Hei kanssamutsi - milloin viimeksi otit aikaa omiin juttuihisi tai keskityit ihan vain itseesi? Näin naistenpäivän kunniaksi on oikea hetki muistuttaa mieleeni, että naiseuteni, persoonani ja elämäni on muutakin kuin äitiyttä. Tässä kolmen alle 6-vuotiaan kanssa päiviä ja öitä jakaessa vanhemmuus lipsahtaa helposti katkeamattomaksi suorittamiseksi ja olemisen ja tekemisen ainoaksi sisällöksi.
Haluan että lapseni näkevät minussa kuinka siistiä on olla aikuinen nainen. En halua antaa heidän kasvaessaan esimerkkiä, että aikuisuus tai äitiys tarkoittaisi kotona raatamista ja 24/7 muiden palvelemista, lopulta helposti jopa uhrautumista. Aikuisuuden, aikuisen elämän ja aikuisena olemisen kuuluu olla lapsillekin kiinnostavaa ja houkuttelevaa - jotta hekin haluaisivat kasvaa aikuisiksi omine kiinnostuksen kohteineen, aikuisiksi jotka huolehtivat omista rajoistaan ja hyvinvoinnistaan. Miksi he muuten haluaisivat kasvaa isoiksi ja ylipäänsä innostua elämästä?
Poikkeuksen itsenäiseen aikuisuuteen ja "oman elämän" priorisointiin tekee vauva- ja pikkulapsiaika, jolloin äitinä jatkuvaa henkistä ja fyysistä läsnäoloa on vaikeampi vältellä. Pienet tyypit tarvitsevat meitä, ja tarpeita riittää välillä joka minuutille, limittäin ja lomittain. Silti ainakin viisivuotiaalle Hepulle olen alkanut vetää reippaastikin rajoja, että ”tämä on äidin juttu, teen tätä nyt oman aikani ja sitten on sinun leikkisi aika”.
Viime lauantaina tapasin rakkaita ystäviäni ruuan ja viinin merkeissä. Supernaisia. Ihmisiä, joiden seurassa sai sanoa ääneen sen, että joskus perhe-elämä tuntuu pelkältä suurelta larppaukselta: roolipeliltä, jossa hyörin ja pyörin ja kärpäsenä katosta katselen, että ihan kuin tuo olisin minä joka tuolla lastensa keskellä touhuilee. Minä?
Korkkarit kattoon, tää ilta on meille
Mun sielunsiskoille, supernaisille
Laseissa kuohuvaa, silmissä kultaa
Ja auringonnousuun on ikuisuus aikaa
(san. Iisa Pykäri)
- Suzie Q
Kuva: Pixabay.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kerro, kerro!