöistä muutoin kuin kirjaimellisesti hammasta puremalla. Luulin, että imetys sattuu kaikilla, ja että kipua vain kuuluu sietää. Kierre oli valmis, kun kipu esti herumista ja jatkuva korvikkeen anto vähensi maidontilausta rinnoista, jolloin maidontuotanto nopeasti hiipui.
Jokainen imetyskerta päättyi riittämättömyyden tunteeseen, että ”anteeksi lapseni, et taaskaan saanut tarpeeksi syödäksesi, mutta en kestä tätä kipua enempää ja minun on pakko luovuttaa”. Kuka kestää tuollaista fiilistä 8-12 kertaa vuorokaudessa viikko ja kuukausi toisensa jälkeen? Ei kukaan. Siksi suljin tissibaarin lopullisesti neljän kuukauden jälkeen. Heppu ei ”pyytänyt” rintaa kertaakaan, hän oli tuohon mennessä jo tottunut pullosyöttöihin ja muuhun jatkuvaan sylittelyyn ja hellyyteen muutoin kuin rinnan muodossa.
Tytyn kanssa halusin vielä lujemmin onnistua, kun tunnistin jo, miten syvän pettymyksen aiempi ei-odotusten-mukaan-mennyt imetyskokemus oli minuun jättänyt. Haasteena vastasyntyneen imetykselle tällä kertaa oli enemmänkin se, että hoidettavana oli myöskin puolitoistavuotias Heppu. En syönyt enkä juonut tarpeeksi alkuviikkoina, mikä tuon kesän helteillä oli todellakin virhe. Alkuvaikeuksien jälkeen täysimetin Tytyä muutaman kuukauden, kunnes nelikuisneuvolassa paino ei ollut noussut lainkaan ja imetyksen tehostamiseen opastamisen sijaan meille lyötiin vellipurkit kouraan. Jatkoin osittaisimetyksellä puolivuotiaaksi asti, jolloin lopetin. Kaikki tai ei mitään, you know?
Luulen, että ne äidit, joilla imetys sujuu helpommin, eivät voi millään aidosti ymmärtää, miten syvissä vesissä näissä tuntemuksissa kahlataan silloin, kun kaikki menee pieleen. En tarkoita ajattelevani, että toiset vain laittavat rintansa vauvan suuhun ja sieltä tulee kermaa, joka kasvattaa vauvaa kilon kuussa, mutta jotain sinne päin kuitenkin. Kaikkien ei tarvitse jatkuvasti hioa imuotetta, korjailla asentoja, litkiä imetysteetä, huolehtia herumisesta, säätää rintakumien kanssa, rasvata rinnanpäitä, imettää viikosta toiseen kolmen vartin välein ja silti pelätä punnituksia.
Taistelemisen arvoista tämä touhu kuitenkin on, jos sen kokee itselleen tärkeäksi. Avainsana on itselleen tärkeäksi. Vaikka imetyspuritaanit ehkä tästä mielipiteestä kivittävätkin, niin vauva kyllä pärjää korvikkeellakin, jos on tarvis. Ei Heppukaan ihan pahasti kieroon kasvanut ole, vaikka saikin litratolkulla NANnia jo synnäriltä asti. Se oli silloin, ja nyt on nyt. Korvaamatonta minulle nyt on se tunne, kun Tredje irroittautuu itse kylläisenä rinnasta ja vaipuu pää takakenossa uneen maidot suupielestä valuen. Terapiaa.
Ja sinulle, joka tuskailet imetyshaasteiden tai maidon riittävyyden kanssa: Osittaisimetys on imetystä. Jokainen pisara rintamaitoa on hyväksi vauvalle. Sinun vanhemmuutesi ei riipu vauvasi ruokinnasta. Äitiys on paljon muutakin kuin rintamaitoa. Tsemppiä meille!
- Suzie Q
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kerro, kerro!