 |
| Äitienpäivätuotoksia päiväkodista. Awwww <3 |
Tänään aamulla juotiin äitienpäiväkahvit päiväkodissa. Lapset olivat jälleen askarrelleet todella liikkiksiä äitienpäiväkortteja. Näihin äitienpäivämuistamisiin sisältyy mielestäni jotain koskemattoman herkkää juuri siksi, että jokainen napero vääntää tuotoksensa omalle äidilleen, vertaamatta muihin, koska jokaisen mielessä oma äiti on se paras äiti. Ihanan lohdullista, meille äideille siis!
Äitinä, siis vanhempana ja huoltajana, hommani on huolehtia jälkikasvuni hyvinvoinnista ja kehityksestä. Kasvattaa vuosien varrella yhteiskuntakelpoinen, itsensä ja muiden kanssa pärjäävä ihminen. Perusjuttujen lisäksi voin yrittää satsata Miehen kanssa kasvatuksessa joihinkin asioihin, mitä itse pidämme erityisen tärkeinä lapselle. Vaikkapa, että toisista pidetään huolta, ja että olet ihana juuri sellaisena kuin olet.
Koska äitiydessäkään ei voi olla kaikessa hyvä, pitää valita taistelunsa. Haluan, että lapseni tietävät olevansa rakastettuja juuri sellaisina kuin he ovat. Sen vastapainoksi heillä voi olla satunnaisesti räyhäävä äiti. Haluan myös, että he kasvavat sisukkaiksi ja malttavat kokeilla, harjoitella, yrittää. Sen vastapainoksi heillä voi olla äiti, joka ei aina jaksa leikkiä. (Hei, kuka jaksaa?)
On silti sietämätön tunne, kun aiheuttaa lapselleen pettymyksiä äitinä. Että tässä minä nyt huudan ja räyhään, vaikka sinä olisit tarvinnut kärsivällistä tsemppaajaa sen uhmakiukkusi taltuttamiseen. Tai tässä minä nyt kieltäydyn laiskuuttani yhteisestä leikistä, vaikka se olisi sinulle hetken hunajaa päiväkotipäivän huomiostataistelun jälkeen. Mutta. Niiden pettymysten, pienten ja suurten aiheuttaminenhan on osa äitiyttä. Lapsen pitää voida nähdä, etten minäkään ole enempää kuin tavallinen ihminen. En ole super. Olen laiska, mukavuudenhaluinen, omaa napaa tuijottava, omaa tilaa tarvitseva. Olen muutakin kuin äiti. Minäkin mokaan. Minäkin huudan. Ja minäkin pyydän anteeksi, ja yritän uudestaan.
Jossain rinnakkaistodellisuudessa olisi tietysti ehkä mahdollista olla 24/7 innostunut leikkitäti ja kestokärsivällinen superkasvattaja, väsymätön läsnäolija ja muksujen touhujen paimentaja. Mutta onko sekään mikään tavoite? Ei lapset tarvitse noita edellämainittuja, ainakaan yhdestä ihmisestä revittynä, tai ainakaan omasta äidistään. Jos yhtäkkiä olisin kaikkea tuota, en silloin todellakaan olisi minä. Toki äitiys on kuumimmassa in-action-vaiheessaan juuri pikkulapsivuosina, jolloin tätä osaa omasta itsestään täytyy pakostikin pitää framilla muita osia enemmän. Ja äitiyttäkin tärkeämpää tässä yhdessä ainoassa elämässä on varmasti olla oma itsensä, elää täyttä elämää kaikilla identiteettinsä osilla.
Tyty kuiskaa melkein joka päivä korvaani, että ”äiti rakastan sinua”. Heppu ottaa välillä tiukan halausotteen kaulastani, tapittaa silmiini ja sanoo, että ”äiti olen sinun ihana poikasi, kuuhun asti”. Niinpä, ei tähän ole sanoja. Kunpa he aina tietäisivät olevansa hyviä juuri sellaisina kuin ovat. Että aina voi tulla äidin syliin ja kertoa mokanneensa. Että kaikki kyllä järjestyy. Koska elämä kantaa. Ja silloin kun ei kanna, niin äiti kantaa.
Äitienpäivää juhlitaan sunnuntaina. Silloin mielessä on oma äitini, ja hänen äitinsä. Äidit 💝
- Suzie Q
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kerro, kerro!