Eräänä tammikuisena perjantai-iltana ollessani ystävieni kanssa iltaa viettämässä, saapui luuriini viesti Mieheltä:
"Silmä vältti ja munchkinit on parturoineet pikku-ukon 😱"
Kyyy-llääää. Tytyn joululahjaksi saama keppihevonen mallia Peppi Pitkätossun täplikäs Pikku-ukko oli kokenut saksikäsittelyn. Tai tarkemmin sanottuna sen oranssista villalangasta koostuva harja oli lyhentynyt merkittävästi. Tapahtuma kuvituskuvineen aiheutti räjähtävät huutonaurut koko seurueessani. Perään tuli toinen viesti:
"Heppu on ihan paskana että oot sille vihainen 😢"
Muksut olivat hetken mielijohteesta yhteistuumin leikelleet keppihevosen hiukset saksilla lyhyiksi. Oranssia villalankaa oli kaikkialla, ja Mies oli heitä jonkin verran aiheesta tylyttänyt, pointteinaan lähinnä a) miten pöljää on silpoa mitään tavaroita, ja että b) poisleikattua tukkaa ei hepalle enää takaisin saa.
Heppu oli pillahtanut itkuun kuin salamaniskusta ymmärrettyään, mitä tuli tehtyä. Kiinnostavaa tässä on se, että pojan ensimmäinen kauhunsekainen kommentti ulvonnan seasta oli ollut: "Ei kerrota äidille! Eihän tästä tarvitse kertoa äidille ei ei ei ei...!"
No tietysti Mies kertoi minulle. Ja ehkäpä olisin itsekin bongannut Pikku-ukon nyrhityn kuontalon jossain vaiheessa. Päätimme ottaa tämän kasvatuksellisena haasteena ja tähdätä timanttisuoritukseen. Tiesin, että lapset ovat jo nukkumassa kotiutuessani, joten meillä jäisi aamuun asti aikaa punoa priimoja juonia Miehen kanssa homman paketoimiseksi. Harvoin tarjoutuu mahdollisuutta valmistautua rauhassa rakentavaan keskusteluun lastensa kanssa ja pohtia argumentaatiota etukäteen kuin mikäkin viestintäammattilainen.
Päätimme ydinviestit. Ensin peruskama. Että tavaroiden silpominen on hölmön hommaa, ja seuraavan kerran kun on sakset kädessä ja tekee mieli vähän leikellä, niin pyydetään paperia. Check. Sitten se tärkein. Että tapahtuipa mitä vaan, tai tulipa tehtyä ihan mitä vaan ikinä koskaan milloinkaan, niin äidille ja isille voi aina kertoa siitä. Äidille. Voi. Aina. Kertoa.
Asia oli lapsilla mielessä aamulla heti ensimmäisenä. Herättyään he alkoivat tooooodella innokkaasti vakuutella minulle, miten Pikku-ukolla on nyt ihan kiva tukka, eikä heitä yhtään harmita, että se on leikelty.
Sitten juteltiin. Halittiin, suukoteltiin, ja painettiin mieliin, että äidille voi aina kertoa. Sitten siistittiin yhdessä saksilla hepan riekaleiset kutrit tasaisen lyhyeksi harjaksi, ja tehtiin polleparalle vielä letti.
- Suzie Q
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kerro, kerro!