Tredje nauttii suuresti ”keskusteluista”. On suorastaan ihastuttavaa, miten hän lukee vuorovaikutusta oikein, eikä ryysää päälle tohottaen, vaan vasta sopivan hetken henkäisee oman sanottavansa. Tredjen nauru on ihanaa kuultavaa. Eniten sitä saa vauvasta ulos Tyty - kuopuksen ykkösidoli tällä hetkellä.
Vauva ei (tietenkään) halua olla yksin. Ei leikkimatolla, ei sitterissä, ei sohvannurkassa, ei missään. Omissa ajatuksissaan harsonnurkkaa lussuttava vaavi on muisto vain - nelikuinen Tredje haluaa olla muiden lähellä, koko ajan. Kuukausi sitten valitin vauvan heikosta autossa istumisen sietokyvystä, ja tässä ollaan menty vain huonompaan suuntaan. Etenkin yksin takapenkillä istuessaan Tredje ei sinnittele itkutta paria minuuttia pidempään. Tämän vuoksi ei ole kovin montaa äiti-vauva-roadtrippiä tällä hetkellä suunnitteilla.
Tarttumisote on alkanut kehittyä, ja Tredje viekin käsillään kaiken mieluusti suuta kohti: tutit, harsoliinat ja lelut. Äidin laulu on vauvasta silminnähden ihanaa: etenkin ”tiitiäinen, metsäläinen, pieni menninkäinen” juuri tietyllä tavalla laulettuna saa koko tytön rentoutumaan onnesta.
Tredje kääntyi selältä vatsalleen viikko sitten. Hän pötkötteli tapansa mukaan hiljaisena peitollaan äitien hikoillessa crossfit-treenissä, ja täysin nonchalantisti kiepautti itsensä masulleen. Jee! Pientä huolta minulle, ikuiselle huolestujalle, on tuonut vauvan melko heikko kyynärnoja vatsalla ollessa. Tredje ei tuo kyynärpäitä eteen, vaan jää yhä vastasyntyneen tapaan lötköttelemään pää melko alhaalla ja kädet kippurassa kainaloiden vieressä.
Valitin viime kuussa myös särkevästä kropastani. Tilanne vain paheni entisestään, mutta nyt on toivottavasti suunta ylöspäin, kun sain pahimpaan hätään viime viikolla apua osteopatiasta. Hiukan yllätyksenä tuli se, että osteopaatti arvioi lantioni virheasennon johtuvan ensisijaisesti syöksysynnytyksestä. Eipä olisi tullut mieleen! Koitan nyt välttää liikaa istumista, venytellä ahkerasti pakaroita ja lonkankoukistajia ja vahvistaa lantionpohjaa ja syviä vatsalihaksia.
Yöunet ovat edelleen täyttä kultaa. Noin suurinpiirtein puoli kymmenestä illalla puoli kahdeksaan aamulla. Uskomatonta, tiedän! Ajattelenkin, että kaikki muut pienet vaivat tai vastoinkäymiset ovat täysin yhdentekeviä, kunhan vain on unta. Niin ihanaa, ettei oikein uskalla ääneen sanoakaan. Yösyötöt ovat jääneet lähes poikkeuksetta kokonaan pois. Mutta niin on rintaruokailu noin muutenkin.
Kaksikuisena iloitsin (täys)imetyksen onnistumisesta ja painokontrollien vähenemisestä, vaikka Tredjen paino jatkoi vaatimatonta nousuaan huolestuttavan hitaasti. Kolmikuisena tuskailtiin hiipuvaa painonnousua, tehostettiin jälleen imetystä ja tartuttiin lopulta korvikepulloon. Imetys on nyt hiipumassa vauhdilla, kuten pelkäsinkin, sillä korvikeannokset vähentävät rytinällä maidontilausta, johon kroppani reagoi salamana laittamalla hanat kiinni.
Nyt vauvan paino on kuitenkin lähtenyt turvallisesti nousuun, ja se on tärkeintä, vaikka koville ottaa (minulla) välillä. Yritän ylläpitää maidontuotantoa niin, että vähäinenkin osittaisimetys pysyisi mahdollisena. Ja tiedän, että vanhemmuuteni ei riipu vauvani ruokinnasta. Äitiys on paljon muutakin kuin rintamaitoa. Pakko uskoa, kun itse niin kirjoitin.
Niin ja mikä tärkeintä, nelikuinen vauvamme on siis edelleen tosi ihana pieni ihminen. Meidän kulta.
- Suzie Q
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kerro, kerro!