Hankalilla hetkillä ja vauva-arjen ongelmilla on taipumus paisua turhaan, koska niitä toistuvasti erehtyy luulemaan ainutlaatuisiksi. Ah sitä helpotuksen tunnetta, kun kuulee muiden painivan täsmälleen samojen kitkutteluiden parissa. Jaettuna tatti otsassa puolittuu.
Viimeisen kolmen päivän sisään mahtuu kolme kohtaamista kolmen tutun äidin kanssa kolmi-nelikuisini vauvoineen: ystävä, vanha tuttu, uudempi tuttu. Jokaisella heistä on omanlaisensa ote vauvan hoitoon ja vanhemmuuteen. Ihania naisia.
On siis muitakin, jotka eivät pääse vaunulenkille ilman puolen tunnin huutoa. Eikä minun vauvani olekaan ainoa, joka vihaa autossa yksin takapenkillä istumista. Kuinka turhauttavaa on yrittää rakennella päivärytmiä, joka hajoaa palasiksi heti ensimmäisten päiväunien mennessä päin mäntyä. Ja miten kipeältä tuntuu, kun se imetys ei toisella tai kolmannellakaan kerralla suju.
Että miten voi koko päivän tehdä koko ajan kaikkea eikä silti saa tehdyksi (muka) mitään. Tai miten koko päivä voi oikeasti välillä mennä tekemättä oikeasti mitään. Miten töihin paluuta ei jaksaisi odottaa. Ja miten silti samalla ruuhkavuosiralli kaikkine aikataulutuksineen ja paineineen kuristaa jo etukäteen.
Kellään muullakaan ei ole "manuaalia" vauvanhoitoon - kunhan nyt päivä kerrallaan kokeillaan, mikä kuhunkin tilanteeseen parhaiten toimisi. Näiden läsnäolevien ja huolehtivien äiti-ihmisten rinnalla tunnen itseni hätäiseksi hermokimpuksi.
Kiitos naiset, kun olette. Äidit rokkaa.
- Suzie Q
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kerro, kerro!