Joustavasti takaisin sorvin ääreen

Tämä on (ehkä) sorvi.

Parhaillaan vellovassa keskustelussa perhevapaiden uudistamisesta kinastellaan siitä, mitä on perheiden valinnanvapaus lastenhoidossa ja sukupuolten välinen tasa-arvo vanhemmuudessa. Kunpa keskityttäisiin siihen, että vauvanhoidon jälkeen paluu työelämään olisi realistinen ja sujuva, sukupuoleen katsomatta.

Viisi vuotta sitten määräaikainen työsuhteeni päättyi ensimmäisen vanhempainvapaani aikana. Se, ettei minulla ollut työpaikkaa, johon palata, toimi osittain jopa kannustimena antaa pikkusisarukselle mahdollisuus tulla pienellä ikäerolla. Logiikka meni jotakuinkin niin, että hoidetaan tämä perhehomma nyt pois alta ja haetaan sitten rauhassa töitä ja rakennetaan uraa, kun muksut on tehty.

Olin periaatteessa melko lyhyen aikaa kotona - ensin kaksin Hepun kanssa 1v4kk, kun seuraava äitiyslomani jo alkoi, ja perään kahden lapsen kanssa siihen asti, kun Tyty oli 1v3kk vanha. Kun äitiys-/vanhempain-/hoitovapaat laittaa yhteen, tuli työelämästä poissaoloaikaa kuitenkin lähes kolme vuotta yhtä pötköä.

Työn tekemisen muotoja on nykyään niin monia, että ei vakituisten työsuhteiden mallille rakennettu perhevapaajärjestelmä voi enää millään toimia. Koska minulla ei ollut työpaikkaa, johon palata, ei Mies voinut jäädä hoitovapaalle. Tämäkö on persun jonkun mielestä valinnanvapautta tai tasa-arvoa? Ei siinä kukaan mitään valinnut - ei ollut vaihtoehtoa.

Kotiin jää jumiin, jos ei ole työtä johon palata. Vaikka kuinka olisit korkeakoulutettu, tehokas ja urasuuntautunut, niin siinä vaan käy. Oli yllättävää, miten suhteellisen lyhytkin aika kotiäitinä näivetti ammatillisen itsevarmuuden pohjalukemiin. Ja kun ei ollut työsuhdetta, johon palata, oli helppo suojautua epävarmuuden tunteilta uskottelemalla itselleen, että näin on oikeastaan ihan hyvä, tässä hiekkalaatikon ja puurokattilan välissä.

Oli rankka paikka hakea töitä niin, että toisessa kainalossa oli kaksivuotias ja toisessa vauva. Rankinta siinä oli avata itsensä perheympyröistä ulkomaailmalle ja altistaa itsensä työnhakuun väistämättä liittyville haasteille ja pettymyksillekin. Piti uskaltaa vauva ja taapero kainalossa kakaista että minä haluan töihin, haastaviin töihin, itseäni motivoiviin töihin. Että vaikka olen nyt äiti, niin se ei ole pois ammatillisesta kunnianhimostani.

Olisi kiinnostavaa nähdä tilasto siitä, kuinka suuri osa naisista Suomessa, jotka pysyvät kotona lasten kanssa esimerkiksi vuotta-puoltatoista pidempään, tekevät sen omasta valinnastaan, eivätkä sen vuoksi, ettei heillä ole (mielekästä) työtä, johon palata. Onko tätä tutkittu, vai mutullako näissä mennään?

Työ on osa tavallista elämää ja itsensä elättämistä. Se ei ole mikään arvovalinta - eikä elämä ole jana, jonka toisessa päässä olisi työ ja toisessa lapset. On pahanlaatuista päänsä puskaan pistämistä jäädä kotiin muhimaan työttömänä lasten kanssa, ja perustella sitä sillä, että minä nyt priorisoin tässä lasten kanssa olemista ja minulla on vapaus valita, jos kerran niin ei oikeasti ole. Perhevapaiden uudistaminen on välttämätön askel oikeaan suuntaan - kunpa se askel harpattaisiin nyt vauhdilla!

- Suzie Q


Kuva: Pixabay