Ajatus empatiasta

Kyllä te tiedätte: vauvan hoito on välillä rankkaa. Uuvuttavinta perusterveen ja ”helponkin” palleron hoidossa on se, että on aina oltava saatavilla. Ei baby kysele, onko sinulla huono hetki, painaako väsymys tai viekö flunssa voimat. Vauva tarvitsee huomiota ja hoivaa omien tarpeidensa mukaan, eikä silloin kun aikuiselle parhaiten sopisi. 

Moneen asiaan vauvavuoden nihkeämmissä puolissa auttaisi suklaa ja lasi punkkua kuunteleva korva ja ripaus empatiaa. Silti välillä tuntuu, että lapsensaantiin, raskauteen, äitiyslomaan tai vanhemmuuteen liittyen ei saisi valittaa mistään. Että ”itsepähän olet sen lapsen tehnyt ja halunnut niin hoida se nyt sitten myös”. Tai että lapsen syntymä on niin mieletön ihme, että siitä täytyisi päivästä ja viikosta toiseen olla vain hekumoissaan ja kiitollinen.

Olen miettinyt viime aikoina paljon, mitä empatia on. Olen pitänyt empatiana sitä, kun minusta tuntuu pahalta toisen puolesta ja haluaisin auttaa häntä - miettimällä ratkaisuja, kannustamalla, neuvomalla. Nyt olen tajunnut, että eihän se ole empatiaa. Vaan se on empatiaa, että yritän pysähtyä, hiljentyä, uida hänen nahkoihinsa, pois omistani, siitä miltä hänen läpikäymänsä asia minusta tuntuisi - ja keskittyä ymmärtämään, miltä se hänestä tuntuu. Ehkä apua ei tarvitakaan?

Jos sympatia on myötätuntoa ja ehkä huoltakin toisesta, on empatia "astumista toisen saappaisiin", kykyä jakaa toisen tunnetila. Ja siitä seuraavan tason hommaa on osata ilmaista se kykynsä toiselle pikaisten ratkaisuehdotusten sijaan. Hyvää tarkoittava neuvominen ja ”ongelman”ratkaisuyritykset nimittäin parantavat vain minun, siis neuvojan oloa. Eivät sen, joka empatiaani kaipaisi.

Eikö olekin säälittävää, että tämä on minulle uutta?

Että olipa vauvoja tai ei, murheet isoja tai pieniä: kun seuraavan kerran kerrot minulle jotain, niin minä yritän kuunnella ja kuulla. Ja olla vaan, jakaa fiiliksesi, vaikka kuinka haluaisin heti ryhtyä auttamaan. Kuuntelen ymmärtääkseni, en vastatakseni. Kokeile sinäkin?

- Suzie Q

Kuva: Pixabay