Kun muut nukkuvat, minä valvon

Meillähän on hävyttömän hyvin nukkuvat lapset. Siksi niitä on kolme. Ainoa, joka tässä talossa ei nuku, olen minä.

Iltaisin no problem, nukahdan nuijanukutuksella useimmiten jo tv:n ääreen sohvalle, josta lopulta kapuan miehen patistaessa puolitajuissani yläkertaan sänkyyn asti, ja uni jatkuu samantien.

Kunnes. Herään kolmen kieppeillä Tredjen ähinään. Vauva ei yleensä tarvitse minua, hän osaa jo öisin hakea unen uudestaan itse. Mutta minä en.

Jään hereille käytännössä aamuun asti - useimmiten murskaava väsymys tuo unen uudestaan vasta puoli seitsemän - seitsemän aikaan. Ei kiva. Onneksi Mies tällaisina aamuina puristaa kaikkien lasten aamutoimet kuntoon ja olen saanut monesti nukkua nuo pari kriittistä ekstratuntia.

Silti tuollaisen yön jälkeen korvissa suhisee, silmiä kirveltää ja otsa jyskyttää koko päivän. Kaikki normaali toiminta tuntuu vähän ylivoimaiselta ja jatkuva johtoajatus on lähinnä se, että haluan nukkumaan. Joillain on tällainen olo koko vauvavuoden, taaperoiän ja en edes uskalla ajatella kuinka pitkään.

Ei tässä muuta, mutta ajatus ei kulje. Ainakaan blogiin asti. Radiohiljaisuus on valitettavasti varma merkki valvotusta yöstä.

Mutta hei, ajatellaan positiivisesti! Kuten ystäväni, kolmekuisen ja kaksivuotiaan äiti itsekin sen totesi: onpahan omaa aikaa - vaikka sitten aamuyöllä.

Öitä!

- Suzie Q


Kuva: Pixabay