Heppu katsoi minua vakavana, kun tulin antamaan hyvänyönsuukkoa, ja kuiskasi: "Äiti. Norsu-liina taitaa olla kuollut." Yksi lasten unirievuista on siis hukassa, ja lupasin että se etsitään heti huomenna. Tämä oli kuitenkin vasta alkua.
Poika kysyi ihan kaiken. Että miksi pitää kuolla. Ja kuolevatko hän ja Tytykin. Ja mitä on kuoleman jälkeen. Että kuka pitää Tredjestä huolta taivaassa. Että miksi vaari kuoli. Ja miten hänet haudattiin. Ja miten vaari pääsee takaisin tänne. Ja kuoleeko mummikin kohta.
Enpä ole tullut näin yllätetyksi pitkään aikaan. Tai ehkä ikinä? Siinä sitten sopersin pojalleni, että kuolema on osa elämää ja kaikki kuolevat joskus. Että elämä päättyy. Ja että on tärkeää elää hyvää elämä ja rakastaa ja pitää toisista huolta. Ja että vaari oli elänyt hyvän pitkän elämän ja hän oli vanha ja sairas ja sitten oli hänen aikansa kuolla.
Kuolemanjälkeistä "elämääkin" maalailin. En raaskinut sanoa, ettei sitten ole mitään, mutten halunnut valehdellakaan. Sanoin, että elämä jatkuu läheisten ihmisten muistoissa. Ja että uskomme että voi olla jotain taivaan kaltaista, jossa rakkaiden sielut jatkavat elämää kuin linnut taivaalla tai kukat kedolla. Että sitä kukaan ei tiedä millaista se on, mutta kaikilla on hyvä olla. Että ehkä vaarikin tuikkii tähtenä taivaalla.
Jostain takaraivosta joku ääni muistutti korostamaan, että nyt ja joka päivä elämme yhdessä, kukaan ei ole kuolemassa ja että äiti ja isi pitävät Hepusta, Tytystä ja Tredjestä huolta. Ja että huomenna on kiva tavallinen päivä ja nyt on aika käydä nukkumaan.
Heppu käänsi kylkeä ja rutisti Pupu-liinan kainaloonsa. Minä haukoin henkeä koko matkan rappusissa alakertaan. Missä se lastenkasvatusmanuaali on kun sitä kaivataan?
- Suzie Q
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kerro, kerro!